MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.

MARVEL 7/89: Hämähäkkimies

1. Tri Mustekala elää

2. Ja kuolema iskee!

3. Murskatkaa Hämähäkki!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita

4. Kuinka Peteristä ja Gwenistä tuli rakastavaiset

Tarina: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Kuukausittaisen lehtensä lisäksi Hämähäkkimiestä tarjoiltiin meille 80-luvun lopun marvelisteille aika tasaiseen tahtiin myös erikoisjulkaisuina, mikä oli ihan jees, koska sen lisäksi että seittiveikon seikkailuja oli määrällisesti paljon mistä valita, olivat nuo vanhat tarinat yleisesti ottaen korkeatasoisia. Silti tuntui vähän väärältä antaa juuri parhaaseen nousukiitoonsa päässeestä MARVELista peräti neljännes vuoden numeroista Hämikselle – ja vieläpä kolmena kuukautena putkeen.

Muistan toki pitäneeni näistä vanhoista tarinoista (totisesti ikivanhoista – melkein 20 vuotta näilläkin ikää jo silloin) jo nuorena, vaikka niitä vaivasikin tietynlainen muuttuneesta maailmasta johtuva vieraus. Nuorison vaatetus ja tavat, kaupungit autoineen, tekniikka ja mediamaailma ja niin edelleen olivat jotenkin niin 60-lukuisia, että tunnelma oli kuin olisi seurannut rinnakkaistodellisuuden Peter Parkerin elämää, vaikka samaa kanonisoitua kronologiaahan nämä tietenkin olivat kuin ne kasaritarinat joita Hämpyn omassa lehdessä tuolloin seurasin. Nyt kun noista 80-luvun tarinoistakin on jo paljon kauemmin kuin näistä Stan Leen ja Gil Kanen taidonnäytteistä oli silloin, historiallinen konteksti ei enää juuri vaivaa; kaikki minulle tutut Marvel-sarjakuvat ovat jo enemmän tai vähemmän historiallisia (joskin viime vuosina olen pikkuisen aktivoitunut myös modernimman Marvel-tuotannon parissa, mutta tämä blogi ei ole sitä varten...). Tarinat tapahtuvat omassa aikakuplassaan, ja ovat kaikki oivallisia katsauksia omaan aikakauteensa.

Ajallisesta vieraudesta huolimatta Stan Leen Hämähäkkimiehessä on myös outoa autenttisuuden tuntua, joka puuttuu kasarihämiksestä. Oudolla tarkoitan sitä, että eihän tämä Leen Hämis ollut minulle juuri lainkaan tuttu näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, mutta jotain "oikeaa" näissä silti oli. Kenties Lee vain hallitsi Peter Parkerin hahmona niin hyvin; ei liene liioiteltua väittää, että nimenomaan Hämähäkkimies oli se, minkä parissa Stan Lee ylsi parhaimpiin suorituksiinsa. Tämän lehden tarinat ovat hänen aktiivisen käsikirjoittajauransa loppuvaiheelta, vuodelta 1970, jolloin Lee kirjoitti enää Hämistä ja Ihmenelosia, joka sekin on ollut lähinnä Jack Kirbyn sooloilua. Lee pisti paukkunsa Hämähäkkimieheen, ja se näkyy. Henkilöhahmot (taas pitää kehaista Hämiksen laajaa ja hyvin rakennettua sivuhenkilöjoukkoa) ovat kiinnostavia, dialogi rullaa, ihmisten ongelmat ovat monesti paitsi samaistuttavia maanläheisyydessään (raha- ja rakkaushuolet, sairaudet, huumeet, rikollisuus), myös usein ajankohtaisista uutisaiheista poimittuja, kuten tämän numeron ilmansaasteet ja poliittinen korruptio. Viimemainitusta käy mainiona esimerkkinä Sam Bullit, jonka retoriikka on kuin suoraan tämän päivän oikeistopampulta.

