Ryhmä-X 5/91

1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.

Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.

Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

MARVEL 1/91: Thor

1. Metsästys!

2. Keijujen maailmaan!

3. Pimeys ja valo

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Terry Austin / Walt Simonson / Bob Wiacek

Kun Thorin edellistä numeroa käsittelin, fiilikset olivat varovaisen positiivisia. Arvostin pieniä kerralla hoidettuja juonenlankoja, ja tarinoita joissa puupökkelön persoonalla varustettu päähenkilö itse ei esiintynyt. Kuvituksestakin paikoin jo tykkäsin, ja kehuin suomennoksen menneen parempaan suuntaan.

Tekee nyt tämän numeron jälkeen perua kaikki tuo positiivisuus. Tämä vuoden ensimmäinen MARVEL – jonka kannessa muuten luvataan että "Malekith kirottu iskee!" aivan kuten luvattiin tuon edellisenkin Thor-numeron kannessa – on mielenkiinnotonta mäiskettä alusta loppuun. Päävihollinen Malekith on tylsä, Thor itse on valitettavasti koko lehden ajan esillä ja etenkin äänessä, kuvitus on eri tussaajista huolimatta sekavaa ja lepsua ja ylipäätään tämä numero on koko 68 sivun mitassaan melkein pelkkää aivotonta mäiskettä. Korjaan: aivotonta mäiskettä, jonka päälle on vuodatettu parin puhelinluettelon verran infantiilia pseudo-pompöösiä dialogia, jonka lukeminen alkaa maistua etikanjuonnilta jo osapuilleen viidennen sivun kohdalla. Viimeksi kun annoin pisteitä suomentajalle siitä, että "Dark Elves" on vihdoin käännetty "Pimeiksi haltijoiksi", niin sekin kehitys on nyt peruttu, ja tässä ollaan kovasti ongelmissa "Pimeiden keijujen" kanssa. Voi hyvää päivää.

Ihan vilpittömästi kysyn: Mistä ihmeestä Simonsonin Thorin maine on peräisin, kun tämäkin lehti on 90% pelkkää tappelua, jota ryydittää taukoamaton pilipalidialogi.

En minä ainakaan jaksa lukea tällaista. En jaksanut silloin aikoinaan, enkä nyt. Luovutan. Hetkellisesti Simonsonin Thor on ollut ihan kelvollista kamaa, mutta tämän numeron päätön kohellus ja kökköinen jumalpönöttely ovat vihonviimeisestä hornasta. Joka ilmeisesti on Maan päällekin tämän numeron myötä viimein laskeutumassa – sitähän on Thorin kotimaisesta ensiesiintymisestä asti pedattu. En jaksa enää tässä vaiheessa pahemmin vaikuttua, ja sitäpaitsi tämä kyseinen talvinen helvettihän on meillä jo nähtykin: Kesän 1986 Ryhmä-X:ssä ja vuotta myöhemmin Hämiksessä.

Tästä ruudusta ihan kyllä pidin, koska se toi mieleeni klassisen Seinfeld-jakson. "I am still the master of my domain!". Heheh.

Ryhmä-X 8/90

1. Sielun pimeimmässä valossa

2. Uskonasia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

3. Oikeudenkäyntikulut!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Josef Rubinstein

Kehaisin edellisestä numerosta kirjoittaessani, että siinäpä taisi olla vuoden 1990 paras Ryhmä-X. No, ehkä ykkössijan voi jakaa tämän numeron kanssa, onhan kyseessä saman "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-tarinan jälkimmäinen puolisko. Aiemmat ylistykseni käyvät tähänkin osaan, totta puhuen, jos mahdollista, tämä on jopa rahtusen parempi. Panokset ovat korkeat: Kitty Pryde on pysyvään "liukumistilaan" juuttuneena enää hädintuskin koossa pysyvä haamu, jonka molekyylit ovat levähtämäisillään teillensä. Ihmeneloset eivät Reed Richardsin uskonpuutteen vuoksi kykene auttamaan, mutta Tohtori Doom on valmis, joten mutantit pakkaavat kimpsunsa ja siirtyvät Latveriaan, Doomin linnaan, minne tapahtumat sijoittuvat.

Vaikka asiat kasvavat suuriksi, tapahtumien mittakaavat ovat pienet. Doomin linnasta ei juuri poistuta, etenkään sen jälkeen kun Ihmeneloset saapuvat uudelleen paikalle. Kahakointiahan siitä ensin alkuun syntyy, etenkin kun mutanteista kukaan ei enää usko Richardsin olevan vilpittömästi avuliaalla asialla. Eipä sillä että he Doomiinkaan varauksetomasti luottaisivat, mutta tämä ainakin on tekemässä jotain.

Claremontin käsissä tarina kulkee, ennen kaikkea hahmot ovat eläviä. On suorastaan häkellyttävää, millaisella taidolla hän kuvaa tätä isoa henkilögalleriaa. Kaikki saavat osansa valokeilassa, mutanttien ohella myös Ihmenelosista ja jopa Victor von Doomista löytyy oivallisesti kirjoitettuja kohtauksia. Claremont ei kerro tarinaa tarinan vuoksi; jopa tavallista X-Menin numeroa voimakkaammin tässä kertomuksessa henkilöiden kasvu on etusijalla. Yllättäen keskeiseksi toimijaksi nousee Richardsien poika Franklin, joka astraalimuodossaan vaeltaa itsemurhaa hautovan Kittyn luokse ja estää tätä tekemästä lopullista päätöstä sillä välin kun ryhmien aikuiset säheltävät toisaalla keskenään. En tiedä onko tähän hetkeen Kittyn ja Franklinin välillä koskaan myöhemmin palattu, mutta se on merkittävä ja koskettava kohtaus ainakin tässä tarinassa.

