Sunday 23 August 2020

Hulk erikoisjulkaisu II


1. Ehkä ihmettelette miksi kutsuin teidät tänään tänne...
2. Tulikaste
3. Häiden kuokkavieras...

Tarina & piirrokset: John Byrne
Tussaus: John Byrne / Keith Williams

Taannoin ensimmäisen Byrne-Hulkia julkaisseen erikoisjulkaisun yhteydessä mainitsinkin, että jäi tämä pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa ostamatta tuoreeltaan. Ykkösosa ei suinkaan ollut huono, mutta se ei toisaalta ollut kauhean hyväkään. Hulk henkilögallerioineen oli minulle vielä tuolloin aika vieras, eikä Byrnen käsittelyssä tullut paljon tutummaksi. Pääosassa tuntui pikemminkin olevan jokseenkin mielenkiinnoton Tohtori Samson, eikä Hulkin ja Bruce Bannerin erottaminen fyysisesti toisistaan ollut minulle lukijana niin iso paukku, kuin se on varmasti ollut sellaiselle, joka on vihreän miehen edesottamuksia jo pitkään seurannut. Ja tosiaan kului vuosia ennen kuin divarista poimin tämän kakkososan – on varmasti ollut ihan viimeisiä hankkimiani Marvel-lehtiä ennen kuin 2000-luvulla palasin asian pariin Morrisonin X-Menin myötä.

Erikoisjulkaisu kakkonen on ensimmäistä parempi. Jotenkin johdantomaisesta tunnelmasta on nyt päästy varsinaisten tapahtumien pariin; juonellisesti kokonaisuus on napakampi, eikä Hulk esimerkiksi (kuten edellisnumerossa) tappele sivukaupalla näkemiään harhoja vastaan. Itse asiassa nimihenkilö on enimmäkseen taustalla. Bannerin tietoisuudesta erotettu Hulk on enää hädin tuskin ajatteluun kykenevä örisevä olento, jolla ei murahtelun ohella ole dialogia enää lainkaan, ja joka on olemassa vain jättääkseen tuhoa jälkeensä. Byrne seuraakin enemmän Bruce Bannerin edesottamuksia; tämä käy työhön pysäyttämään itsestään irrotettua luonnonvoimaa, ja perustaa Hulkbusters-nimisen eri tieteenalojen asiantuntijoista kootun tiimin. Tällainen tieteentekijöistä koostuva tiimi on ajatuksena kiinnostava, mutta jostain syystä Hulkbusters taantuu välittömästi joukoksi kiihkomielisiä Hulk-vihaajia futuristisen mech-laitteiston ohjaimissa. Tämän koko homman pointti jää hämäräksi, mutta onneksi Peter David palautti Hulkbustersit kuvioihin myöhemmin ja kiinnostavammin (ja kyseiset tarinat olin siis jo ennen tätä lehteä lukenutkin).


Toisaalta Hulkbustersien ärsyttävyydessä on jotain piristävää. Lehden kakkostarina – jossa raivostuttavan itseriittoinen Samson ja rasittavan nokkavat Busterit mäiskivät toisiaan nassuun on jopa oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka itse Hulkia ei näykään mailla halmeilla. Paras tarina on kuitenkin viimeinen, jossa Byrne käyttää samantyylistä metodia kuin MARVEL 1/89:ssä nähdyssä Ihmenelosten tarinassaan: joka sivu on jaettu kahtia toisiinsa liittymättömien juonenlankojen vuorotellessa. Luin hiljakkoin interwebsistä että moni pitää tuota FF-numeroa ärsyttävänä lukea, mutta itse en ollut edes tajunnut sen olevan jotenkin poikkeuksellinen ennen kuin nämä valitukset näin. Oli miten oli, Byrne on ilmeisesti yrittänyt helpottaa lukijoita pysyttelemällä saman juonen parissa nyt pidempään: jokaisen sivun ala- ja yläpuoliskon verran vuorotellen. Itse tykkäsin tästä kerrontatavasta (jonka olisi kai voinut toteuttaa myös kokonaisin vuorottelevin sivuin... mutta sehän olisi ollut ihan tylsää), siinä oli jotain elokuvallista. Toisaalla on käynnissä Bruce Bannerin ja Betty Rossin jo pari vuosikymmentä odotetut häät, ja toisaalla Hulk ja Tohtori Samson ottavat yhteen niin että tanner tömisee. Kun sitten yksinäinen kirkko ilmestyy lehden viimeisillä sivuilla yhtäkkiä tämän painiottelun taustalle, on se kyllä aika hyytävä hetki – juonten traaginen yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Melkein nousi iho kananlihalle – ellei sitten ollut flashback Kill Billistä, jonka hääkohtauksen tuo autiomaan keskellä nököttävä pieni valkoinen kirkko tuo tosiaan mieleen. No, Byrnellä on enemmänkin ylläreitä hihassaan tässä tarinassa kyllä.


