Ryhmä-X 2/90

1. Neuvostosotilaiden vastaisku

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Tuomion päivä!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Josef Rubinstein

Mutanttilehden vuosi alkoi X-Men vs. Avengers -minisarjan ensimmäisellä puoliskolla, ja nyt nähdään siitä loput. Alku oli ihan mukiinmenevä. Marc Silvestrin kuvitus oli mitä miellyttävintä nähtävää pitkän tauon jälkeen, ja tarina, jos nyt ei kovin henkeviä teemoja sisältänytkään, oli menevää toimintaa. Valitettavasti tämänkin minisarjan kohdalla käy se, minkä tapahtumista Marvelin 80-luvun tarjonnassa olen täällä jo aiemmin ehtinyt ihmetellä: viimeisen osan kohdalla taso romahtaa. Tämä kävi mm. Tuomarin ensimmäiselle minisarjalle ja Hämiksen Synninpäästäjä-tarinalle, joskin siinä missä näiden kohdalla lähinnä kuvituksesta katosi kaikki terä, tällä kertaa romahdetaan oikein urakalla: piirtäjän ohella nimittäin myös kolme ensimmäistä lukua kirjoittanut Roger Stern menee vaihtoon, ja tyyliltään edeltävistä osista täysin poikkeavan loppunäytöksen onkin kirjoittanut Hämiksestä tuttu Tom DeFalco. Mitä peijakasta?

Sen verran olen tästä tapauksesta myöhemmin kuullut, että syynä on ilmeisesti ollut Roger Sternin suunnitelma palauttaa näihin aikoihin X-miesten liittolaisena ja Uusien mutanttien mentorina toimiva Magneto takaisin pahikseksi. Tämä ei ollut Chris Claremontin mieleen, joten suunnitelma meni uusiksi, ja DeFalco palkattiin kirjoittamaan pikavauhtia uusi tuskin ketään tyydyttänyt lopetus sarjalle. Tässä on montakin outoa seikkaa, mutta häkellyttävintä on, että Sternin ylipäätään annettiin lähteä säätämään Magneton kanssa omiaan huolimatta siitä, että tämä hahmo oli aivan keskeinen Claremontin kirjoittamassa mutanttimaailmassa – tosiaanko tällaisen minisarjan vuoksi olisi heitetty vuosia Marvelin suosituimmissa lehdissä jatkunut hienovarainen hahmoluonnostelu roskikseen kyseisten tarinoiden käsikirjoittajalta kysymättä? Ilmeisesti näin. Sentään Claremont on viime hetkillä saanut käyttää veto-oikeuttaan – eli vaikka tämä minisarja laadullisesti romahtaakin, on vahinko kuitenkin pienempi kuin mitä Magneton hahmon torpedoinnista olisi seurannut.

No, ensimmäinen tarina on kuitenkin hyvä. Menoa on kuin toimintaleffassa (en ole MCU-elokuvia nähnyt, joten niihin en ala verrata) konsanaan, ja "kaikkia kaikkia vastaan"-tyylinen kaoottisuus on tavanomaista hyvis/pahis-akselia omaperäisempää hutkintaa. Matsin pääasiallisena tapahtumapaikkana vietnamilainen rahtialus toimii hyvin, eikä siinä kauaa pinnalla pysytäkään, kun mäiske alkaa. Varsinkin hienovaraisemmista säännöistä ja yleisestä turvallisuudesta piittaamattomat Superneuvostosotilaat pistävät paattia kappaleiksi kiitettävän estoitta.

Tietynlaisena jenkkipropagandana voisi pitää sitä, että Kostajat ja Ryhmä-X esitetään kaikin tavoin kyvykkäämpinä kuin neuvostokollegansa, mutta siitä ei oikeastaan ole kyse – itäsankarit ovat loppujen lopuksi aika sympaattisia tyyppejä, jotka ovat pääosin vain hommassaan niin uusia, että virheitä sattuu. Tuhovoimassa tai taistelutahdossa neuvostotilaat ovat vähintäänkin amerikkalaisten kollegoidensa veroisia.

Mutta se päätösjakso sitten. Ensinnäkin Neuvostosotilaat katoavat kuvasta ajatusta nopeammin, eikä heitä kukaan enää edes mainitse. Pääosin katoavat myös X-miehet ja Kostajat, vain pari keskeistä tyyppiä kummastakin joukkiosta jää jäljelle fokuksen ollessa Magnetossa ja tämän oikeudenkäynnissä, toisin sanoen jo Ryhmä-X:n numerossa 7/87 tapahtuneen oikeudenkäynnin vesittyneessä toisinnossa. Poissa on Claremontin kirjoittama älykäs tuomiosalidraama, sen tilalla on DeFalcon infantiilisia latteuksia laukovat karikatyyrit. Pariisin oikeuspalatsissa ollaan tälläkin kertaa. Pääosa tarinasta odotellaan varsinaisen istunnon alkamista ilman että mitään merkittävää tapahtuu. On yhtäkkiä tyhjästä ilmestyvä singaporelaisten mutanttien alamaailma, joka pitää Magnetoa messiaanaan ja joka yhtä yhtäkkisesti ihmisten toimesta otetaan hengiltä. On maailmanherruudesta haaveileva Magneto – hän ilmeisesti kykenisi tämän toteuttamaan milloin tahansa kypäränsä avulla. Ok. Myös Magneton henkiset voimat ovat ihan toista kuin koskaan aiemmin tai koskaan myöhemmin. Onko DeFalco ollut ihan selvillä millaista hahmoa hänen ylipäätään on määrä kirjoittaa?

