Hämähäkkimies 10/89

1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David

Lay-out: Mike Harris

Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.

Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.

Hämähäkkimies special

Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...

Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.

Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.

Hämähäkkimies 11/88

1. Mies ja lonkerot

2. Vihollinen sisälläni

Käsikirjoitus: Danny Fingeroth

Piirrokset: Greg LaRocque / Jim Mooney

Tussaus: Vince Colletta / Greg LaRocque

Ensimmäinen kokonaan Hämikselle itselleen omistettu lehti Salattujen sotien päättymisen jälkeen menee sikäli perusasioihin, että vihollisena on Tohtori Mustekala, niitä legendaarisimpia Hämppy-antagonisteja. Paha kyllä Mustekala ei ainakaan omiin suosikkeihini koskaan lukeutunut, ja pidempään lehteä seuranneetkin olisivat varmasti olleet ihan tyytyväisiä, jos hänen hulluutensa kulminoinut ja traagiseen tappioon päättynyt tarinansa parin vuoden takaa (numerosta 2/86) olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta eihän Marvelin kaltainen tavaramerkkeihinsä luottava firma voi koskaan täysin luopua hyviksi havaituista hahmoista... Ja onhan toki totta, että Tohtoria nähtiin tuon karvaan tappionsa jälkeen myös Salatuissa sodissa, eikä hänellä sielläkään mennyt kovin hyvin.

Ongelmallisempaa on, että tämän kahdesta alkuperäisnumerosta koostuvan, ja siis koko suomalaisen lehden täyttävän, tarinan juoni on melkein sama kuin vain vähän tätä ennen meilläkin ilmestyneessä Ihmenelosten tarinassa (MARVEL 6/88). Nämä taisivat jenkeissäkin ilmestyä aika peräkanaa, joten se mikä tuossa Byrnen Ihmeneloset-jutussa oli hyvää, onkin nyt vain vanhan lämmittelyä. Tohtori Mustekala on siis psykiatrisessa hoidossa, ja hänen mekaanisia lonkeroitaan pidetään tallella toisaalla. Ne tuntuvat elelevän itsekseen, ja kun Mustekalan mielentila syystä tai toisesta järkkyy, ne ruhjovat itsensä maksimiturvallisesta säilöstä vapaaksi ja hakeutuvat omistajansa luokse.

Tähän asti kaikki on samoin kuin tuossa Ihmenelosten jutussa. Mutta nyt Tohtori on tehokkaampi (tai juoni kliseisempi...) ja perustaa salamannopeasti rikollisorganisaation sotilaineen (!) ja elävänkaltaisine Hämähäkkimies-robotteineen (!) jota vastaan harjoitella. Varsin vakuuttava näytös mielisairaalassa pitkään viettäneeltä vähintäänkin epävakaalta miespololta, mutta suuret puheet ja Hämähäkkimiehen julkinen haastaminen ovat yhtä tyhjän kanssa: lopulta aidon Hämiksen kohdatessaan Tohtori Mustekala lamaantuu ja ajautuu katatoniseen tilaan silkasta kauhusta. Ja se siitä sitten.

Käsikirjoittaja Danny Fingeroth ei ole mikään iso tekijä, mutta vaikka juoni onkin kaukana omaperäisestä, dialogi on ihan toimivaa, ja onhan tämä ihan kohtuullisen viihdyttävää luettavaa, kun kuvallinen kerronta toimii. Pidän ykköstarinan pimeässä tapahtuvasta alkukohtauksesta, jota kuvatessa on käytetty oivallisia ratkaisuja eritoten avaussivulla.

Jälkimmäinen stoori yllättää heittämällä yleensä onnetonta tussausjälkeä tekevän Jim Mooneyn piirtäjän pallille, ja Greg LaRocque saa toimia tämän käänteisaktin tussaajana. Kumpikin suoriutuu oikein hyvin. Jälki on jotenkin klassisen nättiä, jopa aika yksityiskohtaista, huomattavasti parempaa joka tapauksessa kuin mitään mitä Mooney on parin tätä edeltävän vuoden aikana tussannut. Herättää vähän hämmennystä... Kansi on jälleen, koska kerran Web of Spider-Man -lehteä julkaistaan, Byrnen käsialaa, ja onnistuu esittämään Tohtori Mustekalan pahempana uhkana kuin mitä hän on kertaakaan lehden sisäsivuilla.