Täytyy todeta, että tämä lehti oli vuonna 2020 luettuna parempi kuin etukäteen arvelin. Mäiskettä ja oikeasti etenevää juonta, ja viimeinen tarina oli suorastaan mestarillinen (normaalilla supersankari-skaalalla; ei nyt sentään verrata tätä mihinkään oikeasti genreä uudistaviin teoksiin). Makuasia siis lienee, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että Byrnen lyhyt kausi Hulkin parissa päättyy tähän. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa, vai onko hyvä että lopetti tähän selkeään päätepisteeseen ja uutta alkua lupaavaan tilanteeseen? No, kaikkihan tietävät, että Peter David astui Hulkin ohjaimiin näillämain, joten Byrneä ei varmaan kenenkään tullut ikävä. Sen sijaan hänellä taisi olla annettavaa DC:n puolella tämän jälkeen paljonkin, ellen nyt ihan väärin miekkosen aikajanaa hahmota.

Monday 17 August 2020

Hämähäkkimies 7/89


1. Taasko minä olen pihalla?

Tarina: Ann Nocenti
Taide: Arthur Adams

2. Wendigon huuto

Tarina & Taide: Charles Vess

Nykyään Marvelin sarjakuvien tekijä- ja lukijakunta on varsin heterogeenistä, mutta 80-luvulla ainakin tekijäpuoli oli ylivoimaisen miesvaltainen. Lukijoissa lienee naispuolisia ollut prosentuaalisesti paljon enemmän, vaikka meitä osapuilleen teini-ikäisiä miehenalkuja kuitenkin selkeä enemmistö. Onneksi tekijäpuolen ukkokööriin ilmestyi piristäväksi poikkeamaksi Ann Nocenti – käsikirjoittaja, joka sittemmin nousi yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Tämän numeron suurimmaksi osaksi täyttävä tarina lienee hänen ensiesiintymisensä Suomessa, ainakin tässä omassa katsauksessani.

Tarina on Web of Spider-Manin annualista, eli tyypilliseen vuosijulkaisutapaan on juonellisesti melko irrallinen, mutta sisältää komeaa kuvitusta. Arthur Adamsia oli tähän mennessä nähty meillä vasta parissa Ryhmä-X:n numerossa edellisvuonna, mutta kunhan vuosi -89 saadaan loppuun, on hänen vaikuttavasta kynänjäljestään päästy nauttimaan paljonkin. Mutanttitarinoihin Adams taisi aktiivisina Marvel-vuosinaan enemmän keskittyäkin, tämä lienee hänen harvoja Hämis-töitään, mutta kertakaikkisen upeaa jälkeä toki myös. Itse tarinan keskiössä on (oikeastaan enemmänkin kuin Hämis) Uusien Mutanttien hämmentävä alien-jäsen Sotakone ("Warlock"-nimen varsin kömpelö suomennos), joka lähtee yksikseen New Yorkin kaduille, etsimään "oikeaa elämää" television tarjoaman keinotodellisuuden sijaan. Epäonnisia sattumuksiahan siitä seuraa, koska Sotakone on paitsi kapasiteetiltaan melko tuhovoimainen muodonmuuttaja, myös Maan elämää monin tavoin ymmärtämätön lapsenkaltainen olento... joka lopulta ajautuu hyvää tarkoittavan mutta epäeettistä toimintaa harjoittavan tiedemiespariskunnan koekaniiniksi ja alkaa Godzilla-moodissa tuhota kaupunkia. Siispä Hämis hätiin.