Tuomion julistavan tuomarin logiikka on varsinaisen kansainvälisen oikeuden irvikuva: koska terrorismista syytetty Magneto on ilmoittanut olevansa sodassa ihmiskuntaa vastaan, on hänet luokiteltava valtioksi; onhan vain valtioiden mahdollista julistaa sotatila. Ja koska Magneto ei muiden valtioiden tapaan ole allekirjoittanut Geneven sopimusta, ei häntä voi kansainvälisistä rikoksistakaan tuomita. Terroristit kautta Marvelin universumin kiittänevät tästä päätöksestä. Magneto saa jatkaa vapaana miehenä.

Koko tarina on farssi. Henkilöhahmot muistuttavat vain etäisesti niitä joita yrittävät olla, juoni on ikään kuin pienemmille lukijoille suunnattu pikkukakkosversio aiemmasta Magneton oikeudenkäynnistä, ja dialogi on karmeaa tönkköä, mitä ei nimimerkki Verlainen suomennos juuri auta. En tiedä onko suomentajan vai DeFalcon ongelma, mutta esimerkkinä vaikkapa tämä: Kapteeni Amerikan kanssa puhuessaan Magneto lausuu kahden sivun aikana repliikit "Tarkkaavaisuutesi on hyvä, Kapteeni!", "Käytän kypärää sinuun, Kapteeni!", "Puhu, Kapteeni!", "Häpäisit minut, Kapteeni!".

Lukukokemus on piinallinen. (, Kapteeni!) Teitittelyt ja sinuttelutkin vaihtuvat sujuvasti lennossa kesken keskustelun. Huoh. Silvestrin kuvitusta jää lehden loppupuolella kaipaamaan, mutta vaikka Pollard on yksi perus-Marvelin tylsimpiä työjuhtia ulosanniltaan, on kuvitus silti tämän lopetusjakson ongelmista pienin.

Kolme neljäsosaa Ryhmä-X vastaan Kostajat -kokonaisuudesta oli siis suhteellisen viihdyttävää toimintamelskettä, se viimeinen neljännes hävettävän huonoa muka-syvällistä oikeussalidraamaa. Parempaa mutanttikamaa odotellaan yhä.

Ryhmä-X 1/90

1. Oikeutta kaikille!

2. Hankalat liittolaiset

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

Ryhmä-X oli vielä 80-luvulla juonellisesti yhtenäisempi kokonaisuus kuin useisiin lehtiin ja jatkuviin vierasesiintymisiin jakaantunut Hämähäkkimies, ja tätä juonta oli Suomessakin seurattu asianmukaisesti jo pitkään, kunnes sitten etenemiselle tuli stoppi vuoden 1988 lopussa. Lupaus oli että pienen tauon jälkeen jatketaan, ja kyllä sen hampaita kirskutellen kesti, kun tiesi että jatkossa lehdessä olisi enemmän sivuja. Vuoden 1990 alkaessa kävi kuitenkin ilmi, että odottelu jatkui vielä toisenkin vuoden – sellainen alkaa teini-ikäisen mielestä olla jo pieni ikuisuus. Silti jotain valonpilkahduksia oli luvassa: lehti ilmestyisi sentään kuuden sijaan kahdeksan kertaa vuonna -90, eikä luvassa enää olisi epämääräisiä "klassikoita", vaan modernimpia ja jopa jollain tavoin tuoreisiin X-tapahtumiin liittyviä stooreja. Etenkin tuolloin kovin salaperäinen ja lukijoiden paljon kyselemä Tekijä-X nähtäisiin ensi kertaa (ja mikä lässähdys se sitten olikaan... no, siitä lisää myöhemmin).

Tiettyä tuttuun palaamisen tunnetta oli kyllä ilmassa, kun vuoden tauon jälkeen näki jälleen Silvestrin kuvitusta. Hän ei ehtinyt montaa numeroa piirtää vuonna 1988 ennen kuin lehti meni Suomessa tauolle, mutta teki minuun todella rajun vaikutuksen. Ryhmä-X:n kokoonpanokin on suunnilleen sama kuin tuossa keskenjääneessä juonessa, eli ajallisesti tämä tarina lienee varsin lähellä sitä mihin jäätiin. Kyse on kuitenkin Jenkeissä omassa erikoisjulkaisussaan ilmestyneestä tarinasta, jossa Magneto käy jaakobinpainia oman terroristimenneisyytensä kanssa. Lukijoita pidetään jännityksessä sen suhteen palaako hän roistoksi vai eikö palaa; Kostajat olisivat pistämässä Magnuksen lukkojen taakse, ja X-miehet luonnollisesti ovat parannusen tehneestä ex-vihollisestaan eri mieltä. Säpinäähän siitä seuraa. Juonen itse asiassa käynnistää Maahan kiertoradalta putoava Asteroidi M, Magneton entinen avaruudessa sijainnut tukikohta (!). Sen palasten perässä mennään ympäri planeettaa ja otetaan vähän matsia. Jottei kävisi tylsäksi, ilmestyy soppaan vielä kolmas superjoukko, Superneuvostosotilaat suoraan itärajamme takaa. Sympaattinen ja perinteiseen Marvel-henkeen keskenään toraileva porukka, josta karhuksi muuntuva Ursa Major on ansaitusti lukijoiden suosikki. Näitä tyyppejä olisi voinut minun puolestani nähdä enemmänkin, mutta taisivat esiintyä aika harvoin missään.