Claremont viljelee huomattavan paljon kivan realistisia kohtauksia: Liekin supervoiman tuhoisa vaikutus tavalliseen ihmiseen ja Möykyn istuminen pilkkuun asti baarissa kittaamassa kaljaa ovat sellaisia supersankarielämän kääntöpuolia, joita esimerkiksi juuri Ihmenelosten omasta lehdestä en juuri muista löytäneeni. Ainoana tarinallisena miinuksena pidän loppuratkaisua, jossa Claremont heittäytyy ehkä vähän turhankin vahvasti ideatasolle henkilöhahmojen kustannuksella: Kittyn henki on kyseessä, mutta edes Rogue tai Tajunta eivät saa imeä itseään epäilevän Reed Richardsin päästä tietoa jolla tilanne ratkaistaisiin, vaan "Richardsin on tehtävä se itse". Ihan näin ideologisesti puhtaita eivät tosielämän ihmiset sentään ole, mutta kaipa tällaisen voi sallia supersankareille. Joka tapauksessa käy ilmi, että Reedin uskonpuute oli (tietenkin) Doomin masinoima, ja asiat päättyvät hyvin.

Bogdanove / Austin -parivaljakko kuvittaa edelleen hienosti, ehkäpä jopa alkuosaa reippaammin omalla tyylillään. Piirrosjälki on omaperäinen yhdistelmä realistista ja hienonhienoa sarjakuvamaista pyöreyttä, mikä varsinkin haamumaisen Kittyn ja pirpana-Franklinin kuvauksessa toimii. Juuri näiden kahden väliset kohtaukset ovatkin kuvituksellisesti lehden parasta antia.

Koska sivuja on suomalaisessa lehdessä ollut vähän ylimääräisiä, nähdään lopuksi lyhyt Hulktar-soolotarina, joka ei Ryhmä-X:ään liity sitten mitenkään, mutta tähän numeroon sentään siinä määrin, että olihan Hulktar päätarinankin kuvioissa mukana. Tekijät Claremont ja Alan Davis takaavat sen, että muutaman sivun juttu on mitä piristävin loppukaneetti: Jennifer Waltersin kovasti jännittämä esiintyminen lakimiehenä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden edessä katkeaa toistuvasti, kun Salatuista sodista tuttu tyhjäpäinen Titania tulee häiritsemään verivihollisekseen päättämäänsä Hulktarta. En tiedä miksi juuri Claremont on kirjoittanut tällaisen Hulktar-tarinan, mutta se on oikeastaan aika nappiin osuva kuvaus supersankariuden ja vakavassa ammatissa toimimisen yhteensovittamisen kipupisteistä. Erittäin hauskakin, itse asiassa.

Kympin arvoista tavaraa siis edelleen. Vuoden 1990 parhaan Ryhmä-X:n ykkössija jaetaan siis totisesti kahdelle numerolle. Mutta silti on mitä huojentavinta lukea Mail-Manin palstalta, että seuraavan vuoden alusta päästään viimein jatkamaan siitä, mihin lehti joulukuussa 1988 jäi. On tätä odotettu!

Ryhmä-X 7/90

1. Vanhoja sotilaita (osa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

2. Oletko varma?!

3. Totuuksia ja seurauksia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

Kuten jo totuttua, Ryhmä-X oli vuodet 1989 ja 1990 epämääräisellä tauolla, jossa odotettiin muiden Pohjoismaiden pääsevän siihen pisteeseen asti, johon lehteä oli jo Suomessa julkaistu, ja aikaa tappaessa näytettiin vuosien saatossa väliin jääneitä tarinoita. Ehkä osa niistä oli näyttämisen arvoisia, kaikki suinkaan eivät. Näiden paikallaanpolkemisvuosien viimeiset kaksi numeroa täyttää alkujaan nelinumeroinen "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-minisarja, joka on jo suhteelisen tuoretta tavaraa; se sijoittuu Marauderien verilöylyn jälkeiseen aikaan, solahtaa siis Suomessa kesällä 1988 nähtyjen R-X:n numeroiden väliin. Selvennykseksi (tai vain sivuntäytteeksi) mukana onkin uusintana numerosta 6/88 tarinan "Vanhoja sotilaita" ensimmäiset yhdeksän sivua, peräti lehden nykyisen suomentajan Topi Ylis... anteeksi Nenily Apotin uutena käännöksenä. Ei kovin tarpeellinen bonus, mutta jatkumon kannalta kiva: Ryhmä pakkaa haavoittuneet jäsenensä Mustalintuun, ja suuntaa koneen kohti Muirin saarta Skotlannissa; tämän minisarjan aluksi näemme paitsi koneen laskeutumisen sinne, myös koko eeppisen tapahtumasarjan Ihmenelosten ja Tohtori Doomin kanssa, josta ei vuoden 1988 Ryhmä-X:iä lukiessa ollut hajuakaan; se vain tapahtui jossain numeroiden 6 ja 7 välissä.

Konfliktin juoni pyörii Kitty Pryden ympärillä. Ryhmän otettua Maraudereilta turpaan keväällä 1988 Kitty jäi pysyvään hitaasti pois haihtuvaan tilaan, eikä kukaan tunnu tietävän miten kauan hänen molekyylinsä vielä pysyvät kasassa. Koska ollaan Marvelin universumissa, on Reed Richardsin pyytäminen apuun luonnollinen askel, mutta Ryhmä-X ei ole varsinaisesti luottamusta herättävä hengaillessaan Magneton kanssa, minkä lisäksi Richards itse on pahan luokan itseluottamuskriisin kourissa, mikä saa alkunsa päiväkirjasta, jonka Sue Richards löytää – ja jonka mukaan Reed tiesi täsmälleen mitä hänelle ja hänen ystävilleen tapahtuisi sillä kuuluisalla avaruuslennolla, joka koko Marvel-maailman käynnisti. Mutta onko päiväkirja totta vai ei? Onko Reed hirvittävä ystävänsä tieteelle uhraava manipulaattori vai onko tässä jotain muuta taustalla?

Reed ei kykene Kittyä auttamaan, mutta lehden lopulla Ryhmä-X saa tarjouksen Tohtori Doomilta, ja tämän tuntienkin on valmis Kittyn pelastaakseen suostumaan. Mainio cliffhanger, joka saa odottamaan seuraavaa numeroa. Pidän muuten siitä, ettei kukaan usko hetkeäkään Doomin pelaavan muualle kuin omaan pussiinsa, mutta minkäs teet, nero se on julma despoottinerokin.

