Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.

MARVEL 10/89: Tuomari

1. Teuraspäivä

2. Lopullinen ratkaisu

Tarina: Steven Grant / Jo Duffy

Piirrokset: Mike Zeck / Mike Vosburg

Tussaus: John Beatty

Jim Shooterin aikakaudella Marvel ylpeili sillä, että lehdet ilmestyivät aikataulussa aina. Tämä oli ilmeisesti ollut Marvelin julkaisuille pahanlainen ongelma läpi 70-luvun, kun tekijät ottivat aikaa juuri niin kauan kuin sattui huvittamaan, eikä kenelläkään ollut kanttia pistää mokomia löysäilijöitä kuosiin ennen kuin Shooterista tuli pomo. Täsmällisyydessä on toki se ikävä puoli, että varsin usein näkee 80-luvulta peräisin olevia lehtiä joiden kuvituspuolta viimeistelemään on saatu viime minuuteilla ties ketä; toisinaan on varastosta otettu kokonainen kyseistä tarkoitusta varten tehty täytenumero, kun vastuussa olevien työt ovat olleet niin kertakaikkisen kesken. Ja sitten on näitä tapauksia, joista olen maininnut jo ennenkin: tiivis kokonaisuus, joko tämän Tuomarin kaltainen limited series tai sitten kuukausittaisen lehden normimenon katkaiseva tavallista yhtenäisempi event – melkein säännönmukaisesti näiden viimeisen osan kuvitus oli aina häthätää kokoon kyhätty. Sama on käynyt tietenkin Tuomarin ensimmäiselle soolotarinallekin, kun yllättäen kokonaisuuden viimeinen luku on yhtäkkiä kreditoitu tussausta lukuunottamatta ihan eri ihmisille kuin aiemmat.

Tarina menettelee. Jo Duffy on ihan pätevä käsikirjoittaja (uransa alussa vielä tässä), ja imitoi Steven Grantin tyyliä suht onnistuneesti, joskin hivenen latteasti. Kuvitus on ongelmallisempi tapaus, siinä määrin Mike Zeckin tyylikäs jälki on paitsi tätä tarinaa, myös Tuomaria hahmona leimannut, että kun viimeisten parinkymmenen sivun ajaksi kuvioon astuu joku ihan muu, tunnelma muuttuu ikävästi. Mike Vosburg on Suomessa tuntematon, mutta oli 80-luvulla jo pidemmän linjan piirtäjä, ja itse asiassa oikein hyväkin, mitä olen hänen töitään myöhemmin nähnyt. Kenties tämä on ollut hänellekin tiukan aikataulun keikka, tai kenties John Beattyn tussinjälki ei vain sovi hänen tyylilleen lainkaan, mutta jälki on todella hutaistun ja kökön näköistä. Varsinkin nuorempana suorastaan inhosin tätä rumaa kuvitusta, nyt huomaan löytäväni luonnosmaisen riipustelun keskeltä oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten tämä:

Onneksi suurin osa tästä lehdestä on kuitenkin tämän tarinan alkupuoliskostakin vastanneiden Grantin ja Zeckin käsialaa, ja perhanan toimivaa edelleen. Frank "Tuomari" Castle on hahmona vahvimmillaan tässä tarinassa. Hän kiikkuu koko ajan yliampuvan ja realistisen rajamailla menemättä kuitenkaan koskaan kunnolla kummallekaan puolelle, hän on yksiulotteisine agendoineenkin inhimillisempi kuin koskaan tämän jälkeen. Tarina jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden parissa, kun Tuomarin vankilasta pois auttanut "rikollisia vihaava" järjestö Trusti on aloittanut jengisodan, jossa ruumiita tulee ja yleinen kaaos leviää sitä tahtia, että Frankia itseäänkin alkaa ahdistaa. Luonnollisesti Trustin jäljet johtavat korruptoituneiden ja kiristettyjen isokenkäisten luokse, ja sinne siis johtaa myös Tuomarin tie. Kylmää kuvastoahan tämä on 12-vuotiaana luettuna ollut:

Taas on kehuttava Steven Grantia siitä, että tarina ei mene överiksi. Kerronta on todella sujuvaa, juoni etenee vääjäämättömiä pisteitään kohti tyylillä, ja Tuomarin jatkuva monologi erityisesti on mannaa, mistä toki kiitos myös tarinan suomentaneelle Mail-Manille. Realistisuudessaan tämä on tosiaan aivan toisenlaista menoa kuin mitä valtaosa muusta Marvelin tuotannosta on tuolloin ollut, mutta maistui silloin ja maistui nytkin. Tämä tarina (mukaanlukien siis myös MARVEL 6/89, jossa ensipuolisko) on yllättäen ollut parhaita blogin myötä uudelleenluettuja juttuja, ja yksi positiivisimmista yllättäjistä. Ei ihme, että lukijat vaativat lisää Tuomaria, mutta ei toisaalta ihme sekään, että laatu ei koskaan enää tälle tasolle yltänyt.

