MARVEL 6/90: Ihmeneloset

1. Kidutettujen maa

2. Uhrit

3. Myrsky ja vimma

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Vähän pettyneenä vastaanottamani parin numeron takainen Ihmeneloset-tarina saa jatkoa, ja voin ilokseni todeta tason nousevan – Tohtori Doomin vaikutusta varmaankin. Edellisosaahan hallitsi enimmäkseen mielenkiinnoton Epäinhimillisten kanssa sekoilu, kunnes päähenkilöiden (Susan Stormin paikalla edelleen Kristalli, joskin Sue pääsee onneksi tarinan loppuhuipennukseen mukaan) tie vie Latveriaan ja Doomin tämänkertaisten megalomaanisten suunnitelmien kohteeksi. Vaikka iso osa tarinasta on tälläkin kertaa räjähdyksiä ja mäiskettä, on juoni silti koherentimpi kuin edellisnumeron Maximus-kohellus. Latverian ruraali keskieurooppalainen idylli yhdistettynä Doomin yliampuviin hitech-keksintöihin on viehättävä yhdistelmä, ja Jack Kirby on omimmillaan nimenomaan miljöön kuvaajana: keskiaikaisia linnantorneja, kivisiä kaarisiltoja, alppihenkisiä kylänraitteja – ja kajahtaneen scifiä teknologiaa. Totisesti on niin, että vaikka viimeksi Kirbyn otteen vähän kritisoinkin lepsuuntuneen, hän on tainnut nauttia tämän tarinan piirtämisestä.

Victor von Doom on tietysti yksi Marvelin parhaista hahmoista, mutta tässä vuoden 1969 tarinassa vielä hieman nykyään totuttua mietteliästä ja arvonsa tuntevaa hallitsijahahmoa hullumpi. Hänen otteensa Latveriasta kuvataan yksinomaan pelolla hallitsemiseksi; alamaiset ovat hänelle vain etäisesti viihdearvollista tykinruokaa. Toimii sekin, mutta itse pidän paljon enemmän John Byrnen myöhemmästä tulkinnasta (esim. MARVEL 1/88), jossa Doom nähdään rahvaan rakastamana ja kansansa hyvinvoinnista huolta kantavana viisaana hallitsijana, jonka synkkä ja epätasapainoinen puoli näyttäytyy lähinnä ulkomaailmalle ja etenkin Ihmenelosille. Vielä tämän lehden tarinoissa Doom on itseään jumalhahmona pitävä lähes farssimaisen yliampuva despootti, joka tekee näyttäviä sisääntuloja, rakentelee hulluja tuhoaseita (oma suosikkini on tappavia ääniaaltoja ampuva piano, jolla Doom luonnollisesti soittaa itse säveltämäänsä konserttoa) ja pitää massiivisia puheita omasta erinomaisuudestaan. Etenkin viimemainittua totisesti riittää.

Vaikka tarina onkin 60-luvun Marveliksi melkoisen pitkä – alkuperäisen lehden neljä perättäistä numeroa – loppu on oudon kiirehditty. Sen tosin sikäli ymmärtää, että jälleen kerran Kirby käyttää suuria ruutuja, usein vain kolme tai neljä per sivu, ja ripotteleepa myös useampia koko sivun otoksia lähinnä Doomista sinne tänne pitkin tarinaa. Juuri nämä esittelevätkin Kirbyn taidetta komeimmillaan:

Itse juoni on aika kliseinen, mutta muutamat herkulliset yksityiskohdat ja oudot ideat jäävät mieleen, kuten yllämainitsemani tappava konsertto, Doomin tiedemiehenä toimiva entinen natsirikollinen Hauptmann, sekä "sekunnin murto-osassa" kimppuunsa hyökkäävän robottilauman kontrollipaneelin analysoiva ja sitä myötä uudelleenohjelmoiva Reed Richards. Doomin ja Reedin peitsienkalistelustahan tässä jälleen kerran ennen kaikkea on kyse, ja nämä jatkuviin mahdottomuuksiin kykenevät hullut nerot nokittelemassa onkin usein Ihmenelos-tarinoiden parasta antia. Siltä osin laatu on taattua.