Priimaahan tämä on huolimatta vähän kornista "joku vastaan joku"-asetelmastaan, ei voi kieltää. Claremont oli näihin aikoihin X-Meniä kirjoittaessaan oman luomiskautensa huipulla, ja että hän on kaiken muun tekemänsä ohella rysäyttänyt näin intensiivisen ja paljon sisältävän minisarjan on aika häkellyttävää. Tätä ei ole heitetty vasemmalla kädellä hutaisten, vaan dialogi on harkittua, juoni monimutkaistuu esimerkillisesti, tarinan painotukset ovat sinemaattisen tarkasti kohdillaan ja mikä parasta, henkilöhahmoilla on silti tilaa hengittää. Ryhmä-X:n epätoivoinen tilanne välittyy hyvin. He ovat altavastaajia, mutta ylpeitä sellaisia, eivätkä alistu kukkulan kuninkaina itseään pitävien Ihmenelosten oikkuihin sen enempää kuin anna periksi Kittyn suhteen.

Claremont kirjoittaa myös Ihemenelosia pirun hyvin – on sääli ettei hän kultaisella kaudellaan 80-luvulla koskaan kirjoittanut näiden omaa lehteä, mutta ei hänen aikansa sentään ihan kaikkialle venynyt. Muutamalla sivulla Claremont kuitenkin osoittaa tuntevansa nämä hahmot ja tietävänsä heistä jokaisen olennaiset piirteet. Erityisesti pidän Ihmenelosten arkielämästä, jonka kuvaamisessa Jon Bogdanoven vähän sarjakuvamainen piirrostyylikin osuu parhaiten kohdilleen.

Tämä on Bogdanoven ensiesiintyminen ainakin minun Marvel-kronologiassani, mutta jonkun verran hänen taidettaan nähtiin vielä jatkossa, ainakin Infernon yhteydessä vuotta myöhemmin. En ole varma etteikö joku muukin aikakakauden piirtäjistä olisi tähän minisarjaan sopinut – kenties toiminnan kuvaajia olisi löytynyt parempiakin – mutta ainakin hiukan humorististen ja lämminhenkisten kohtausten kuvittajana Bogdanove on huipputasoa. Terry Austinin tussaus tuskin haittaa. Bogdanove & Austin onnistuvat myös Ihmenelosten Möykyn suhteen hyvin, mistä annan kuvittajille aina pluspisteet. Ja mikä muuten parasta, Claremont ilmeisesti piti Hulktaren jäsenyydestä Ihmenelosissa (kuten minäkin!), koska vaikka tämä ei enää tässä vaiheessa tiimiin kuulunutkaan, niin what the hell – tarinassa hän on mukana silti. Great!

Niin että eipä tästä numerosta paljon kritiikkiä irtoa. Ihan toista maata tämä on kuin alkuvuodesta 1990 nähty "Ryhmä-X vastaan Kostajat", joka alkoi lähinnä siedettävänä ja lässähti lopuksi pohjamutiin. Totta puhuen tämä numero oli selvästi vuoden 1990 paras R-X. Loppuosaa odotellaan siis hyvissä merkeissä.

MARVEL 5/90: Thor

1. Menneisyys on sangollinen tuhkaa

2. (ei otsikkoa)

3. Jos kuolisin ennen heräämistäni...!

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Walt Simonson / Terry Austin

Walt Simonsonin laatimaa ukkosenjumalaa julkaistaankin nyt sitten oikein olan takaa kun vauhtiin on päästy. Vasta vuoden viides MARVEL, ja jo kolmas Thorin oma numero. Niihin kahteen ensimmäiseen olen suhtautunut nyt 2020-luvulla pikkuisen myönteisemmin kuin aikoinaan, mutta eivät nämä vieläkään ole kovaa kolahtaneet. Tosin tämänkertainen kolme alkuperäisnumeroa sisältävä paksumpi pläjäys on jollain tavoin toimivampi kokonaisuus kuin aiemmat hengästyttävän turboahdetut avaruusdemoneja sun muuta sisältäneet lehdet. Ensinnäkin Thorin perusastelma jatkaa muuttumistaan mainioon suuntaan. Jo viimeksi mainitsin pitäväni siitä, että Simonson heitti romukoppaan 60-luvun jäänteeltä jo tuntuneen Thorin alter egon tohtori Donald Blaken, ja nyt harteikas ukkosenjumala saa Nick Furyn avustuksella uuden "salaisen henkilöllisyyden", mikä ratkaisuna toimii siksi, että ote koko kuvioon on aika humoristinen. Yliampuvan harteikkaan "Sigurd Jarlsonin" valeasun kruunaavatkin Clark Kent -henkiset silmälasit.

Jarlson on muutenkin jokamiehempi kuin elitistinen ihmelääkäri Blake: hän hakeutuu raksalle töihin ja asuu pienessä kerrostalokämpässä. Jokseenkin hämyisempää ja mytologisempaa kuin tyypillinen Marvel-sarjakuva Thor toki on, tämänkertaisesta hienohkosta maanläheisyydestään huolimatta, mutta monipuolisuus on tietenkin hyve, en minä sillä. Maapallolla tällä kertaa sentään pysytään pieniä sivujuonivisiittejä lukuunottamatta, ja Kadonneen valtakunnan vanhan viikinkylän viimeisen vanhan soturin tarina kunniakkaine loppuineen on näppärä lyhyt Thor-tarina, joka ei vaadi lukijalta sen paremmin tämän sarjakuvan kuin muinaisnorjalaisen mytologiankaan tuntemusta toimiakseen. Lehden action-osasto tapahtuu Manhattanilla, jossa Thor ja edellämainittu vanha taistelija ottavat matsia hölmönnäköistä Fafnir-nimistä lohikäärmettä vastaan. Tämä pistääkin Manhattania palasiksi oikein tosissaan. Onneksi, kuten Hämiksessäkin, tämä maailman kalleimpiin kuuluva tonttimaa on täynnä "autioita rakennuksia", joten ihmisvahingoilta säästytään...