Hämähäkkimies 10/89

1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David

Lay-out: Mike Harris

Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.

Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Ryhmä-X 4/89

Koti on siellä missä sydän

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Elokuulle asti saatiin odottaa, mutta nyt, vihdoin, Ryhmä-X lunastaa ne lupaukset, joita edellisvuoden lopulla annettiin; siis että vuoden 1989 nähtäisiin väliin jääneitä klassikoita perusjuonen ollessa tauolla. Vain joka toinen kuukausi ilmestyneen lehden kolme ensimmäistä numeroa eivät ole vakuuttaneet. Ei lukijoille onneksi mitään kuraa tarjottu, mutta lukuunottamatta yhtä 22-sivuista (sekin kahteen osaan jaettuna) tarinaa Illyanasta ja Limbosta vuoden ykkös- ja kakkosnumeroissa, ei totisesti mitään kovin oleellistakaan. Kun vielä ensimmäisestä kolmesta numerosta yksi oli melkein pelkkää Alfa-Lentuetta, ja kun kahden edellisvuoden aikana ilmestyneet R-X:n erikoisjulkaisut ja MARVELin numerot loppuivat kokonaan, on vuosi 1989 ollut hämmästyttävän nihkeä sentään Suomessa erittäin suositun ryhmän esiintymisten suhteen.

Eikä tässä numerossa alkava tarina asiaa Ryhmä-X:n osalta paranna ihan vielä, mutta laatutaso sentään ponnahtaa pilviin. Tämän Suomessa Asgard-trilogiana tunnetun kolme numeroa käsittävän kokonaisuuden ensimmäisessä osassa esiintyvät lähinnä Uudet mutantit, tuo teiniryhmä, jota nähtiin meillä ihan liian vähän kun ottaa huomioon, että Claremontin itsensä kirjoittaessa kyseistä lehteä se paitsi nivoutui yleensä tiukasti yhteen X-miesten tapahtumien kanssa, oli myös aivan hemmetin laadukas. Moni kyseistä originaalijulkaisua 80-luvulla seurannut on myöhemmin muistellut, että juuri New Mutantsin parissa Claremont oli itse asiassa parhaimmillaan – ja vaikka edelleenkin suurin osa kyseisistä tarinoista on itseltäni lukematta, olen muutamien satunnaistutustumisten perusteella voinut todeta, että ei nuoriso-osasto laadultaan ainakaan päälehteä heikompi ollut missään nimessä.

Asgard-trilogia on niitä tarinoita, joiden kautta Uudet mutantit oikeastaan vasta itselleni kunnolla avautuivat; aiemmat kohtaamiset olivat tähän mennessä olleet lyhyitä ja satunnaisia. Tämä parissa erikoisjulkaisussa Jenkeissäkin ilmestynyt pitkä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Storm oli etsimässä itseään Afrikassa. Paluumatkalla hän kohtaa Kreikassa lomailevat Uudet mutantit, ja sieltä Loki kaappaa koko revohkan Asgardiin paitsi kostaakseen sen mitä Kanadassa tapahtui (MARVEL 7/88), myös tehdäkseen voimansa menettäneestä Stormista oman ukkosjumalattarensa.

Jos tämä tarina on yksi ensimmäisistä kosketuksistani Uusiin mutantteihin, niin se lienee kaikkiaan ensimmäinen tutustuminen Asgardiin, tuohon viikinkijumalten kotimaailmaan, jonka Marvel jostain oudosta syystä integroi sarjakuviinsa 60-luvulla. Claremont ja Arthur Adams tekevät tästä fantasiamaailmasta ihastuttavan elävän ja kutkuttavan monimuotoisen. Eihän Claremont tietenkään tässä mitään uutta luo, kun nämä paikat ovat kaiketi Thorin oman lehden vakiomestoja olleet vuosien ajan – mutta tarinankerronan napakkuus ja luontevuus saa maailman tuntuvan elävämmältä ja todenmukaisemmalta kuin esim. se millaisena Walt Simonson Asgardin myöhemmin (Suomen näkökulmasta) esitti jäykän pönöttelevissä Thoreissaan. Ja tutuksihan tämä monta erilaista ympäristöä sisältävä maailma todella tulee, kiitos näpsäkän kerronnallisen ratkaisun: havaitessaan tulleensa kaapatuksi tekee Illyana siirtotaian palauttaakseen toverinsa saman tien takaisin sinne mistä lähtivät... Mutta Lokin kumppanina toimivan Lumoajattaren vaikutuksesta taika menee pieleen – Uudet mutantit sinkoavat jokainen eri paikkaan, moni eri aikaankin, ympäri Asgardia. Heidän selviämistään (tai edes yrityksiä pysyä elossa) sitten seurataan yksi kerrallaan sivun-parin mittaisissa katkelmissa. Kukaan ei tiedä missä on, missä muut ovat, ylipäätään mitä pahusta on tekeillä. Ja tilanteet vyöryvät ylle huikeassa tahdissa. Asgard ei ole mikään nyhveröitten mesta, ja henki on välittömästi tiukassa monella. Nämä jo paljon kokeneet teinit ovat täysin poissa omalta vahvuusalueeltaan, ja moraalisesti rankkoja päätöksiä on tehtävä nopeasti ja liikoja harkitsematta.