Erityismaininta Mail-Manin palstalle, jossa julkaistu "Antero 18 v.":n kirje jäi jostain syystä aikoinaan hyvin mieleen. Olin tähän mennessä varmaan jo yhden tai kaksi raapustusta itsekin Mail-Manille lähettänyt, mutta ensimmäisen julkaisuun oli tällä kohdin vielä aikaa. Hiukan herätti ehkä närääkin se, että tämä oli julkaisukelpoisempaa kuin minun tuotokseni...

Arvio: Mitäänsanomaton perus-Hämis, mutta jotain sympaattista tässä numerossa aikoinaan oli; ehkä johtuen siitä, että toista vuotta jatkunut kakkossarja oli viimein päättynyt, ja lehti kokonaan nimihenkilöllä itsellään. Tuntui ehkä pieneltä uudelta alulta. Tai no ehkä ei.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.

Hämähäkkimies 8/88

1. Aarteita

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. ...ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämpin edellisnumerossa esitettiin uuden Web of Spider-Man -lehden ykkösnumero, ja se oli alienpuvun paluineen kohtuullisen lupaava. Nyt sama julkaisu alkaa kuitenkin taantua melko tavanomaiseksi, kun viimeksi jonkinlaisena kertavitsinä toiminut pikkurikollisjengi Korppikotkat palaa takaisin, edelleen tarkoituksena Hämähäkkimiehen päihittäminen statuksenkorottamismielessä. Tyypit ovat tällä kertaa varustautuneet myrkkynuolilla – mikä ei tietenkään tarkoita että heistä olisi Hämikselle sen suurempaa uhkaa, paitsi että tällä on mukanaan May-tädille viimeisillä hiluilla lahjaksi ostettu hattu, jonka pitäminen toisessa kädessä hiukan häiritsee. Korppikotkat ovat järjestäneet tappelun tarkoituksella Kingpinin ikkunan taakse näyttääkseen kovanaamoilta, mutta saavat tietenkin lopulta kuonoonsa jokainen, vaan niinpä tuupertuu kujalle Hämiskin. Tilannetta seurannut Kingpin on nähnyt miten pinkin lierihatun suojelu näytti olevan Hämikselle tärkeää, ja kiitokseksi Korppikotkien aiheuttaman häiriön poistamisesta palauttaa taistelun aikana taivaan tuuliin lentäneen hatun kiitoskortin kera. Voitaneen todeta, että verrattuna Frank Millerin kirjoittamaan Kingpiniin taannoisessa Daredevil-tarinassa ei tämä ihan samalta hahmolta tunnu. Mutta Simonsonin tapa kirjoittaa on muutenkin jotenkin löperö ja valju. Juonta hän kuitenkin kuljettaa kivasti – itse asiassa Hämiksen ja Korppikotkien taistelu on aika mainiokäänteinen ja hyvin koreografioitu, mikä toki lienee enemmän Greg LaRocquen ansiota. Muuten kuvitus on korkeintaan ok ennen kaikkea siksi, että tussaaja Jim Mooney on onnistuneen edellisnumeron jälkeen palannut hänkin tyypilliseen ankeaan lepsuiluunsa. LaRocquen piirroksista kuitenkin käy ilmi se, että hänestä olisi paljon parempaankin. Erityisesti hänen käsialaansa oleva kansi on oikein tyylikäs, ja osoittaa, ettei Byrneä olisi välttämättä tarvittu lainkaan – hänen kansiaanhan nähtiin paljon Web of Spider-Manin alkutaipaleella.

Salatut sodat sen sijaan saavuttaa näin loppumetreillään huippuhetkensä. Yhtäkkiä koheltaminen ja eestaas huopaaminen on poissa, ja jäljellä on erittäin mielenkiintoinen kuvio: Tohtori Doom on juuri voittanut unversumin voimakkaimman olennon Tuonpuoleisen ja imenyt tämän voimat itseensä. Nyt tämä ihmisen tasolta jonnekin jumalien yläpuolelle noussut olento on valmis jättämään inhimilliset nahistelut taakseen ja lupaa vielä täyttää sankarien toiveetkin, mutta ymmärrettävän epäluuloinen joukkio kiittää kauniisti ja poistuu takavasemmalle. Tarinassa itsessään ei tapahdu paljoa. On hyviä hetkiä, kuten Doom näyttämässä hiirulaismaiselle Molekyylimiehelle tämän potentiaalin, Kolossi rakastumassa päätä pahkaa kauniiseen muukalaiseen Zsajiin, jokin outo valoilmiö kulkemassa vaivihkaa sankarista toiseen – kaiken kaikkiaan tunnelma on hermostuneen odottava, epätodellinen, vähän väsähtänyt ja loppuun valmistautuva.