Sivujuonista paras on Thoria lemmenpauloihinsa kietova asgardilainen Lorelei, joka hakeutuu Sigurd Jarlsonin seuraan puoliväkisin... lupaavasti alkava kuvio, ja Simonson tunnetusti osaa piirtää hekumallisen kauniita naishahmoja, mitä taitoaan hän Lorelein kohdalla käyttää estoitta. Luonnollisesti myös Loki juonittelee edelleen, Odin korppeineen kantaa maailmanhuolia niskassaan, ja se universumien takana DOOM!ia takova paholainenkin on hänkin yhä mukana, joskin lukija toivoisi kyseisen juonen jo pikkuhiljaa edistyvän. Se mitä olen aiemmin kritisoinut itse päähenkilössä, pätee valitettavasti vieläkin, ja ilmeisesti pysyvästi: Thorin jatkuva mitäänsanomattoman persoonaton monologi alkaa tökkiä pahasti jo ennen lehden puoltaväliä.

Viimeksi muuten kaipasin Simonsonille jotakuta toista tussaajaksi, mutta valitettavasti tämä numero osoitti, ettei kuvitus siitä sanottavasti muutu, ellei sitten pikkutarkoista yksityiskohdistaan tunnettu Terry Austin ole vain totaalisen väärä yhdistelmä Simonsonin luonnosmaisuuteen. Austin tussaa tarinoista keskimmäisen, eikä kuvituksessa huomaa suurta eroa. Edelleen Simonson on paikoitellen loistava, lähinnä suurissa dramaattisissa yksittäiskuvissa, mutta pääasiassa yksityiskohtien puute ja hutaisten tehty yleisilme harmittavat, kun tietää että tekijä pystyisi parempaankin.

Vaikka alan kuulostaa toisteiselta Thor-arvioissani, kritisoitakoon lopuksi jälleen kerran käännöstä. Syystä tai toisesta Mail-Man on delegoinut Thorin pysyvästi nimimerkille Verlaine, jonka teksti on tönkköä, mistä hyvänä esimerkkinä on lehden kolmannen tarinan otsikko: "Jos kuolisin ennen heräämistäni". Jo 13-vuotiaana tunnistin mistä kyseinen sitaatti on, ja tiesin että siitä on olemassa ihan oikeakin, vakiintunut käännös. Mutta palikkakielellä mennään.

Kriittinen otteeni Thoria kohtaan on ennallaan, mutta näen silti valonpilkahduksia. Pieniä, mutta oli tämä tähänastisista Thoreista viihdyttävin.

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.

Ryhmä-X 4/89

Koti on siellä missä sydän

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Elokuulle asti saatiin odottaa, mutta nyt, vihdoin, Ryhmä-X lunastaa ne lupaukset, joita edellisvuoden lopulla annettiin; siis että vuoden 1989 nähtäisiin väliin jääneitä klassikoita perusjuonen ollessa tauolla. Vain joka toinen kuukausi ilmestyneen lehden kolme ensimmäistä numeroa eivät ole vakuuttaneet. Ei lukijoille onneksi mitään kuraa tarjottu, mutta lukuunottamatta yhtä 22-sivuista (sekin kahteen osaan jaettuna) tarinaa Illyanasta ja Limbosta vuoden ykkös- ja kakkosnumeroissa, ei totisesti mitään kovin oleellistakaan. Kun vielä ensimmäisestä kolmesta numerosta yksi oli melkein pelkkää Alfa-Lentuetta, ja kun kahden edellisvuoden aikana ilmestyneet R-X:n erikoisjulkaisut ja MARVELin numerot loppuivat kokonaan, on vuosi 1989 ollut hämmästyttävän nihkeä sentään Suomessa erittäin suositun ryhmän esiintymisten suhteen.

Eikä tässä numerossa alkava tarina asiaa Ryhmä-X:n osalta paranna ihan vielä, mutta laatutaso sentään ponnahtaa pilviin. Tämän Suomessa Asgard-trilogiana tunnetun kolme numeroa käsittävän kokonaisuuden ensimmäisessä osassa esiintyvät lähinnä Uudet mutantit, tuo teiniryhmä, jota nähtiin meillä ihan liian vähän kun ottaa huomioon, että Claremontin itsensä kirjoittaessa kyseistä lehteä se paitsi nivoutui yleensä tiukasti yhteen X-miesten tapahtumien kanssa, oli myös aivan hemmetin laadukas. Moni kyseistä originaalijulkaisua 80-luvulla seurannut on myöhemmin muistellut, että juuri New Mutantsin parissa Claremont oli itse asiassa parhaimmillaan – ja vaikka edelleenkin suurin osa kyseisistä tarinoista on itseltäni lukematta, olen muutamien satunnaistutustumisten perusteella voinut todeta, että ei nuoriso-osasto laadultaan ainakaan päälehteä heikompi ollut missään nimessä.

Asgard-trilogia on niitä tarinoita, joiden kautta Uudet mutantit oikeastaan vasta itselleni kunnolla avautuivat; aiemmat kohtaamiset olivat tähän mennessä olleet lyhyitä ja satunnaisia. Tämä parissa erikoisjulkaisussa Jenkeissäkin ilmestynyt pitkä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Storm oli etsimässä itseään Afrikassa. Paluumatkalla hän kohtaa Kreikassa lomailevat Uudet mutantit, ja sieltä Loki kaappaa koko revohkan Asgardiin paitsi kostaakseen sen mitä Kanadassa tapahtui (MARVEL 7/88), myös tehdäkseen voimansa menettäneestä Stormista oman ukkosjumalattarensa.