Juttua ei ole kirjoittanut Claremont, mikä näkyy tavassa jolla itse lehden nimikkohenkilöt on kuvattu. Se ei ole huono, mutta erilainen kuitenkin, ja on jokseenkin selvää, että Stern on nimenomaan Kostajien vakiokirjoittaja. Heidän osuutensa tarinasta rullaavat jotenkin rennommin... ja tämä Kostajien kokoonpano on muuten aika veikeä, mukana on sellaisia epätavallisia sankareita Musta ritari, Tohtori Druid, ja tietenkin jo Salatuista sodista tuttu Kapteeni Marvel, alias Monica Rambeau, harvinainen musta naispuolinen supersankari. Kyseessä oli Roger Sternin luoma hahmo, jonka hän Kostajia kirjoittaessaan nopeasti nosti tiimin kapteeniksi, mikä herätti joissakin lukijoissa ja muutamissa muissa tekijöissäkin närää. Surullista sinänsä, mutta heti Sternin lähdettyä Kapteeni Marvel kirjoitettiin tiimistä ulos ja hän katosi lehdistä vuosikausiksi. Minusta hän on kiehtova hahmo.

Silvestrin kuvitus on lehdessä parasta. Tom DeFalcon kirjassa Comics Creators on X-Men Claremont mainitsee, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki Marc Silvestrin piirtämässä X-miehiä, ja päätti että tuo kaveri on saatava. Päätös oli onnistunut, sillä Silvestri piirsi paitsi loistavasti, myös pysytteli X-menin parissa vuosien ajan. Tarinan puolesta en oikein tiedä mitä mieltä tästä lehdestä olisi. Stern punoo ihan toimivan action-juonen, jossa konflikteja ja väärinymmärryksiä riittää, mutta kaikkea hosumista hallitsee jonkinasteinen tyhjänpäiväisyyden tunne. Panokset ovat olevinaan isot, mutta se ei lukijalle välity... Muistelen että tämä oli tunne aikoinaankin. Kyllähän lehden edelleen luki ihan viihtyen, mutta tyylikästä piirrosjälkeä lukuunottamatta mitään kovin kaksista ei ole menettänyt, vaikka tämä olisi välistä jäänytkin. Lisäksi on valittaen palattava samaan seikkaan, mitä kritisoin jo edellisessä MARVEL-päivityksessäni: Suomentajanimimerkki "Verlaine" on todella amatööritason tekijä. Kaukana ollaan Mail-Manin rennosta dialogista ja toimivista lauserakenteista (Mail-Man on merkitty kakkostarinan suomentajaksi, mutta kyseessä on pakko olla painovirhe, sillä lehden kieli on tyylillisesti yhtenäisen huono). Paikoitellen teksti on myötähävettävän kökköä. Juuri tämän nimimerkin tekemisiä muistan Mail-Manille kirjeessä myöhemmin kritisoineenikin; hän kun pyytää mm. tämän lehden palstalla palautetta uusista kääntäjistä. Muita ei ole vielä juuri nähty, mutta heitä on tulossa vuoden aikana runsaasti lisää.

Lehti päättyy cliffhangeriin, tarinan loppuosa on luvassa seuraavassa numerossa. Ei huono, mutta silti korkeintaan varovaisen lupaava alku uudelle mutanttivuodelle. Mainittakoon myös Mail-Manin palstalla  julkaistu serkkupojan kirje. Itse en koskaan päässyt X-lehden sivuille, vaikka muualla raapustuksiani julkaistiinkin. Olin vähän kade.