Edellisnumeron tavoin tosin liiallinen puhevimma vaivaa edelleen jokaista hahmoa, ja dialogi on paikoin kornin vanhahtavaa. En ole myöskään ihan varma, onko M. Ahmedin käännös täysin Leen tekstille uskollinen: Doomin käyttämät solvaukset kuten "Kapinen körmy" ja "Totaaliääliö" tuntuvat jo vähän turhan kieli poskessa keksityiltä. Puhumattakaan tästä:

Silti pidin tästä numerosta huomattavasti enemmän kuin edellisestä. Ei tämä edelleenkään ollut yhtä hyvä kuin Lee / Kirbyn vuonna 1987 suomennettu Doom-tarina, mutta hieman naiivilla tavalla viihdyttävä alusta loppuun ja komeaa katsottavaa kaiken lisäksi.

MARVEL 4/90: Ihmeneloset

1. Mielipuolen merkki

2. Miten käy ihmiskunnan?

3. Nimeni on Doom – Victor von Doom

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott (luulisin, mutta tussaajan nimeä ei mainita)

Vaikka John Byrnen laatimat Ihmeneloset saatiinkin päätökseen pari numeroa aiemmin, ei MARVEL onneksi jää vaille tätä kaiken alkuun laittanutta tiimiä, vaan lehti palaa parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin vanhojen Stan Lee / Jack Kirby -klassikkojen pariin. Kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut, vuonna 1987 Suomessa julkaistu Ihmenelosten erikoisjulkaisu oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-lehtiä, ja täten sementoi nämä Ihmenelos-klassikot osaksi sitä perustusta, jolle oma Marvel-fanitukseni on rakennettu. Tietyin varauksin tuo kyseinen tarina toimi sen pari vuotta sitten uudelleenlukiessani hyvin, mutta entäpä tämänkertainen?

Juoni ei valitettavasti jatku suoraan siitä mihin tuossa erikoisjulkaisussa jäätin, vaan nyt ollaan hypätty pari vuotta eteenpäin, kevään 1969 numeroihin, ja jo melko lähelle Kirbyn lähtöä niin tästä lehdestä kuin Marvelilta kokonaan. Sanon "valitettavasti" siksi, että aistin tästä julkaisusta jo jonkinlaista taisteluväsymystä. Lee ja Kirby ovat tehneet tässä vaiheessa Ihmenelosten kuukausittain ilmestyvää lehteä yli seitsemän vuoden ajan – kaikki muut julkaisut tietenkin mukaanlukien. Näihin aikoihin kaksikon välit alkoivat myös olla jo ilmeisen tulehtuneet, mikä ei tietenkään ammattilaisten ollessa kyseessä tarkoita etteivätkö he olisi tarjonneet laatutavaraa. Mutta pitää todeta: laatutavaraa aikansa konventiot huomioon ottaen. Siinä missä saman aikakauden Hämähäkkimiehet (joissa Stan Lee oli koko uraansakin ajatellen kovimmassa iskussa juuri näihin aikoihin) ovat edelleen varsin ajatonta ja toimivaa sarjakuvaa, näitä Ihmenelosten 60-luvun lopun tarinoita on jo vähän raskas lukea.