Keskiössä on kuitenkin Doom, ja tämän uusi kyseenalainen status universumin rakennetta hallitsevana olentona. Hieman huolestuneet sankarit pohtivat Doomin luota lähdettyään voiko tähän entiseen viholliseen luottaa; puheet ihmisyyden vaillinaisuuksien jäämisestä taakse eivät herätä luottamusta, koska Doomissa on edelleen havaittavissa inhmillisiä haluja ja toiveita, piirteitä jotka jumalaisen voiman kanssa tuntuvat pelottavilta. Loppu on mitä onnistunein: sankarit äänestävät hyökätäkö Doomia vastaan vai ei. Sillä sekunnilla, jona viimeinenkin heistä sanoo hyökkäämiselle "kyllä", iskee suunnaton salama koko porukan kappaleiksi. Jakso päättyy.

Arvio: Hämiksen oma osuus lehdestä ei taaskaan oikein vakuuta, mikä tässä vaiheessa vuotta alkoi jo pikkaisen turhauttaa. Salatut sodat on sen sijaan nyt luettuna kovempi kuin muistinkaan; kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Jim Shooterin kirjoittamasta Doomista, ja tämä omnipotenttiuden ja ihmisyyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Koko sarjan paras cliffhangerikin on tarjolla.

Hämähäkkimies 7/88

1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.

Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.

Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...

...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.

Hämähäkkimies 5/88

1. Pilkkuja pelissä!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Taistelu Galactusta vastaan!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämähäkkimies ja Musta kissa ovat matkalla kohtaamaan Kingpiniä, jolta Kissa viimein kertoi Hämikselle saaneensa epäonnea tuottavat supervoimansa. Eivät he sinne asti pääse, mikä tarkoittaa että koko tämän numeron olisi sinällään voinut skipata, koska mitään juonta edistävää ei tapahdu. No, Peter Parkerin naapuriin muuttaa kolme hemaisevaa blondia – Candi, Randi ja Bambi – jotka pysyivät sivuhenkilöinä ihan hyvän aikaa, muistelen. Ja sivuhenkilögalleria pui ihmissuhteitaan muutenkin melko kuivikkaaseen malliin.

Ääh, en minä tahdo puhua enää tästä, koko tarina on masentavan mitäänsanomaton. Se syy miksi Kingpinin luo ei koskaan päästä, on edellisnumerossa itsensä outoon ulottuvuuteen warpannut Kingpinin tiedemies, joka on saanut potentiaalisesti kiinnostavat ulottuvuusportteja käyttävät voimat, mutta jonka Milgrom on silti kirjoittanut puhtaaksi luuserihahmoksi jonka olemus on lähinnä vitsi, myös Hämikselle.

Sen sijaan Salatut sodat alkaa kerätä vauhtia ja kääntyä kohti loppuhuipennustaan. Hyvisten ja pahisten keskinäiset nahistelut jäävät taka-alalle, kun Galactus käynnistää planeetansyömisoperaationsa. Ennen sitä tämä kosminen olento yrittää puhua Reed Richardsin puolelleen...

...mutta vaikka Reed onkin aluksi sitä mieltä, että Galactuksen pitää antaa tuhota planeetta, (jotta Tuonpuoleinen julistaisi hänet kisansa voittajaksi ja täten, oletettavasti, poistaisi palkkioksi Galactuksen maailmoja tuhoavan "nälän"... on siinä ehkä vähän logiikkaa?) kääntyy näkemys lopulta siitä syystä että Reedkin on vain ihminen, ja haluaa palata perheensä luo. Niinpä Galactusta vastaan yritetään ottaa vähän matsia, mutta eipä siitä mitään tule. "Olemme kuolleita", Richards toteaa jakson lopussa kun Galactuksen aluksen ympärillä alkaa energia rätistä. Mutta Tohtori Doom on samaan aikaan käynnistämässä omaa suunnitelmaansa...