MARVEL 5/89: Kapteeni Amerikka

1. Liikemies ja mielipuoli

2. Kylmä tuli!

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Josef Rubinstein

Muistelen, että ennen kuin kunnolla Marvelin universumia tunsinkaan, Kapteeni Amerikka vaikutti jotenkin myyttiseltä ja ekstrajännältä hahmolta. Ehkä syynä oli se kilpi. Mutta vaikkei ollut häntä nähnyt kuin satunnaisissa kuvissa, tuntui että tämän tyypin seikkailut olisivat parasta mitä saattoi kuvitella. Aika pian sen jälkeen kun olin näihin lehtiin hurahtanut, alkoivat sitten Hämiksessa Salatut sodat, missä Kapteeni Amerikka päsmäröi ja pomotteli lähinnä ärsyttävästi. Muutamat satunnaiset Kostajien piipahdukset eri julkaisuissa (poislukien Daredevil ja Born Again, jossa Frank Miller kirjoitti ohimennen Kapteeni Amerikkaa paremmin kuin kukaan muu koskaan) todistivat, ettei tämä yltiöisänmaallinen partiopoika sittenkään ole minun makuuni. Totta kai Kapu on ikoninen Marvel-hahmo ja olennainen osa tämän universumin henkilökaartia. Mutta hänen koko juttunsa on toiminut ainoastaan kahdella tavalla: alkuperäisessä kontekstissaan, eli vetäessä natseja turpaan 40-luvulla julkaistuissa Joe Simonin ja Jack Kirbyn tekemissä sarjoissa, ja toisaalta niissä harvoissa moderneissa tapauksissa, joissa Kapteeni Amerikkaa ei käsitellä vain supersankarina muiden joukossa, vaan joissa nimenomaan korostetaan hänen ulkopuolisuuttaan, sota-aikojen sankarin kykenemättömyyttä sopeutua moderniin maailmanmenoon. Näitähän on toki tullut vastaan äärimmäisen harvoin, mutta ne ovat kaikki olleet hyviä, sikäli kun oikein muistan. Mutta ihan tavis-supersankarina Kapteeni Amerikka ei vain kerta kaikkiaan ole mielenkiintoinen.

Tämä, Kapun odotettu ensiesiintyminen MARVELissa (ja vissiin ylipäätään omana lehtenään Suomessa?), valitettavasti on juuri tätä perushöttöä. Yksinkertaista ja tyhjänpäiväistä sivuntäytettä, joka jo vuonna 1989 lukiessa tuntui minusta vanhanaikaiselta, ja onkin ihan 1980-luvun alusta.  Tekijöinä ovat kylläkin laatunimet: Roger Sternin Hämähäkkiehestä huomasin varsinkin nyt vuosikymmenten jälkeen pitäväni sen vähän mitä sitä kokoelmasta löytyy, ja John Byrne on jo hyvinkin osoittanut olevansa mies paikallaan. Joskin, kuten jo taannoin Hulkin erikoisjulkaisusta kirjoittaessani totesin, tämä on nyt viides Byrneä täynnä oleva lehti vuonna 1989 – ja on vasta toukokuu. Onneksi hänet pistetään vähän tauolle tämän jälkeen, mutta loppuvuodesta JB:tä on taas tarjolla massiivisesti.

Roger Sternillä on nykyään maine yhtenä kovimmista Marvelin 80-luvun käsikirjoittajista, mitä on tämän lehden perusteella vähän vaikea uskoa. Tarina on niin kliseinen, että kliseet liiskantuuvat tahmeaksi massaksi yrittäessään kaikki mahtua samaan pieneen tilaan, ja lopulta tätä klisepuuroa pursuilee kaikkialla. Mister Hyde pakenee vankilasta ranskalaisen Batrocin (harmi että hänen koominen aksenttinsa katoaa suomennoksessa; alkuperäistekstissähän hän esittelee itsensä aina nimellä "Batroc ze Leaper!") avustuksella, asettaa välittömästi kaasutankkerin räjähdysvalmiuteen New Yorkin satamaan ja ottaa Kapteeni Amerikan panttivangiksi. Kaikki tarinalliset koukut ovat tuttuja: viholliset juonivat toisiaan vastaan, Kapu pelastuu ahdingosta silkan tahdonvoimansa avulla, unohtamatta pakollista "Ei tapeta häntä vielä, keksitään joku monimutkainen ansa josta hän voi paeta"-juonikuviota. Pelkästään fraasi "Miten noin suuri voi liikkua noin nopeasti" toistuu useamman kerran tarinan aikana; tuttu lause melkein kaikista Marvel-matseista, mutta yleensä se sentään esiintyy vain kerran per lehti.

En tiedä onko tämä aivan Sternin ja Byrnen ilmeisesti aika lyhyeksi jääneen Kapu-kauden alusta, mutta hahmon historiaa, kykyjä ja muita perusasioita kerrataan ja käydään läpi sivukaupalla. Jopa kaltaiselleni Kapteeni Amerikka vähemmän tunteneelle nämä olivat tuttua kauraa ja kyllästyttävää lukemista, eikä yhtään paremmin toimi muutamaan sivuun ympätty Stever Rogersin arkielämä. Ilmeisesti Marvel on halunnut muuttaa tätä legendaarista hahmoa samastuttavammaksi laittamalla Steve Rogersin palkkatyöhön Kostajat-pestinsä ohella, salattuine henkilöllisyyksineen ja ihmissuhdekuvioineen. Tämä tuntuu piinallisen päälleliimatulta; Kapteeni Amerikan jos jonkun pitäisi ehdottomasti olla koko kansalle tuttu kokopäivätoiminen supersankari. Kunnollisen sivuhenkilögallerian puuttuminen lisää kuvion ontuvuutta, ja Hämähäkkimiehestä muistuttava rahaongelmien kanssa painiminen ei mitenkään sovi tälle hallituksen tukeman supersankarijoukon johtajalle ja amerikkalaisen patriotismin keulakuvalle.