Syy ei ole yksin kummankaan, vaikka ehkä enemmän Leen. Kaikki hahmot nimittäin sairastavat aivan riivatunmoista puheripulia. Kaikki ajatukset ja havainnot hölötetään ilmoille, ja jos ei mitään sanottavaa olekaan, suu käy silti ja ruudut täyttyvät puhekuplista, eikä dialogi valitettavasti missään vaiheessa oikein iske; onneksi nimimerkki M. Ahmedin suomennoksessa ei sentään mitään erityistä vikaa ole. Mutta toisaalta Lee on saattanut olla pakotettu ymppäämään dialogia enemmän kuin olisi halunnut, sillä Kirbyn ote on tuosta parin vuoden takaisesta selvästi löystynyt. Tietenkin hän piirtää edelleen hekumallisen hienoa "Kirbytechiä", mutta juonenkuljetus ei ole yhtä mestarillista enää, ja ruutujen dynamiikka on kaukana tuon edellisen Doom-tarinan huikean dramaattisesta otteesta, yksityiskohtiakin on paljon vähemmän. Mikä on kuitenkin tarinankerronnan kannalta oleellisinta, on että ruutuja on paljon vähemmän nyt: Kirby asettelee sivuille pääasiassa neljä isoa ruutua, välillä vähemmänkin, mistä johtuen tarina etenee hurjaa vauhtia, ja ruutujen tapahtumien välisiä harppauksia on pakko dialogilla selventää, koska lukija tuskin muuten pysyisi perässä.

Tuoreeltaan muistan ihan pitäneeni tästä numerosta, vaikka mielessäni jo silloin totesinkin ettei se ihan yhtä kovaa iske kuin tekijöiden aiempi julkaisu. Nyt en osannut olla yhtä anteeksiantava: on pakko todeta, että lehti tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Osasyynä tähän on Epäinhimilliset, joiden parissa ollaan parin ensimmäisen tarinan ajan. Tämä jostain pseudomytologisesta fantasiamaailmasta repäisty yhteisö ei ole mielestäni koskaan oikein istunut Marvelin universumiin, eikä lukija tälläkään kertaa jaksa innostua sen paremmin heidän kohtalostaan kuin hullun Maximuksen (koska muitahan pahiksia heidän joukostaan ei koskaan löydy) tämänkertaisesta mielipuolisesta juonesta. Kaikki on kaoottista kohellusta, kunnes lehden kolmas tarina heittää nelikon (synnytyksestä toipuvan Sue Stormin tilalla on muuten näissä tarinoissa Kristalli) Latveriaan ja Tohtori Doomin armoille, minkä lukijana tunsin suorastaan helpottavana kotiinpaluun hetkenä. Paljoa ei tässä vielä ehdi tapahtua, mutta suunta on parempaan päin. Jatkoa on luvassa saman vuoden myöhemmässä numerossa, ja toivoa sopii että Doom pitää minut otteessaan paremmin kuin Epäinhimilliset pitivät.

On jokseenkin ikävä pistää Leen & Kirbyn tuotoksia lyttyyn, mutta kumpikin on Ihmenelosten parissakin tarjonnut niin mahdottoman paljon parempia tarinoita, että ei auta. Sitä paitsi olisihan vääryys asettaa kaikki kaksikon laatimat tarinat samalle jalustalle. Klassikoillakin on hyvät ja huonot hetkensä.

Sarjakuvalehti: Ihmeneloset

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Tämä erikoisjulkaisu on ilmestynyt kauppoihin kesällä 1987, ja olen ostanut sen tuoreeltaan, todennäköisesti ensimmäisenä lehtenä sen jälkeen kun Marvel-kipinä tarttui kesän Hämis-hankintojen myötä. Ihmeneloset olivat Hämiksessä vilahtaneetkin, ja nyt päästään hahmojen historiallisimpien tarinoiden pariin, kun tämä klassinen eepos kultaiselta 60-luvulta on päätynyt suomalaisten luettavaksi. Meno on hurjaa, tämän aikakauden lehdissä ei paljoa jarruteltu, ja tässäkin ensimmäisten 20 sivun aikana taistellaan Hiekkamiestä vastaan kahdesti, nähdään Tohtori Doomin ja Hopeasurffajan kohtaaminen ja sen ikävät seuraukset, piipahdetaan toisessa ulottuvuudessa ja seurataan muutama sivu Epäinhimillisiäkin pääjuoneen mitenkään liittymättömän sivuhaaran kautta. Olipa tässä nieltävää silloin aikoinaan, mutta kasvuikäisen kyky ottaa asioita vastaan on kahdehdittava: eihän se haitannut, ettei ollut juurikaan hajua keitä nämä hahmot ovat tai mitä tässä on taustalla. Se mitä tapahtuu oli tärkeintä, ja tämä kuumeisesti eteenpäin jyräävä vauhti piti mielenkiinnon yllä.