Juoni ei siis ole kummoinenkaan, mutta varsinkin tarinan alkupuolisko on kuitenkin mitä viihdyttävintä luettavaa. Nocentin omintakeinen ja tunnistettava lievästi tajunnanvirtamainen dialogi rullaa notkeasti, ja sopii Sotakoneen kaltaisen naiiveja havaintoja sarjatulella ääneen lausuvan idioottineron suuhun täydellisesti. Muutamat humoristiset kohtaamiset tämän infantiilin tekno-orgaanisen alienin ja New Yorkin kansalaisten välillä toimivat myös huumoritasolla hyvin, mutta valitettavasti tarinan lopun rymistelyosuus on puiseva ja logiikaltaan vähän hämärä. Myöhemmin tutuksi käynyt Nocenti-trooppi on tietenkin myös kärkevä kannanotto johonkin poliittisesti ja / tai yhteiskunnallisesti virittyneeseen asiantynkään – näiden vuoksihan moni pitää vieläkin Nocentia "vasemmistolaisena" kirjoittajana, mikä toki jenkkien mittapuulla totta lieneekin. Ainakin ärhäkkää aktivismia hänen kirjoituksistaan löytyy. Tällä kertaa otetaan heti tarinan alussa näkyvästi kantaa julmiin eläinkokeisiin, kun Hämis päätyy hajottamaan Animal Liberation Frontin iskun koelaboratorioon. Sama teema luonnollisesti toistuu tiedemiesten ja Sotakoneen välillä myöhemmin, ja herättelee kysymyksiä siitä, missä määrin tietoisten ja tuntevien olentojen käyttö tieteen koekappaleina on sallittua "yhteisen hyvän" nimissä. Osoittelevaa? Totta kai. Mutta ei päälleliimattua siinä mielessä, että teema kantaa läpi tarinan; heti alusta on selvää, että tätä näkökulmaa ja kysymystä tällä kertaa pyöritellään, eikä Nocenti lähde valitsemaltaan tieltä harhailemaan turhien sivujuonien ääreen. Myöhemminhän hän varsinkin Daredeviliä kirjoittaessaan otti näkyvästi kantaa mm. sellaisiin asioihin kuin lihansyönti, ydinvoima, tehtaiden vesistöihin syytämät saasteet, geenimanipuloitu karjankasvatus, median yliseksualisoitunut naiskuva... Näitähän riitti, ja näiden (eikä toki yksinomaan näiden) kiinnostavan erilaisten aiheittensa takia Nocenti erottuikin oikein mukavasti edukseen Marvelin käsikirjoittajajoukosta.

Arthur Adamsin piirrosjäljestä olen jo aiemmin maininnut tykkääväni, ja tämän tarinan alkupuolisko varsinkin on ihan huippujälkeä häneltä; Sotakoneesta muistetaan usein mainita, että hänen visuaalisen ilmeensä luonut Bill Sienkiewicz on ainoa joka todella osaa piirtää hahmon, mutta koska itse en ole noita klassisia New Mutantsin numeroita lukenut, on minulle "se oikea" Sotakone juuri tämä Adamsin versio. Huikean ilmeikäs, mutta olematta silti liian sarjakuvamainen (mihin monet myöhemmät piirtäjät sortuivat), mikä ratkaisu säilyttää Sotakoneen kiinteän elollis-koneellisen olemuksen. Hänen robottiutensa aistii hyvin. Tämä lienee myös ihan ensimmäisiä tarinoita joissa olen Sotakoneen nähnyt tositoimissa – ja kun häntä nähtiin lisää Adamsin piirtämänä vielä loppuvuoden R-X:ssä, niin ei ihme että minulle Sotakone ja Adams kuuluvat yhteen. Piirrostyö on muutenkin todella kovassa iskussa, mutta valitettavasti puolivälin jälkeen lienee tullut kiire, koska taso heikkenee selvästi; lieneekö joku muu tussannutkin loppupuolta, koska tyypillisen pikkutarkka Adams-jälki vaihtuu aika sutaisten tehdyksi.