No, Byrne on sentään osaava piirtäjä edelleen, ja Batroc on vähän koomisen hölmö hahmo, jota onkin käsittääkseni yleensä käsitelty enemmän tai vähemmän humoristisesti – en tosin tiedä nähtiinkö häntä Suomessa enää tämän jälkeen juurikaan. Nyt mukana on muutamia juuri häneen kiteytyviä hauskoja kohtauksia, mutta olisivat nekin olleet parempia paksulla ranskalaisaksentilla lisättynä.

Lehden mukana tulee Marvel-Sagan kakkosnumero, joka on vielä tönkömpi leikaten ja liimaten koottu sillisalaatti kuin ykkösosa. Taisin kyllästyä koko historialäpyskään suunnilleen näillä main.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.

Hämähäkkimies 7/84

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr. / Ron Frenz

Tussaus: Klaus Janson

(tarinoiden otsikkoa ja kuvittajien nimiä ei mainita lehdessä)

Mörkö, alkuperäiseltä nimeltään Hobgoblin, oli keskeinen Hämis-vastustaja silloin kun itse aloin lehteä seurata vuonna 1987. Tämä 60-luvun klassisen vihollisen Vihreän menninkäisen olemuksen ja arsenaalin päivittänyt hahmo on yksi ehdottomia suosikkejani: Mörkö on visuaalisesti todella hieno hahmo, ja hänen toiminnassaan liidokkeineen ja kurpitsapommeineen on jotain sopivan kajahtanutta. Tämän lisäksi Mörkö on aina ollut Hämikselle aika kova vastus – väkivaltaisessa ryskimisessään suorasukainen ja estoton. Mörkö on uniikki myös siten, että hahmon henkilöllisyyteen liittyi alusta asti mysteeri, jota pedattiin sopivin vihjein ja arvoituksin, ja se alku oli minun Hämikseen tutustuessani jo kaukana takana; hahmo on Roger Sternin luoma, ja näissä hänen kirjoittamissaan tarinoissa on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hämis on helisemässä, kun tämä keskivertoa psykopaatimpi antagonisti paahtaa menemään välittämättä sen paremmin sivullisista kuin omasta selviytymisestään.

Ongelmaksi Mörön suhteen muodostui se, että Roger Stern jätti Hämiksen kirjoittamisen vähän varoittamatta, eikä kertonut alkuperäistä suunnitelmaansa hahmon henkilöllisyydestä kenellekään. Tästä seurasi vuosien jaanaaminen, kyllästymiseen asti valheellisia "paljastuksia" ja lopulta koko juonikuvion myllääntyminen ympäri ketään miellyttämättömällä tavalla. Onneksi vielä ei olla lähimainkaan siellä. Mörkö on edelleen pirun vaikuttava, maanisen estoton, kertakaikkiaan viihdyttävä. Näissä kahdesta alkuperäislehden numerosta kootussa tarinassa myös kuvitus on todella kovaa luokkaa: John Romita Jr on jättämässä pestiään, ja hänen seuraajakseen astuu jälkimmäisessä tarinassa Ron Frenz, se minulle tutuin Hämis-kuvittaja, jonka dynaamisen notkea jälki olisi hyvää jo ilmankin, mutta koko lehden tussannut Klaus Janson korottaa tämän kuvituksen aivan sfääreihin. Harmi ettei Janson sitten kuitenkaan jäänyt tussaamaan uutta piirtäjää vakituisesti; tätä jälkeä olisin mielelläni katsellut koko sen ajan kun Frenz lehteä kuvitti.

Mainitsin jo aiemmin pitäväni siitä, miten Roger Stern kirjoitti J. Jonah Jamesonin jälleen ennen kaikkea journalistiksi sekopään sijaan. Tämä juonikuvio saa nyt dramaattisia käänteitä, kun Jameson kantaa julkisen vastuun aiemmista törttöilyistään, ja eroaa Daily Buglen päätoimittajan paikalta. Jatkaahan hän toki lehden kustantajana, mutta muutos totuttuun status quoon on silti suuri. Hienoa kuvallista kerrontaa tässä alla olevalla sivulla muuten, mukana tuo sittemmin melkein kliseeksi muodostunut "Jameson katsoo kaupunkia sälekaihdinten varjo kasvoillaan"-otos. Lieneekö ensimmäinen laatuaan? Ainakin Miller ja Mazzuchelli käyttivät samaa Daredevilissä todella tehokkaasti myöhemmin.

Mörön kohtalo jää hämäräksi, ja lehden lopussa Hämähäkkimies hakeutuu Keskuspuistoon ilmestyneen giganttisen portaalin luo. Tämähän siirtää hänet tietenkin Salattuihin sotiin, tuohon Marvelin siihenastisen historian isoimpaan crossover-tapahtumaan, joka tämän numeron lopussa luvataan varovasti Suomessakin joskus esittää. Tulihan se lopulta, rapiat kolme vuotta tämän lehden ilmestymisen jälkeen, juuri sopivasti kun olin itse aloittanut Marvel-keräämisen. Salatut sodat leimaa vahvasti ensimmäistä Marvel-vuottani.

