Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.