Huomaan että vuonna 2020 pidän näistä tarinoista vielä aiempaa enemmän. Leen dialogi on runsasta, mutta elämänmakuista, eikä voi mitään sille, että vaikkapa Peter Parker ja Gwen Stacy ovat hänen kirjoittamanaan piristävän todellisia ihmisiä; elämänmakuisia etenkin verrattuna muuhun 60- ja 70-luvun vaihteen Marvel-sarjakuvaan. Eroa esimerkiksi Roy Thomasin saman vuoden X-Meniin on kuin yöllä ja päivällä. Tietenkin Lee tiesi tekevänsä supersankarisarjakuvaa, eikä tämä puoli ole yhtään sen hullummin hoideltu; aika paljon vaikuttavammin Tohtori Mustekalaa on tässä numerossa käsitelty kuin hänen aneemisissa modernimmissa esiintymisissään, joita Suomessa nähtiin vuoden 1988 lopulla. Tämän numeron Tohtori on pelottava ja skarppi vihollinen, jonka toiminnan seurauksena Hämiksen tyttöystävän Gwenin isä, sarjassa jonkun aikaa sivuhenkilönä esiintynyt poliisikapteeni Stacy saa surmansa. Sen verran harvinaista (käytännössä olematonta) oli sivuhenkilöiden menehtyminen vielä tuohon aikaan Marvel-lehdissä, että tapahtumalla oli painoarvoa. Ja vielä synkempäähän oli tietysti pian luvassa...

Kuvituspuoli toimii. Gil Kanen tyyli on vaihtelevine kuvakulmineen ja terävine varjoineen dramaattisempi kuin häntä edeltäneen John Romitan pehmeys, mutta koska Romita pysyttelee tussaajana, säilyy jonkinlainen visuaalinen yhteys aiempaan. Vaikka yleinen konsensus taitaakin kallistua Romitan puoleen parempana Hämis-artistina, itse pidän enemmän Kanen välillä jopa elokuvamaisista otoksista ja ekspressiivisemmistä kasvonpiirteistä. Molemmat ovat kovan tason tekijöitä tietenkin. Lehden lopussa on tilaa vielä sen verran, että Mail-Man on saksinut viisisivuisen koosteen aivan Hämiksen alkuajoilta, jossa keskitytään Peterin siviilielämän kuvioihin. Ei mitään mullistavaa – Leen dialogi on lähes kymmenen vuotta aiemmin ollut vielä vähän kömpelöä, mutta Ditkon erikoista ja kiehtovaa piirrosjälkeä näkee aina mielellään. Ja onhan kieltämättä historiallinen hetki, kun tavataan niin Harry Osborn kuin Gwen Stacykin ensi kertaa. Olisivathan nämä historiallise(mma)t tarinatkin ansainneet kokonaisena julkaisun, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään, ja Marvel-Sagassa nähtyyn "kuva sieltä, toinen täältä"-tilkkutäkkiin verrattuna tällainenkin parin sivun kooste on suorastaan tarinallinen.

Mutta jos mielestään sai Hämistä vuonna 1989 ihan tarpeeksi omassa lehdessään, niin olihan tämä kova paikka: kolme kuukautta putkeen MARVEL näitä Hämis-klassikoita tosiaan tykitti. Ainakin niistä ensimmäinen oli kyllä kovaa kamaa, mitenköhän seuraavat?

Hämähäkkimies 6/85

1. Sydän on yksinäinen metsästäjä

2. Vapaus tai kuolema!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Bob Hall / Mike Zeck

Tussaus: Jim Mooney

3. Spider-man

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Tämä lehti lienee ensimmäisiä koskaan antikvariaatista ostamiani sen jälkeen kun olin Marvel-tartunnan saanut kesällä 1987. Reilut kaksi vuotta vanha lehti tuntui todella muinaiselta, ja onhan tekijätiimeissäkin vähän eri nimiä kuin Hämiksen tuolloin tuoreissa numeroissa. Bill Mantlo tuli kyllä tekijänä nopeasti tutuksi, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Hän käsikirjoitti paljon näitä Hämähäkkimiehen "B-sarjan" lehtiä (eli tahtoo sanoa muita kuin ykköslehti Amazing Spider-Mania), ja hirveästi muutakin 80-luvulla, mm. vuosikausien putken Hulkin parissa. Käsittääkseni häntä ei edes aikalaisista kukaan pitänyt loistokkaana kirjoittajana – muistelen tuolloisen Marvelin päätoimittajan Jim Shooterinkin myöhemmin todenneen, että Mantlo pysyi palkkalistoilla lähinnä siksi, että oli aikataulullisesti luotettava. Hänen lehtensä eivät myöhästelleet.