Lehden toinen tarina on muutaman sivun täytejuttu Wendigosta, paitsi että tämä ei ilmeisesti ole tuttu Marvelin universumin Wendigo, vaan se mytologinen olento, jolta tuo Kanadan metsissä mm. Wolverinea vastaan säännöllisesti matsaava monsteri on saanut nimensä. Hämmentävää, koska tätä eroa ei itse tarinassa mitenkään tuoda esiin, ja soppaa sotkeakseen Mail-Mankin sekoittaa Wendigon palstallaan Alfa-Lentueen Sasquatchiin!


No joo. Tarina on todella tyhjänpäiväinen, ja todettakoon nyt tässä, että vaikka Charles Vess on palkittu ja korkealle arvostettu (mm. Hugo-palkittu) kuvittaja esim. Sandman-yhteyksistään, niin en ole itse oikein hänen tyylistään koskaan pitänyt. Ihmishahmot ovat jotenkin vahanukkemaisia ja jäykkiä, kerronta ei solju siten kuin sarjakuvan pitäisi. Tyhjää täytettä siis, kuten on Sotakoneen esittelykin (luinkohan koskaan näitä hahmoesittelyitä kokonaan? ne tuntuivat aina vähän turhilta...), ja jo kolmanteen osaan ehtinyt Marvel-Saga pitkästytti minua taas oikein tosissaan. Ei Marvelin historia toimi tässä tilkkutäkkimuodossa esitettynä lainkaan, mutta kansi on sentään tällä kertaa aika hyvä. Kaikeksi onneksi lehden pääosin täyttävä Sotakone-tarina on laatukamaa, ja oikein mielenkiintoinen ensitutustuminen Ann Nocentin työhön.


Friday 7 August 2020

Ryhmä-X 3/89


Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Michael Golden & Bret Blevins

Näillä main alkoi 12-vuotiaan meikäläisen huumorintaju loppua. Katkeraa kalkkiahan se oli, kun jatkuvajuoninen tarina siirtyi edellisessä vuodenvaihteessa tauolle ja lehti alkoi ilmestyä joka toinen kuukausi. Mutta koska luvassa oli "väliinjääneitä klassikkoja", tämän jotenkin kykeni hyväksymään. Edes sanan äärimmilleen venytetyllä määrittelyllä ei tämän numeron tarinaa voi kuitenkaan pitää klassikkona, olkoonkin että on Claremontin kultakaudelta (tarkemmin siltä lyhyeltä ajanjaksolta, jolloin Storm oli jo irokeesi-lookissaan, mutta jolloin hänellä oli vielä voimansa), ja olkoonkin että on Michael Golden kuvittamassa. Lehti itsessään on X-Men Annualista repäisty kohtalaisen kajahtanut huumoritarina, jonka pääosassa on Ihmemies (Impossible Man), tuo periaatteessa hauska Lee / Kirby -luomus, joka kuitenkin aika harvoin taitaa jaksaa kantaa kokonaista tarinaa.

Enkä nyt tarkoita että lehti olisi huono. Claremont on useinkin osoittanut, että vakavan ja jopa synkän kerronnan ohella myös huumori taittuu, mikä ei olekaan ihme – hänen humoristiset tarinansa perustuvat pitkälti hahmojen täydelliseen tuntemukseen, ja näiden luonteenpiirteiden ja henkilökohtaisten outouksien (usein myös hänen itse kirjoittamiensa absurdin monimutkaisten juonenkäänteiden) korostamiseen. Tässäkin tarinassa, jossa Ihmemies saapuu Maahan kuvitellen pelaavansa kaikkien kanssa kivaa keräilypeliä, on paljon toimivia hetkiä. Juonta ei sitten niinkään: Muotoaan muuttava popuppilainen (Ihmemiehen kotiplaneetta) ilmestyy X-miehille Galactuksena, vie Xavierin kartanon mennessään ja niinpä tämän pimahtaneen keräilijän perään lähdetään. Matka vie Kostajien päämajaan, Kadonneeseen valtakuntaan, SHIELDin tukialukselle, ja lopulta Marvelin toimitukseen, missä vaiheessa oma mielenkiintoni on jo pahasti hiipunut.