Arvio: Roger Sternin ja John Romita Jr.:n kausi Hämiksessä loppuu tyylillä. Mörkö on vielä tässä kohdin todella kova hahmo, kerronta rullaa, taide on upeaa – myös Hannigan / Jansonin kansi. Tämä on ollut hyvä ostos divarista ja tällaista olisin nyt vanhemmalla iällä ahminut mielelläni enemmänkin.

Hämähäkkimies 5/84

Juoni: Roger Stern

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ed Hannigan

Tussaus: Jim Mooney

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Marvelin lehdillä oli normaalien kuukausittaisten 22-sivuisten julkaisujen lisäksi vuotuinen "annual", jotka vähintään tuplasivat sivumäärän, ja jotka olivat yleensä juonellisen jatkumon kannalta epäoleellisia yksittäisseikkailuja, joiden laatukin vaihteli. Tähän lehteen päätynyt tarina on yksi onnettomimmista annual-räpellyksistä johon olen törmännyt. Se uppoaa samaan suohon kuin aiemmin käsittelemäni Amazing Spider-Manin numero 200 tulkitsemalla päähenkilön taustatarinaa jotenkin uusiksi, ja samalla pahasti pieleen. Tekijöitä ei suomenkielisessä lehdessä mainita lainkaan (kuten ei jo edellisestä numerosta alkaneen tarinan otsikkoakaan), ja yllätyin kun googlailemalla selvisi Roger Sternin olevan tämän tyhjänpäiväisen juonen kirjoittaja. Jim Mooneyn epämiellyttävän tussijäljen sentään tunnistaa hyvin ilman krediittejäkin.

Ideana tarinassa on Peter Parkerin highschool-luokkakokous. Tästä muodostuu heti pari ongelmaa: Stan Lee ja Steve Ditko eivät vanhoissa Hämiksen seikkailuissa tuoneet kuin pari Peterin luokkatoveria mukaan kuvioihin, ja nyt heitä on saatava lisää – ja näiden aiemmin tuntemattomien tavisten (joita ei tämän tarinan jälkeen koskaan tavata uudestaan, tietenkään) edesottamuksista sitten pitäisi kiinnostua. Paitsi etteivät nämä ole mitään taviksia: on nörtti joka on ollut vielä Peteriäkin kiusatumpi (missä hän sitten oli niissä vanhoissa tarinoissa?), on luokan pelle jolta Hämähäkkimies toteaa oppineensa tapansa vitsailla (tämä Hämiksen keskeinen luonteenpiirre ei siis olekaan varsinaisesti hänen omansa...?), on pienen skaalan mafiosoa ja muuta. Kaikki näyttävät olevan noin neljissäkymmenissä, mikä on huomattavan pahassa ristiriidassa sen kanssa, millaiseksi Peter Parker on Marvelin historiassa tavattu kuvata; juuri opiskelunsa päättänyt nuori aikuinen. Keitä nämä pitkälle keski-ikään ehtineet luokkatoverit ovat? Eivät ketään kiinnostavia hahmoja ainakaan.

Ja heidän ongelmiinsa ja muisteluihinsa silti syvennytään. Keskiössä on luokan pelle, jota luokan mafioso kiristää – koomikko on nimittäin nuorena kirjoittanut pornahtavia kirjoja salanimellä, ja nyt hänen maineensa uhkaa mennä. Voin vakuuttaa, ettei tämä ollut nuoresta meikäläisestä erityisen kiinnostava juoniasetelma.

Hahmot ovat yksiulotteista höttöä, asetelma epäuskottava ja epäkiinnostava, kaikkea leimaa turhan ajantapon tunne. Peterin tyhjästä ilmestyneet luokkatoverit ovat kaikki epämiellyttäviä ja itsekkäitä nillittäjiä, joista jokaiseen nähden Parker on puhdassydäminen sankari ja kerta kaikkiaan hieno ihminen. Puhekuplia on hirvittävästi, ja puutaheinää jauhavaa dialogia riittää pienen romaanin verran. Piirrosjälkikin on todella hutaisten tehty; Mooneyn tussit eivät tietenkään asiaa paranna, mutta on tämä poikkeuksellisen tylsän näköistä ja paikoitellen jopa kokonaan epäonnistunutta kuvakerrontaa muutenkin. Ei tästä numerosta paljon sanottavaa keksi. Loppuruutu kuvaa koko lehteä – kuvallisesti on pielessä kaikki mahdollinen perspektiivistä anatomiaan ja kerronta hipoo aneemisen patetian rajoja:

Arvio: Silloin aikoinaan vihasin tätä lehteä syvästi ja harmitti että olin tämän ostanut (neljä markkaa sanoo kannen hintalappu) kun divarissa olisi paljon muutakin ollut tarjolla. Nyt isompana oli suuria vaikeuksia lukea 36-sivuinen lehti loppuun. Tympäisi todella pahasti.