Jos tämä tarina on yksi ensimmäisistä kosketuksistani Uusiin mutantteihin, niin se lienee kaikkiaan ensimmäinen tutustuminen Asgardiin, tuohon viikinkijumalten kotimaailmaan, jonka Marvel jostain oudosta syystä integroi sarjakuviinsa 60-luvulla. Claremont ja Arthur Adams tekevät tästä fantasiamaailmasta ihastuttavan elävän ja kutkuttavan monimuotoisen. Eihän Claremont tietenkään tässä mitään uutta luo, kun nämä paikat ovat kaiketi Thorin oman lehden vakiomestoja olleet vuosien ajan – mutta tarinankerronan napakkuus ja luontevuus saa maailman tuntuvan elävämmältä ja todenmukaisemmalta kuin esim. se millaisena Walt Simonson Asgardin myöhemmin (Suomen näkökulmasta) esitti jäykän pönöttelevissä Thoreissaan. Ja tutuksihan tämä monta erilaista ympäristöä sisältävä maailma todella tulee, kiitos näpsäkän kerronnallisen ratkaisun: havaitessaan tulleensa kaapatuksi tekee Illyana siirtotaian palauttaakseen toverinsa saman tien takaisin sinne mistä lähtivät... Mutta Lokin kumppanina toimivan Lumoajattaren vaikutuksesta taika menee pieleen – Uudet mutantit sinkoavat jokainen eri paikkaan, moni eri aikaankin, ympäri Asgardia. Heidän selviämistään (tai edes yrityksiä pysyä elossa) sitten seurataan yksi kerrallaan sivun-parin mittaisissa katkelmissa. Kukaan ei tiedä missä on, missä muut ovat, ylipäätään mitä pahusta on tekeillä. Ja tilanteet vyöryvät ylle huikeassa tahdissa. Asgard ei ole mikään nyhveröitten mesta, ja henki on välittömästi tiukassa monella. Nämä jo paljon kokeneet teinit ovat täysin poissa omalta vahvuusalueeltaan, ja moraalisesti rankkoja päätöksiä on tehtävä nopeasti ja liikoja harkitsematta.

Pakko on ihailla Claremontin kykyä tehdä muutamilla sivuilla nämä tähän asti vain pikemmin nähdyt (paria poikkeusta lukuunottamatta, kuten kuukautta aiemmin Hämiksessä vieraillut Sotakone) hahmot kerrassaan tutuiksi. Siinä sivussa syntyy sitten myös oikeasti koukuttava juoni, huikeaa maailmanrakennusta, erittäin toimivaa dialogia ja sopivasti mysteeriä. Bravo! Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että suomentaja Mail-Manille ei ilmeisesti ole ollut fantasiasanasto kovin tuttua; "elf" kun on käännetty keijuksi, paikoin jopa keijukaiseksi. "Pimeä keijukainen" ei ihan samaa uhan tuntua välitä kuin "dark elf"...

Kuvituspuolellakin on asiat aikas hyvin, kun taiteesta vastaa varsinainen unelmatiimi Adams & Austin. Tämä on muuten käsittääkseni se stoori, joka lopullisesti teki Arthur Adamsista supertähden, enkä yhtään ihmettele – saatan jopa olla sitä mieltä että tämä (ja siis vielä kaksi seuraavaa numeroa, joiden verran tarina jatkuu) on parasta Adamsia, siitäkin huolimatta, että häntä seuraavien vuosien aikana nähtiin Suomessa paljon lisää. Tämän tarinan tunnelma vain on taiteensakin puolesta niin kohdillaan. Mutta pikkuisen valittamista kuitenkin löytyy: väritys nimittäin pisti jo tätä teininä lukiessani silmään harvinaisen huonona. Olisinpa melkein toivonut että tarina olisi julkaistu mustavalkoisena; äärimäisen pikkutarkkoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus on nimittäin joka sivulla laaduttoman värityksen kaltoin kohtelema. Pääasiallinen ongelma on värittäjän ratkaisu läiskiä massakohtauksiin (joita tässä jutussa on paljon) tai jopa maisemiin hahmoista ja yksityiskohdista välittämättä vain yhtä kaiken peittävää väriä. 80-luvun Marvelin suht alkeellisien väritystekniikoiden kanssahan tämä oli tuttu tekniikka satunnaisesti käytettynä muistakin lehdistä, mutta tällä kertaa se on otettu tavaksi värittää koko stoori, surkein seurauksin.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että joukkokohtauksia ei ole väritetty kunnolla kertaakaan, vaan kaikki millintarkkoja yksityiskohtia vilisevät kymmenistä yksittäisistä hahmoista koostuvat piirrokset katoavat kaikki saman yleensä harmaan tai sinisen eri sävyillä painetun värimassan alle. Ylipäätään sivuilla on käytetty väriä aika vähän ja aika valjusti; yleissävy on kalsea. Tämä on melkoinen rikos näiden juuri yksityiskohdistaan tunnettujen taiteilijoiden työtä kohtaan; lehdessä on paljon kuvia, joista on lopulta aika vaikea saada selvää, syynä yksinomaan se, että kaikki hahmot, taustat, yksityiskohdat on peitetty yhdellä tasaisella väripinnalla. Lehden kanneksi on suurennettu (Suomessako?) sarjan aloitusruutu, joka paitsi osoittaa miten hyvältä Adamsin kynänjälki näyttää suurennettunakin, myös sen, että oikein väritettynä se olisi vielä huikean paljon sisäsivuja kauniimpaa katsella. Mutta kun lehden sitten avaa, on vastassa vain sama kuva sinikeltaiseksi kalvenneena.

Se siitä. Tarina on onneksi niin korkeatasoinen, että värityksen kanssa pystyy mainiosti elämään. Näin huippuluokan teoksessa vain pistää silmään yksi näin onneton elementti. Tästä huolimatta on siis kyseessä ehdoton klassikko, ja yksi omista Marvel-suosikeistani silloin, kuten tuoreen luennan perusteella edelleenkin. Koska olen päättänyt lukea kokoelmani läpi julkaisujärjestyksessä, jäi nyt oikein harmittamaan kun lehti loppui cliffhangeriin. Olisin halunnut ahmaista loput kaksi osaa saman tien.

Ryhmä-X 3/88

Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).

Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.

Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:

Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.