Juttu tosiaan laimenee edetessään. Aluksi huumori on kohdillaan, mutta muotoa muuttavan ja omiaan höpöttävän kahjon perässä voi juosta vain rajallisen ajan, ennen kuin puu alkaa maistua. Nyt se raja ylittyy viimeistään kun metafiktiivinen osio alkaa. Näistä "Marvelin tekijät Marvelin universumissa"-jutuista en ole koskaan oikein välittänyt. Pidän ajatuksesta, että näitä sarjakuvia (omanlaisinaan versioina) ilmestyy myös tässä supersankareita vilisevässä todellisuudessa, mutta nämä kohtaukset menevät väistämättä sellaisen kanonisoidusta kerronnasta irrallisen vierauden puolelle, että tarinallinen momentti hiipuu irtovitsien tieltä olemattomiin. Taas näin käy. Kun sen lisäksi alkupuolella huikean hyvältä näyttävä kuvitus (Golden on ainakin tarinan ensimmäisestä puoliskosta vastuussa... lieneekö loppuosa Blevinsiä?) on latistunut aika mitäänsanomattomaksi, jää lehdestä vaisu vaikutelma. Tussaaja vaihtuu muutaman sivun välein (M-M luettelee koko joukon palstallaan) jäljen ollessa pahimmillaan suttuista, parhaimmillaan upeaa – esim. Goldenin tussatessa itseään.


Lehdessä on kaiken kaikkiaan välityön makua, kun kahden sivun Mail-Manin palstan ja kahden kerrassaan turhan esittelyn (Rogue ja Kolossi) lisäksi sisäsivuista peräti kolme on täytetty mainoksilla, mitä näissä lehdissä näkee todella harvoin. Mutta todetaan nyt vielä: kyllä tämän taas luki, eikä tällä kertaa kirpaissutkaan pahasti. Kevyesti viihdyttävää hömppäähän tämä on paikoin huikean kauniilla kuvituksella. Mutta vuonna 1989... kaksi kuukautta tätä oli pitänyt odottaa. Seuraavaan numeroon meni taas kaksi kuukautta. Kyllä harmitti niin penteleesti.

Sunday 2 August 2020

MARVEL 6/89: Tuomari


1. Verinen kierre
2. Takaisin sotaan

Tarina: Steven Grant
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Toisena julkaisuvuotenaan MARVELin potentiaalia uusien tuttavuuksien julkaisukanavana alettiin hyödyntää tosissaan. Edellisnumeron Kapteeni Amerikan jälkeen oman lehtensä saa nyt Tuomari, jonka omia tarinoita ei ole Suomessa ennen julkaistu – eipä niitä pahemmin ole ollut tarjollakaan, sillä tämä tuolloin vasta parin vuoden ikäinen stoori on peräisin The Punisherin ensimmäisestä omasta julkaisusta, viisinumeroisesta minisarjasta, joka edelsi varsinaisen kuukausittaisen lehden perustamista. Itse hahmo oli toki ollut olemassa jo kauan, ilmestyttyään alkujaan Hämikseen sivuhenkilöksi 70-luvun alussa (Tuomari siis täyttää kohta 50!). Itsekin tunsin, tai ainakin tiesin Tuomarin jotain kautta, vaikea kyllä sanoa mistä, koska ainakaan tähän asti kronologisesti lukemassani Marvel-kokoelmassa ei tyyppi ole tullut vastaan. Lienen lukenut jotain kaverilla olleita vanhoja Hämiksiä tai uunituoreita jenkkilehtiä joissa hän on esiintynyt. Oli miten oli, tämä Frank Castlen ensimmäinen omassa lehdessä esiintyminen oli erittäin odotettu minunkin tahollani. Tuntui varmalta että nyt on kovaa tavaraa tulossa, ja jo tuo Zeckin klassinen kansi saa sydämen tykyttämään. On upea teos! Myöhemmin tuo sama kuva oli jonkun julkaisun välissä julisteena, ja vuosien ajan oman huoneeni ovessakin.

