Showing posts with label Armando Gil. Show all posts
Showing posts with label Armando Gil. Show all posts

Tuesday 6 October 2020

Hämähäkkimies 9/89


1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David
Piirrokset: Sal Buscema
Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter
Piirrokset: Al Milgrom
Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.


Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.


Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Monday 25 May 2020

Hämähäkkimies 1/89



Pakko!

Tarina: Peter David
Piirrokset: Rich Buckler
Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski
Piirrokset: Joe Brozowski
Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.


Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.


Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.


Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.

Sunday 23 June 2019

Ryhmä-X 12/85


1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Michael Golden
Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.


Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.


Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!


Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.


Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.


Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.