Ryhmä-X 2/88

1. Seuraavana aamuna

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Näytös

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Claremontin vahvuutena käsikirjoittajana on (monen muun seikan ohella) tavattu pitää hänen taitoaan tasapainottaa toimintavoittoista sarjakuvaa säännönmukaisesti näillä hiljaisilla numeroilla, joissa ei niinkään tapahdu vaan hengähdetään. Tästä on kyse nytkin: edellisnumeron katastrofaalisen Nimrod-kahakan jälkeen palaillaan vihdoin kotiin Xavierin kartanolle (täältähän Tuonpuoleinen tempaisi X-miehet San Franciscoon jo kesän -87 numeroissa) nuolemaan haavoja, yrittämään jonkinasteista paluuta arkielämään. Taistelussa kadonnut Painajainenkin löytyy kohtauksessa, joka näppärästi toistaa Kurtin ensiesiintymisen: vihainen väkijoukko on ajanut hylkiönä pitämänsä Painajaisen nurkkaan ja on valmiina pieksemään tämän hengiltä. Mutta siinä missä Len Weinin kirjoittamassa vuoden -75 tarinassa paikalle saapunut Xavier pysäytti väkijoukon telepaattisesti, Claremont rohkenee laittaa hahmot nyt kohtaamaan tosimaailman tilanteita ilman deus ex machinaa: ensin Kolossi, sitten tämän innoittaman Kitty päätyy väkivaltaa uhkuvan joukon eteen laukomaan totuuksia. Kohtauksessa tiivistyy paljon Claremontin tämän aikakauden X-aatemaailmaa, ja koko lehden ensimmäinen tarinakin kiteytyy tähän – kotiin ollaan ehkä palattu, elämää yritetään jatkaa, mutta maailma ei anna siihen enää mahdollisuutta. Enää ei voi vain vetäytyä omiin oloihin olemaan mutantti.

Se että jotain ikävää on tapahtumassa, käy selväksi tätä tarinaa kehystävistä kohtauksista, joissa toistaiseksi vain siluetteina nähtävä itseään Maraudereiksi kutsuva joukkio saapuu Morlokkien tunneleihin ja teloittaa pari viatonta niin tehdessään. "Seuraavaksi: TEURASTUS!" lupaa tarinan lopettava laatikko eikä ihan turhia lupailekaan...

Tosin Suomessa seuraavaa stooria saa hetken odottaa, kun tähän väliin otetaan pitkä ja omintakeinen tarina X-Men Annualista numero 10. Kuten olen todennut, nämä vuosijulkaisut ovat usein pidemmän juonen kannalta hieman epäoleellisia, mutta toisaalta myös monesti esittelevät viimeisen päälle nättiä kuvitusta. Niinpä tälläkin kertaa, kun herra nimeltä Arthur Adams tekee ensiesiintymisensä Suomessa. Hämmästyttävän omintakeista hänen jälkensä on; oikeastaan aika vaikea sanoa mistä kaikkialta Adams on vaikutteita ottanut, hän tuntuu elävän jossain omassa kummallisen tyylitellyssä todellisuudessaan, mutta ensihämmennyksen jälkeen (itse asiassa tämä numero on jäänyt minulta tuoreeltaan ostamatta, joten törmäsin Adamsiin RX:ssa 3/88 ensin) minusta tuli ainakin pysyvä fani – onneksi Adamsin piirrosjälkeä nähtiin seuraavien vuosien aikana aika rutkasti.

Etenkin verrattuna lehden alkupuoleen ja Romitan vähäeleiseen realismiin tämä manieristisesti venytetty, sarjakuvamaisen liioitteleva... No jaa, en tiedä miten Adamsia parhaiten kuvailisi. Näyttävää työtä kuitenkin, joka sopii tähän stooriin oivallisesti. Tämän lehden puolella vauhtiin ei tosin vielä kunnolla päästä: tavataan Uudet mutantit ja heidän kanssaan hengaava Elizabeth Braddock, josta pikapuoliin on tulossa Tajunta, tavataan tyhjästä Vaarahuoneeseen singahtava Hurjapää (ei nimeä vielä), ja tavataan todella kummallinen niljakas omaa mediaobsessiivista ulottuvuuttaan hallitseva olento nimeltä Mojo. Tässä tykitetään lukijan eteen niin paljon uusia hahmoja ja ideoita, että Adams / Austinin hehkeän kuvituksen viedessä muutenkin huomion meinaa pää mennä pyörälle. Mutta väliäkös tuolla. Jotenkin kaikesta voi päätellä että tulossa on kiehtovaa settiä, ja kun X-miehet sitten lehden lopulla alkavat yllättäen nuortua, niin siinähän sitä on cliffhangeriä seuraavalle kuulle.

Arvio: Vaikka "Näytös" rikkookin keveällä otteellaan jo muutaman lehden ajan syöksykierrettä ottaneen synkän maailmanlopunfiiliksen, on se toisaalta ihan paikallaan tässä kohtaa. Mitään kovin kevyttä kun ei sitten lähiaikoina enää olekaan luvassa. Silti tämä lehti on vähän väliinputoaja. Ensimmäinen tarina odottelua ja uhan tuntua, toinen pääsee hädin tuskin alkuun. Laatutavaraa kuitenkin, tietenkin. Ja Arthur Adams on kyllä ollut aikamoinen outolinto aikansa Marvel-kuvittajien joukossa. Imitoijia hän olikin sitten lähivuosina saamassa useita.

Ryhmä-X 7/86

1. Yhteiskunnan vihollinen!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Elävä kuolema

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Terry Austin

Historiallinen hetki: ensimmäinen Marvel-lehti, jonka koskaan olen lukenut. Ostin tämän tuoreeltaan hetkellisenä herätteenä ollessani serkkupojan luona kesäkylässä viikon. Hänellä taisi muutamia Ryhmä-X:iä olla jo ennestään, ja niinpä osti tämän uudenkin numeron kun sellainen tuli lähikaupan lehtihyllyssä vastaan. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että pistinpä minäkin hiluni sitten samaan lehteen, seitsemän markkaa viisikymmentä penniä näköjään. Ja olihan tämä aikamoinen pläjäys. Claremontin juonikuviot etenevät vauhdilla ja monenlaisin koukeroin, hahmoja on valtavasti, eikä, onneksi, liikoja aikoja tuhlata selittelyyn. Valtavan paljon jää lukijan oman mielikuvituksen harteille jos mitään aiempaa ei ole luettuna – on kyllä myös Mail-Manin palsta, joka sekin onnistui lähinnä kutkuttamaan viittauksillaan hahmoihin ja tapahtumiin joilla oli outoja nimiä eikä edes visuaalista viitekehystä. Ja koska ensimmäisen lukemani Marvel-lehden aloitussivu näyttää tältä...