Steven Grant ei ole iso kirjoittajanimi (mahdettiinko Suomessa julkaista koskaan häneltä muuta kuin tämä Tuomarin ensimmäinen oma tarina?), mutta tästä huolimatta ainakin tähän lehteen mahtuva minisarjan ensimmäinen puolisko on todella hyvin kirjoitettua, pikajunan lailla etenevää ammattitaitoista toimintatrillerikerrontaa. Juoni on elokuvallinen: jo jonkin aikaa Rykerissa lusinut Frank "Tuomari" Castle osallistuu mafian juonimaan vankilapakoon, mutta kukaan ei luota häneen, eikä hän luota kehenkään – ja keturalleenhan tuo joukkopakokin sitten menee. Mutta vankilanjohtajalla onkin Frankille vähän henkilökohtaista asiaa...


Hänelle luvataan vapaus ja loppumattomat resurssit taustatukineen kunhan hän lupaa jatkaa ehtymätöntä taisteluaan rikollisuutta vastaan. Ehdotuksen taustalla on salaperäinen "Trusti", joukko nykymenosta huolestuneita kunnon kansalaisia. Frank ottaa tarjouksen vastaan, vaikka onkin tottunut soolona toimimaan; eikä Trusti nytkään ole kuin taustalla, varustamassa Tuomaria sotaan ja hätätilanteissa puhelinyhteyden päässä. Kuten kuitenkin arvata saattaa, alkaa Trusti vaikuttaa tarinan edetessä jossain määrin epäilyttävältä jopa Tuomarin mielestä.

Kuten todettu, tarina on elokuvallinen, eikä tämä tosiaan tarvitsisi juurikaan muutoksia toimiakseen valkokankaalla Deathwish–henkisenä väkivaltahumppana. Perinteisen Marvel-maailman ulkopuolella tunnutaan olevan, mikä Tuomarin tarinoiden tunnusmerkiksi pitkälti jatkossa muodostuikin, vaikka samassa universumissa toki sentään. Joka tapauksessa tässäkin tarinassa meno on siinä mielessä realistisempaa kuin nyt vaikkapa Hämähäkkimiehessä, että väkivallalla on seurauksensa; ruumiita tulee, ja sivulliset kärsivät kun erilaisten tahojen välinen nahistelu ajautuu urbaaneihin keskuksiin. Tämä on kolkko maailma, jossa rikolliset eivät ole hölmöjä tai toheloita, vaan absoluuttisen pahoja, väkivallan turruttamia olentoja, jotka toimivat ja elävät omien lakiensa kautta yhteiskunnasta välittämättä. Samalla alueella operoi tietenkin myös Tuomari itse, hänen maailmansa on kutistunut yksinkertaiseksi väkivallan kierteeksi, jossa hän itse on olemassa enää kuolemantuojana, lopullisena tuomarina, jonka omalla elämällä ja omilla toiveilla ei enää ole merkitystä – tällaisia itseensä liittyviä inhimillisiä tunteita kun ei Frank Castlella enää ole lainkaan, vaikka satunnaisesti hän vielä jaksaa kantaa esimerkiksi sivullisten hyvinvoinnista huolta.