Hämähäkkimies 3/84

1. Haihattelijat

2. Keskeytyksiä

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Dan Green / ?

Taas harpataan Hämis-kokoelmassani kuukausikaupalla eteenpäin, mutta onneksi edellä käsittelemässäni numerossa miellyttävää jälkeä aikaansaanut tiimi jatkaa – jopa miellyttävämpänä, koska tussaaja Jim Mooney on toistaiseksi passitettu muualle. Tämän numeron tussaajia ei tyypillisen epämääräisissä suomennos-krediiteissä mainita, mutta väittäisin olevani sen verran kouliintunut Marvel-lukija, että kyllä tämän on pakko olla Dan Greenin tussijälkeä. Näyttää nimittäin sen verran tutulta tämä lopputulos; tämä kaksikkohan kuvitti niin pitkään X-Meniä, että kuvitus kävi kyllä tutuksi. No myönnettäköön, että bongasin Greenin signeerauksen myös tuosta kansikuvasta. Toisessa tarinassa Romitan piirrokset saavat jokseenkin siloitellumman viimeistelyn, eikä se huonoa jälkeä olekaan, joskaan ei Greenin työlle pärjää.

Tietynlainen välinäytös tässä numerossa on kyseessä, eikä sellaisissa mitään vikaa ole. Haihattelijat on kooste Hämähäkkimiehen ja muutaman hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön päiväunista – näppärä tapa kirjoittaa esiin näiden hahmojen haaveita ja tavoitteita. Varsinkin Mary Janen (joka on jälleen kuvioissa mukana ilmeisesti vietettyään pitkään Floridassa) toiveuni näyttelijämaailman supertähteydestä on kiinnostava, koska juuri sinnehän käsikirjoittaja David Michelinie hänet muutamaa vuotta myöhemmin vei, minkä juonikuvion onnistumisesta voi kyllä olla montaa mieltä. Mutta vielä tässä kohdin MJ vasta haaveilee siitä epärealistisesta tilanteesta, että olisi aikansa julkkiksia tunteva kaikkien palvoma tähti.

Enimmäkseenhän nämä ovat aika hauskoja vinjettejä eri henkilöhahmojen arjesta. Varsinkin J. Jonah Jamesonin (kanteenkin päätynyt) unelma Hämähäkkimiehen peittoamisesta on mainio, ja toisaalta Jameson on pääosassa Hämiksen omassa päiväunessa – nämä kaksi ovat kyllä toisilleen pahanlainen pakkomielle. Toisaalta Peter Parkerin itsetunnon puutetta kuvaa mainiosti, että hänen huikean hienot kuvitelmansa kääntyvät lopulta silkaksi painajaiseksi, kun kaikki Hämähäkkimiestä kunnioittamaan saapuneet supersankarit lopulta hylkäävät hänet tajuttuaan että maskin takana on oikeasti pelkkä luuseri.

Toinen tarina jatkaa jo viime vuonna alkanutta alamaailman perusjampan Nenä Nortonin juonta, enkä minä edelleenkään ole oikein perillä mistä tässä on kyse. Alkaa hienoisesti epäilyttää, etten tätä ehkä pitäisi Sternin onnistuneimpana juonikuviona, vaikka kaikki puuttuvatkin osat saisin joskus luettavakseni. Hiukan tässä numerossa hämmentää suomennos. Kääntäjän nimeä ei mainita, ja jotkut hahmot on suomennettu totutusta poiketen – esim. Ihmenelosten Möykky onkin nyt Otus. Kirjepalstan nimikin on "Hämäri-kerho", mikä vahvistanee jo edellisessä päivityksessäni heittämäni epäilyn, että Mail-Man on ollut tilapäisesti Hämiksen toimituksesta pois.

Tähän Peterin ja Mary Janen kohtaamiseen sisältyvä sanaleikki ei muuten oikein käännöksenä avaudu. Cheesecake anyone?

Arvio: Välinäytös, mutta viihdyttävä sellainen. Romitan piirrosjälki alkaa muistuttaa yhä enemmän sitä klassista JRJR:ää johon olen suunnattoman mieltynyt. Ei tämä Stern / Romita -kausi suinkaan ansiotta ole maineikas.

Hämähäkkimies 6/83

1. [otsikoton tarina]

2. Missä &%?0&:ssa on Nenä Norton?

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Jim Mooney

Koska varhaiset Hämikseni ovat näin satunnaisesti haalittuja, vaihtuvat tekijätkin. Viimeksi käsittelemäni numeron Wolfman ja Pollard ovat poistuneet takavasemmalle (Marv Wolfman itse asiassa poistui DC Comicsin leipiin, missä sittemmin onkin lähinnä työskennellyt) ja Amazing Spider-Man lehteä laativat nyt Roger Stern (jonka nimeä ei lehdessä mainita – kukas nyt käsikirjoituksesta välittäisikään) ja John Romita Jr. Suomalaisen lehden koko on edelleen piskuiset 36 sivua, joten aluksi lukija saa eteensä loppupuolen jo edellisessä numerossa alkaneesta tarinasta. Tässä Hämiksellä ovat vastassa niljakas Kobra ja ärhäkkä Mister Hyde – heistä ainakin jälkimmäinen kuuluu Marvelin legendaarisiin antagonisteihin, ja on juuri sitä mitä nimestäänkin voi päätellä. Heikko tiedemies muuttuu eliksiirin nautittuaan itsevarmaksi ja väkivahvaksi öykkäriksi.