En nuorena rakastanut jos nyt en vihannutkaan Mantlon tarinoita. Hän oli sitä perushuttua, jota vasten paremmat tekijät erottuivat kirkkaammin – eikä ainakaan tämän numeron juonenkuljetuksessa olekaan mitään ongelmia. Sen sijaan Mantlon pahin synti tuntuu olevan dialogi: kaikki hahmot puhua pälpättävät jatkuvasti ja ihan liikaa, ruudut hukkuvat ylitäysiin puhekupliin, eikä kukaan oikein sanaile erityisen luontevasti. Ykköstarinassa on vastassa venäläinen aristokraatti ja suurriistanmetsästäjä Kraven, joka on Hämiksen ihan ensimmäisiä vihollisia, Stan Leen ja Steve Ditkon luoma hahmo, ja tämä on minun ensikohtaamiseni tämän hieman kuivikkaan vihollisen kanssa. Tappelu New Yorkin katoilla on tavanomaista tavaraa, mutta onpa mukana sentään hyväkin käänne, kun Kravenin naisystävä/assistentti Calypso huumaa Hämähäkkimiehen Kravenin huomaamatta, ja harhanäyissään trippaileva Hämis on tarinan viihdyttävin osuus. Kuvittajat eivät kyllä kauheasti tämän juoneenkäänten kanssa irrottele, mahdollisuuksia olisi ollut. Kraven onkin nyt luettuna kiinnostavampi hahmo kuin silloin joskus. 90-luvun alussa nimittäin ilmestyi parikin todella rajua Hämis-stooria jotka pyörivät nimenomaan Kravenin ympärillä; niistä varsinkin DeMatteisin ja Zeckin Kraven-trilogia on yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani. Sille jatkoa on sitten se McFarlanen oman lehden aloittava kokonaisuus joka julkaistiin Suomessa erikoisjulkaisuna, ja jonka tarina on vähän hahmoton, mutta jonka kuvitus on henkeäsalpaavaa – varsinkin Calypso on tämän vuoden -85 lehden aika hiirulaismaisesta olemuksestaan kasvanut puhdasta seksiä ja eksotiikkaa sykkiväksi jumalattareksi. No, näistä tarinoista sitten aikanaan lisää.

Toisessa stoorissa ovat mukana lähinnä Ihmenelosten vastustajana pyörineet Kauhuneloset, ja tarinan alku on lupaava, mutta se jää pahasti kesken Hämiksen ollessa nelikon vankina. Kyllä muuten harmitti silloin aikanaan kun ei selvinnyt miten Hämis tästä pinteestä selvisi. En tiedä vieläkään! Kuvittajana tässä on myöhemmillä töillään suosikkieni joukkoon noussut Mike Zeck, mutta lieneekö sitten Jim Mooneyn latistustussauksen syytä, mutta aika persoonatonta jälkeä tämä on, en Zeckiksi tunnistaisi.

Ja aivan kuten Ryhmä-X:ssä tuohon aikaan, on vuoden -85 Hämähäkkimiehessäkin ollut tilaa historiallisille bonus-sarjoille. Tällä kertaa mennään todella kauas alkuun: Hämähäkkimiehen oman lehden ensimmäinen numero (eli hahmon toinen esiintyminen), tekijöinä tietenkin Lee & Ditko. Kovin, kovin vanhanaikaiselta tämä minusta silloin tuntui, ja muistan etten ollenkaan pitänyt Ditkon piirrosjäljestä, mikä asiantila on kyllä muuttunut: oikein taidokas ja varsinkin 60-luvun piirtäjäksi omaperäinen tekijähän Ditko oli. Nyt tämä miellyttää silmää paljon enemmän kuin monet tasapaksut peruspiirustelijat; itse tarinassa nyt ei muutamassa sivusta hirveästi ehditä. No, Daily Bugle sentään aloittaa Hämis-vihakampanjansa heti kättelyssä. Sitä kampanjaa sitten riittikin vuosikymmeniksi.

Tämän lehden on muuten vierailijana suomentanut Metsänen, muutamista muistakin 80-luvun Marvel-julkaisuista ja varsinkin Suomen MADistä tuttu hahmo. Hän on kenties teknisesti osaavampi kääntäjä kuin Mail-Man, mutta hänen tapansa LIHAVOIDA melkein joka puhekuplasta jokin sana on pidemmän päälle todella RASITTAVAA luettavaa. Itse ainakin huomaan mielessäni PAINOTTAVANI noita sanoja automaattisesti niin että Mantlon muutenkin hömelö dialogi senkun korostuu. No, tottumiskysymys ehkä, Mail-Manhan ei tuota harrastanut...

Arvio: Ihan jees Hämiksen numero. Vähän tasapaksu, mutta tarinoissa on muutamia hyviä käänteitä, ja jotenkin sympaattinen tämä kausi Peterin elämässä on muutenkin – hän on palannut yliopistoon, pyörii akateemisissa piireissä, tekee vähän opetuskeikkaa, on pari potentiaalista tyttöystävääkin. Tämä kaikki oli jo kaukana takana Hämiksen elämästä vuonna -87, jolloin tämän lehden divarista ostin.