Pakko on ihailla Claremontin kykyä tehdä muutamilla sivuilla nämä tähän asti vain pikemmin nähdyt (paria poikkeusta lukuunottamatta, kuten kuukautta aiemmin Hämiksessä vieraillut Sotakone) hahmot kerrassaan tutuiksi. Siinä sivussa syntyy sitten myös oikeasti koukuttava juoni, huikeaa maailmanrakennusta, erittäin toimivaa dialogia ja sopivasti mysteeriä. Bravo! Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että suomentaja Mail-Manille ei ilmeisesti ole ollut fantasiasanasto kovin tuttua; "elf" kun on käännetty keijuksi, paikoin jopa keijukaiseksi. "Pimeä keijukainen" ei ihan samaa uhan tuntua välitä kuin "dark elf"...

Kuvituspuolellakin on asiat aikas hyvin, kun taiteesta vastaa varsinainen unelmatiimi Adams & Austin. Tämä on muuten käsittääkseni se stoori, joka lopullisesti teki Arthur Adamsista supertähden, enkä yhtään ihmettele – saatan jopa olla sitä mieltä että tämä (ja siis vielä kaksi seuraavaa numeroa, joiden verran tarina jatkuu) on parasta Adamsia, siitäkin huolimatta, että häntä seuraavien vuosien aikana nähtiin Suomessa paljon lisää. Tämän tarinan tunnelma vain on taiteensakin puolesta niin kohdillaan. Mutta pikkuisen valittamista kuitenkin löytyy: väritys nimittäin pisti jo tätä teininä lukiessani silmään harvinaisen huonona. Olisinpa melkein toivonut että tarina olisi julkaistu mustavalkoisena; äärimäisen pikkutarkkoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus on nimittäin joka sivulla laaduttoman värityksen kaltoin kohtelema. Pääasiallinen ongelma on värittäjän ratkaisu läiskiä massakohtauksiin (joita tässä jutussa on paljon) tai jopa maisemiin hahmoista ja yksityiskohdista välittämättä vain yhtä kaiken peittävää väriä. 80-luvun Marvelin suht alkeellisien väritystekniikoiden kanssahan tämä oli tuttu tekniikka satunnaisesti käytettynä muistakin lehdistä, mutta tällä kertaa se on otettu tavaksi värittää koko stoori, surkein seurauksin.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että joukkokohtauksia ei ole väritetty kunnolla kertaakaan, vaan kaikki millintarkkoja yksityiskohtia vilisevät kymmenistä yksittäisistä hahmoista koostuvat piirrokset katoavat kaikki saman yleensä harmaan tai sinisen eri sävyillä painetun värimassan alle. Ylipäätään sivuilla on käytetty väriä aika vähän ja aika valjusti; yleissävy on kalsea. Tämä on melkoinen rikos näiden juuri yksityiskohdistaan tunnettujen taiteilijoiden työtä kohtaan; lehdessä on paljon kuvia, joista on lopulta aika vaikea saada selvää, syynä yksinomaan se, että kaikki hahmot, taustat, yksityiskohdat on peitetty yhdellä tasaisella väripinnalla. Lehden kanneksi on suurennettu (Suomessako?) sarjan aloitusruutu, joka paitsi osoittaa miten hyvältä Adamsin kynänjälki näyttää suurennettunakin, myös sen, että oikein väritettynä se olisi vielä huikean paljon sisäsivuja kauniimpaa katsella. Mutta kun lehden sitten avaa, on vastassa vain sama kuva sinikeltaiseksi kalvenneena.

Se siitä. Tarina on onneksi niin korkeatasoinen, että värityksen kanssa pystyy mainiosti elämään. Näin huippuluokan teoksessa vain pistää silmään yksi näin onneton elementti. Tästä huolimatta on siis kyseessä ehdoton klassikko, ja yksi omista Marvel-suosikeistani silloin, kuten tuoreen luennan perusteella edelleenkin. Koska olen päättänyt lukea kokoelmani läpi julkaisujärjestyksessä, jäi nyt oikein harmittamaan kun lehti loppui cliffhangeriin. Olisin halunnut ahmaista loput kaksi osaa saman tien.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.