Keskeinen juoni on Tohtori Doom, joka onnistuu kieroudella varastamaan itselleen kosmisen Hopeasurffajan voimat, ja muuttuu täten kertalaakista voittamattomaksi ja alkaa maailmanvalloitusturneensa. Ihmeneloset Doomin vanhoina verivihollisina ovat hänen erityisen kostonsa kohteena, mutta näiden 60-luvun sarjakuvien Comis Coden valvomaan tapaan kuolonuhreilta säästytään globaalissakin mittakaavassa, vaikka panokset ovat toki valtavat – Stan Leen yliampuva verbaliikka pitää huolen siitä, ettei missään vaiheessa unohdu miten koko ihmiskunnan olemassaolo on nyt vaakalaudalla. Ja Kirby (tussajansa Sinnottin kanssa) on tietenkin niin huikeassa iskussa, oletettavasti koko uransa huippukunnossa juuri näissä 60-luvun jälkipuoliskon stooreissa. Kuvitus on majesteettisen upeaa, ja onneksi mustavalkoista – olen näitä Kirbyn vanhoja Ihmenelosia myöhemmin väreissäkin nähnyt, eikä 60-luvun räikeä väritystekniikka ole tämän tason kuvitukselle ollenkaan eduksi.

Mutta miten tämä nyt luettuna kolahti? Vähemmän kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Näin legendaarisen statuksen saanutta tarinaa on tietenkin mahdoton lukea kontekstista irrallaan, mutta kyllä tämä selvästi aikansa lapsi on, hyvässä ja pahassa. Hyvät puolet ovat hillitön ideoiden tulva, jatkuvasti vuolaana virtaavat juonenkäänteet ja pähkähullun yliampuvat hahmot, niin realistisina kuin Marvelin sarjakuvia muuhun supersankaritarjontaan verrattuna pidettiinkin. Huonoja puolia on hahmojen hippaisen uuvuttava puhetulva, ja tietyt vanhoilliset asenteet, joista varsinkin Sue Stormin käsittely on harmillista – Näkymätön tyttö on todella täysin hyödytön hahmo koko lehden ajan, ja hänen roolinsa Ihmenelosissa tuntuu olevan lähinnä tapahtuvien asioiden kauhistunut toteaminen ja miehensä käskyjen noudattaminen. Pistää nykylukijalle ikävästi silmään, etenkin kun tietää miten tehokas hahmo, jopa Ihmenelosia koossa pitävä voima, Susanista myöhemmin kehittyi. En silti usko että Lee ja Kirby tekivät tarkoituksella Suesta mitäänsanomatonta kiviriippaa; aikansa asenteet ne tässä vain heijastuvat. Pitää myös todeta, että tarina toimisi paremmin ilman säännöllistä harppaamista Epäinhimillisten pariin. Naperona nämäkin osat lehteä tuntuivat jännittävän oudoilta, nyt ne häiritsevät pääjuonen etenemistä ikävästi, ja on todettava että vaikuttavista Kirby-visuaaleistaan huolimatta Epäinhimilliset ovat olleet aina minusta kovin mielenkiinnoton porukka. Marvelillahan oli jo mutantit, joten on vähän epäselvää mihin toista supervoimaista ihmisrotua enää tarvittiin, varsinkin tällaisen pönäkän kuningasperhe-mytologian ympärillä pyörivää.

Arvio: Viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan hengästyttävä klassikkotarina, johon huomaa suhtautuvansa silti enempi historiallisena näytekappaleena. Taide on huikeaa, juoni samoin, mutta tietty vanhanaikaisuus alkaa jo lukijaa häiritä. Yhtenä ensimmäisistä Marvel-lehdistäni oli kuitenkin todella tehokas, lumosi suorastaan.