...tarkoittaa se sitä (minkä juuri äsken huomioin), että Rogue on ensimmäinen kohtaamani Marvelin hahmo. Hän ja Storm ovatkin tämän lehden pääosissa; Rogue on aiempien tapahtumien johdosta viranomaisten tähtäimessä, ja kun hallituksella on käytössään Forgen viime numerossa esitelty voimaneutralisoija, luvassa on ikäviä asioita. Kun Rogue paikallistetaan, myös Storm on läsnä, ja osuu Roguelle tarkoitetun täyslaidallisen tulilinjalle. Hän menettää voimansa vaikuttavasti kuvatussa puhtaan tuskan räjähdyksessä, ja niin Claremontin jo toista vuotta aiemmin käynnistämä Stormin hahmon radikaali uudistaminen on saanut päätepisteensä: entinen luonnonlapsi ja sääjumalatar on nyt irokeesiin ja nahkaan pukeutunut varjo itsestään, tavallinen ihminen ilman voimia, ei enää mutantti, mutta ehkä sentään vielä joskus sankari? Juuri tämä on se Storm, jonka itse opin tuntemaan.

Lehden jälkipuoliskolla alkaa Claremontin ja jo tuolloin nimekkään Barry Windsor-Smithin yhdessä laatima Elävä kuolema, jonka keskiössä on voimiensa myötä elämänhalunsa menettänyt Storm. Forge on ottanut hänet luokseen asumaan ja hoitaa tätä kuntoon – näiden kahden välillehän kehittyy nopeasti outo suhde, joka on pahan kerran epätasapainoinen ja jopa monin tavoin kyseenalainen, etenkin koska Forge tuntee kenties aiheestakin syyllisyyttä siitä että Stormin entinen elämä supertiimin johtajana on päättynyt. Näihin kuvioihin ei kuitenkaan ihan tässä numerossa vielä päästä; alkuperäinen Lifedeath on tuplakokoinen järkäle, jonka loppuosa täytti Suomessa Ryhmä-X:n seuraavan numeron (joka ei omaan kokoelmaani koskaan päätynyt ennen kuin 2000-luvulla osana Essential X-Men -kokoomateosten sarjaa) kokonaan. Mutta kyllä tässäkin jo ehditään liikuskella avuttoman tuskan, luovuttamisen ja merkityksensä kadottaneen ihmisen mielenmaisemissa. Vaikka olin Stormin hahmon tuntenut vasta muutaman sivun ajan, tunsin että hirvittävien käänteiden äärellä oltiin. Ja onhan BWS:n taide komeaa katsottavaa, vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita ottanutta jälkeä, ainakin nykyisen minun mielestä...

Kaiken tämän draaman lisäksi taustalla pyörivät hämmentävät Avaruushirviöt – joiden suomenkielinen nimi ei ole varsinaisesti mitään käännöstyön juhlaa (alkuperäisnimeltään tämä "pod people"-henkinen rotu on nimeltään Dire Wraiths; hankala käännettävä, mutta olisi Mail-Man voinut vähän edes yrittää...). He pyörivät tuohon aikaan muissakin lehdissä satunnaisesti, ja ovat osa Mattelin leluun perustuvaa lisenssisarjakuvaa Rom Spaceknight... No, Claremont upottaa nämä brutaalit olennot melko mutkattomasti tähänkin tarinaan. 

Kuten sanottu, tämä siis oli ensikosketukseni. Syttyikö Marvel-kuume heti? Tätä oli saatava välittömästi lisää ja paljon? No ei, kumma kyllä. Lehti kiehtoi minua tavattomasti, ja luin sen seuraavien kuukausien kuluessa x kertaa läpi. Silti ei tullut mieleen ostaa samaa tavaraa lisää. Vasta vuotta myöhemmin, kesällä 1987 Hämähäkkimiehen myötä, sukelsin Marvelin maailmaan tosissani ja siten, ettei paluuta vuosiin ollut. Tästä huolimatta juuri tämä on minulle se tärkein virstanpylväs, jonka sivut ovat kaikki niin älyttömän tuttuja, ja silti tähän jaksaa palata. Vaan olihan tämä kyllä yhdeksän ja puolen ikäiselle melkoinen kulttuurishokki. Niin paljon puhetta, niin realistisesti piirrettyjä ihmisiä (Romita on uskomattoman hyvä tässä), niin jännittäviä, aikuisia, aiheita. Katsokaa nyt tätäkin aukeamaa, Disney-sarjakuvaan tottuneelle tämä oli ihan eri maailma:

Arvio: Olen tämänkin tarinan tuntumista alkuperäisimpaktia laimeammalta joskus pelännyt, mutta pakko on todeta että melkein on käynyt päinvastoin. Teen huomioita tavasta jolla Claremont rakentaa hahmojaan, nautin piirrosjäljestä, huomaan vielä nytkin asioita joita en aiemmin. Täydet pisteet ja vähän nostalgialisää päälle.

Ryhmä-X 10/85

1. Menneisyys tulevaisuudessa

2. Mieli väärässä ajassa!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Pimeän Feenixin jälkeen ja juuri ennen huikean yhteistyönsä päättymistä Claremont ja Byrne takovat tiskiin vielä toisen klassikkotarinan. "Days of Future Past" keikkuu sekin edelleen siellä parhaiksi rankattujen Marvelin tarinoiden listalla aika korkealla, ja oli varmasti aikoinaan ilmestyessään paljon kovempi juttu kuin miltä myöhemmin vaikuttaa. Vasta tämän kaksiosaisen kertomuksen myötä dystooppiset tulevaisuudennäkymät ja rinnakkaiset aikavirrat vakiintuivat sellaiseksi standardiksi, että kymmenen vuotta myöhemmin niitä tuntui olevan Marvelin lehdissä vähän kaikkialla, ja sellaisiin tottuneelle tämä ei ehkä näyttäydy niin mullistavana kuin mitä aikoinaan oli. Ei painajaismaisen tulevaisuuden konsepti tässä tietenkään ensi kertaa esiinny, mutta Claremont ja Byrne käyttävät aihetta sen verran oivaltavasti ja tuon tulevaisuusjuonen niin tiukasti nykyhetkeen sitoen, että vielä nytkin luettuna tässä tarinassa on mukavan omaperäinen ote.