Tämä Hämiksen numero tuo hyvin esiin kirjoittajien erot. Aiempia satunnaisnumeroita lukiessa ei tarinaan mukaan harppaaminen ollut ollenkaan ongelmallista, mutta Weiniin ja Wolfmaniin verrattuna Stern kirjoittaa selvästi pidemmällä tähtäimellä. On sivujuonia, viittaillaan paljon aiempiin tapahtumiin – ja tästä johtuen tarinaan on hivenen hankalampi päästä sisälle. Varsinkin kakkos-stoori, jossa koko New York etsii alamaailmalle elintärkeää informaatiota hallussaan pitävää "kieroa vasikkaa" Nenä Nortonia, tuntuu olevan jatkoa sen verran kaukaa, että jää vähän hahmottomaksi. Tarina on muutenkin hidastempoinen, kunnes loppupuolella Hämähäkkimies saa vastaansa espanjalaisen palkkatappaja Tarantulan, joka huikeine kenkäpuukkoineen on mukavan yliampuva ilmestys.

Roger Stern on muuten yksi niistä Marvelin todella korkeatasoisen 80-luvun peruskivistä, jonka työtä käsikirjoittajana arvostetaan maailmalla kovasti – mutta joka Suomessa jäi aika tuntemattomaksi. Hänen Hämähäkkimiestään kyllä julkaistiin, mutta pikkuisen aikaisin nähden siihen 80-luvun puolivälissä kunnolla alkaneeseen Marvel-buumiin, ja hänen erityisen kehuttua Kostajiaan ei nähty meillä lainkaan, kenties osasyynä se, että Mail-Man ei jostain syystä voinut sietää John Busceman kuvitusta, ja juuri tämä Marvelin grand old man koko Sternin Avengers-kauden kuvitti. Niin jäi tämä kehuttu käsikirjoittaja meillä vallan pimentoon, mitä nyt se yksi Kapteeni Amerikka -juttu julkaistiin MARVELissa vuosikymmenen lopulla, mutta se oli aika heppoinen. Tosin, kuten sanoin, jää tämäkin numero hiukan etäiseksi, mikä toisaalta johtuu enemmän siitä että juoni on kirjoitettu pitkän linjan lukijoille. Hyviä puolia löytyy: ensimmäisen tarinan Kobran ja Hyden välienselvittely on mainio, ja varsinkin kakkostarinassa Daily Buglen toimitustyön pariin päästään kunnolla; tämä on aina miellyttänyt minua. J. Jonah Jameson on edellisten käsikirjoittajien robottipelleilyjen jälkeen taas oma itsensä kovapäisenä päätoimittajana, ja Peter Parkerin sekä Daredevilin parista tutun rikostoimittaja Ben Urichin hiippailut satamalaitureilla Nenä Nortonin perässä ovat mainiota luettavaa. Suomennoksen olisi tosin saanut oikolukea pariin kertaan: Urich on saanut läpi lehden sukunimeensä ylimääräisen l-kirjaimen, ja Daredevilkin on suomennettu Hurjapääksi. Lieneekö Mail-Man ollenkaan tässä vaiheessa läsnä? Hänen palstansakin silmiinpistävästi puuttuu.

Kuvituksesta sekä pidän että en pidä. John Romita Jr on suosikkini kaikista Marvelin myriadeista kuvittajista, mutta tässä vaiheessa ollaan vielä aivan alkumetreillä hänen pitkää uraansa, ja vaikka varsinkin Hämiksen ja Tarantulan taistelu onkin muikean näköistä menoa, on tämä vielä aika perinteiden mukaista Marvel-kamaa, josta JRJR:n oma tyyli ei kauheasti erotu. Isompi ongelma on se, että Romitaa tussaamaan on palkattu jo aiemmin kiroamani Jim Mooney, jonka rumentava tyyli on masentavan päällekäyvä. Varsinkin hänen tapansa viimeistellä ihmisten kasvot on kammottava – tuossa alla on esillä koko hänen repertuaarinsa: Nappipupillisilmät, ylettömästi korostetut huulet, poskiin hutaisten vedetty viivoitus ja yleinen lösähtäneisyyden vaikutelma rumentavat tehokkaasti kovemmankin piirtäjän työn. Ja hemmo jatkoi tussaustaan varsinkin Hämäkkimiehen parissa vuosien ajan. Argh!

Arvio: Pitäisi saada käsiinsä pari edellistä numeroa ja ehkä pari seuraavaakin niin tietäisi miten tarina toimii kokonaisuutena... Mutta ihan hyväähän tämä on näinkin. Romita juniorin nuoruudentyön tutkailu on kiinnostavaa kun tietää miten omanlaisensa tyylin hän sittemmin kehitti.