Etenkin lehden ensimmäinen osio, vähän yli puolet pituudesta vievä vankilaepisodi, on jäänyt huikean hyvänä mieleen. Päähenkilö tulee parin sivun aikana tutuksi hyvin, kerronta on taidokkaasti fokalisoitu; näkökulma, maailmankuva, asenne ja tunnelma välittyvät nimenomaan päähenkilön kylmän laskelmoivana todellisuutena. Tähän vaikuttanee ensisijaisesti jatkuva minämuotoinen kerronta, jota dialogilaatikot kuljettavat ruudusta toiseen. Muistelen lukeneeni, että Chris Claremont toi tämän metodin Marvelin sarjakuviin ensimmäisen Wolverine-soolon myötä, ja nimenomaan Wolverinen ja Tuomarin (ja heidän kaltaistensa yksinäisten susien) tarinoissahan tällainen tarinankuljetus sittemmin muodostuikin standardiksi. Nykyisinhän (eli siis jo 90-luvun kuluessa, arvelisin) se on kokonaan korvannut esim. vielä 80-luvulla yleisesti näissä lehdissä nähdyt ajatuskuplat. Steven Grantin ansioksi on sanottava, että hän kirjoittaa tätä Tuomarin sisäistä ääntä todella hyvin. Tätä lukee ihan nautinnokseen, vaikka totta kai tietyt toimintaleffakliseet ovat keskeisessä asemassa. Esimerkiksi tämä viettelevä enimmäkseen ilman vaatteita kuljeskeleva petolliseksi osoittautuva aasialaisnainen...


Hänestä puheenollen, väkivallan ohella toinen Tuomariin alusta asti kuulunut elementti on seksi. Kun Tuomaria jatkossa julkaistiin lisää, kävi ilmi että keskimäärin joka toisessa tarinassa hän päätyy jonkun satunnaiskohtaamisen kanssa sänkyyn, mistä seuraa tietenkin se, että avioparit poislukien Tuomari tuntuu olevan ainoa Marvelin "sankari", jolla on aktiivinen seksielämä. Tätä väkivallan ja vapaan seksin yhteenkietomista voisi joku pitää ongelmallisenakin mielleyhtymänä, mutta sanoisin että kyse on pikemminkin tietynlaisten action-kliseiden tarkoituksellisesta uusiokäytöstä. Frankin jokseenkin nihilistiseen maailmankuvaan tämäkin aspekti kyllä sopii. Hän kun ei kykene solmimaan tunnesiteitä kuitenkaan.

Lehden kuvituspuoli on sekin kohdallaan; taisin jo Salattujen sotien yhteydessä mainita, että tämä Tuomarin tarina oli se, joka minusta lopullisesti teki pysyvän Mike Zeck -fanin, ja tämä onkin parasta Zeckiä toistaiseksi; itse asiassa parasta jälkeä mitä häneltä koskaan näin. Vankilaosuuden värityksenkin Zeck on hoitanut itse, minkä heti huomaa normaalia tasaista Marvel-väritystä monipuolisempina sävyinä. Kalsea laitostunnelma välittyy kyllä.

Olin siis täysillä myyty tämän lehden myötä, ja niin oli moni muukin; kehuja kertyi Mail-Manin palstalle, ja Tuomaria toivottiin lisää. Häntä saatiinkin seuraavien parin vuoden kuluessa lisää, paljon lisää, mutta muistelen oman innostukseni hiipuneen tasaisen varmasti ajan kuluessa. Syynä ei välttämättä ole ollut mikään sen kummempi, kuin että tämä ensimmäinen tarina oli liian täydellinen. Tuomari on lopulta niin yksipuolinen hahmo (etenkin, koska hänen ympärilleen ei koskaan muodostunut edes minimaalista sivuhenkilögalleriaa sivujuonineen), että hänestä kerrottujen potentiaalisten tarinoiden määrä on varsin vähäinen. Tekijät vaihtuivat, mutta tarinat eivät juuri muuttuneet. Ja kun heti ensiesiintyminen oli niin täydellinen Tuomari-stoori, vertautuivat kaikki jatkossa tulleet siihen heikompina. No, on myönnettävä että muistan noita tulevia Tuomari-juttuja hyvin huonosti; kenties ne pääsevät uudelleenlukiessa vielä yllättämään? Lähitulevaisuudessa se selviää.