Claremonthan tunnetusti korotti tätä "mutantit sorrettujen vähemmistöjen vertauskuvana" -piirrettä X-Meniä kirjoittaessaan, ja Days of Future Past on toistaiseksi suoraviivaisin esimerkki tästä. Senaattorin murhasta alkunsa saanut mutanttivihan kierre on johtanut vuoden 2013 dystooppisessa tulevaisuudessa painajaismaiseen maailmaan, jossa mutantit on joko surmattu tai pakotettu elämään ilman voimiaan keskitysleireissä. 60-luvun mutanttitarinoista tutut tappajarobotit Vahdit toimivat järjestyksenvalvojina, ja muutamat jäljelle jääneet sankarit suunnittelevat epätoivoista pelastusyritystä: keski-ikäisen Kate Pryden mieli lähetetään 30 vuotta ajassa taaksepäin teini-ikäisen itsensä (Kittyn) ruumiiseen, ja tätä kautta on tarkoitus estää Pahojen mutanttien veljeskunnan toteuttama senaattori Kellyn murha. Tulevaisuuden ja nykyhetken tarinat kulkevat vuorotellen todella sujuvasti. Tämä on hyvin kerrottua ja toimivaa sarjakuvaa, jossa jännitys säilyy ja hahmot ovat kiinnostavia – varsinkin vuoden 2013 henkilögalleria on kutkuttava. Niin keski-ikäistynyt aviopari Kate ja Kolossi kuin harmaantunut Wolverinekin, ja tässähän Magnetokin on ensimmäistä kertaa hyvisten puolella; ensimmäisiä viitteitä siitä tämän klassisen vihollisen tyylikkäästä uudelleentulkinnasta, jonka Claremont käsikirjoituskautensa aikana suoritti. Ensiesiintymisensä tekee myös punatukkainen telepaatti Rachel, joka sittemmin saapui X-miesten nykyhetkeen ihan fyysisestikin. Mutta ei ihan vielä sentään...

Nykyhetken tapahtumat ovat kenties perinteisempää supersankarisarjakuvaa kahden tiimin välisine nahinoineen, mutta kyllähän Mystikko on niin hyvä hahmo, että hänen johdollaan tämä uudistunut Veljeskuntakin tekee vaikutuksen. Onhan tässä numerossa myös tuo kuuluisa hetki, kun Painajainen huomaa yhdennäköisyyden itsensä ja Mystikon välillä; kutkuttava vihje juonikuviosta, johon Claremont ei sitten seuraavan kymmenen ja risat vuoden aikana millään ehtinyt palaamaan, vaan tämä yhteys paljastui vasta hänen jätettyään lehden.

Kitty Pryde on tässä nykyhetken osuudessa tietenkin vasta tulokas, ei vielä edes varsinaisesti Ryhmä-X:n jäsen, ja sikäli paljon kokeneen keski-ikäisen mielen asettuminen hänen kehoonsa on mainio tapa saada tämäkin uusi hahmo mukaan toimintaan. Ratkaisu toimii paremmin kuin voisi odottaa, ja toisaalta Kittyn tutustuttaminen lukijoillekin toimii näin aika monitahoisesti yhden suhteellisen lyhyen tarinan sisällä. Itse pidin varsinkin siitä kiintymyksestä, joka vuoden 2013 Katen ja Peterin väleistä huokuu. Tiedän (seurailen X-tapahtumia satunnaisesti somessa!) että parhaillaan fanit ovat hirmu innoissaan Kittyn ilmeisesti nykyisissä X-lehdissä tultua ulos kaapista, mutta kyllä minulle Peter Rasputin on aina ollut hänelle juuri se oikea kumppani. Katsokaa nyt näitä kahta:

Jenkkilehden sivumäärää lienee myös kasvatettu, koska tällä kertaa suomalainen lehtikin on saatu täyteen ilman tarvetta huonosti tähän yhteyteen sopiville täytesarjoille. Hieno kokonaisuushan tämä on; muistan kyllä että tämä numero, "kymmenenkasiviis", oli melkoinen legenda, jota yksi jos toinenkin etsi divareista kuumeisesti. Tällä tarinalla oli jo 80-luvulla kova maine! Eikä mitenkään syyttä. Kuten sanoin, tapahtumat ovat isoja, ja ovathan myös Claremont ja Byrne edelleen aivan timanttisessa vedossa yhteistyönsä toimiessa täydellisesti. Kaukaisen vuoden 2013 todellisuus on toteavassa julmuudessaan juuri sopivan uskottava vajoamatta liialliseen tuskalla mässäilyyn (no kuolevathan melkein kaikki kyllä) ja samanaikaisesti panokset nykyhetkessä senaattorin murhayrityksineen ovat korkeat. Sitäpaitsi Mystikon johtama veljeskunta on toimiva porukka, jota tuli onneksi nähtyä myöhemminkin vielä paljon.

Arvio: Pidin tästä lehdestä silloin kun sen lopulta jostakin divarista löysin, ja täytyy todeta että huomasin pitäväni siitä nyt jopa enemmän. Kenties osasin asettaa tulevaisuusvision nyt kontekstiinsa; sen vertauskuvallisuudessa on jotain aidosti hyytävää, ja keski-ikäistyneet versiot tutuista hahmoista ovat hyvin kirjoitettuja, uskottavia, koskettaviakin. Klassikkotarina jos mikä, hipoo hyvinkin Proteuksen stooria, vaikutukseltaan Marvelin universumiin toki tärkeämpikin.