Zeckin taide on edelleen hyvää, joskin pientä uupumusta alkaa näkyä, jotkut kuvat ovat aika viimeistelemättömiä. Silti tuntuu tässä vaiheessa siltä, että 12 jakson sijasta Salatut sodat olisi voinut olla vaikkapa seitsenosainen, ja sellaisena paljon onnistuneempi ja tiiviimpi paketti. Keskivaiheella jaanailtiin ja mäiskittiin ilman sanottavaa pointtia kovin pitkään.

Arvio: Milgrom / Trimpe / Mooney -kolmikon Hämis on ponnettomassa latteudessaan vuoden surkein esitys. Vähän tästä sentään jatkossa noustaan, ja onhan joka kuukausi edelleen tarjolla pätkä julistetta. Seuraavaksi onkin luvassa sadas Suomessa julkaistun Hämiksen numero, minkä vuoksi koko lehti on päähenkilölle omistettu, Salatut sodat siis jää kuukauden tauolle mitä piinallisimpaan cliffhangeriin.

Hämähäkkimies 4/88

1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.

Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.

Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.

Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Hämähäkkimies 6/85

1. Sydän on yksinäinen metsästäjä

2. Vapaus tai kuolema!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Bob Hall / Mike Zeck

Tussaus: Jim Mooney

3. Spider-man

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Tämä lehti lienee ensimmäisiä koskaan antikvariaatista ostamiani sen jälkeen kun olin Marvel-tartunnan saanut kesällä 1987. Reilut kaksi vuotta vanha lehti tuntui todella muinaiselta, ja onhan tekijätiimeissäkin vähän eri nimiä kuin Hämiksen tuolloin tuoreissa numeroissa. Bill Mantlo tuli kyllä tekijänä nopeasti tutuksi, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Hän käsikirjoitti paljon näitä Hämähäkkimiehen "B-sarjan" lehtiä (eli tahtoo sanoa muita kuin ykköslehti Amazing Spider-Mania), ja hirveästi muutakin 80-luvulla, mm. vuosikausien putken Hulkin parissa. Käsittääkseni häntä ei edes aikalaisista kukaan pitänyt loistokkaana kirjoittajana – muistelen tuolloisen Marvelin päätoimittajan Jim Shooterinkin myöhemmin todenneen, että Mantlo pysyi palkkalistoilla lähinnä siksi, että oli aikataulullisesti luotettava. Hänen lehtensä eivät myöhästelleet.

En nuorena rakastanut jos nyt en vihannutkaan Mantlon tarinoita. Hän oli sitä perushuttua, jota vasten paremmat tekijät erottuivat kirkkaammin – eikä ainakaan tämän numeron juonenkuljetuksessa olekaan mitään ongelmia. Sen sijaan Mantlon pahin synti tuntuu olevan dialogi: kaikki hahmot puhua pälpättävät jatkuvasti ja ihan liikaa, ruudut hukkuvat ylitäysiin puhekupliin, eikä kukaan oikein sanaile erityisen luontevasti. Ykköstarinassa on vastassa venäläinen aristokraatti ja suurriistanmetsästäjä Kraven, joka on Hämiksen ihan ensimmäisiä vihollisia, Stan Leen ja Steve Ditkon luoma hahmo, ja tämä on minun ensikohtaamiseni tämän hieman kuivikkaan vihollisen kanssa. Tappelu New Yorkin katoilla on tavanomaista tavaraa, mutta onpa mukana sentään hyväkin käänne, kun Kravenin naisystävä/assistentti Calypso huumaa Hämähäkkimiehen Kravenin huomaamatta, ja harhanäyissään trippaileva Hämis on tarinan viihdyttävin osuus. Kuvittajat eivät kyllä kauheasti tämän juoneenkäänten kanssa irrottele, mahdollisuuksia olisi ollut. Kraven onkin nyt luettuna kiinnostavampi hahmo kuin silloin joskus. 90-luvun alussa nimittäin ilmestyi parikin todella rajua Hämis-stooria jotka pyörivät nimenomaan Kravenin ympärillä; niistä varsinkin DeMatteisin ja Zeckin Kraven-trilogia on yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani. Sille jatkoa on sitten se McFarlanen oman lehden aloittava kokonaisuus joka julkaistiin Suomessa erikoisjulkaisuna, ja jonka tarina on vähän hahmoton, mutta jonka kuvitus on henkeäsalpaavaa – varsinkin Calypso on tämän vuoden -85 lehden aika hiirulaismaisesta olemuksestaan kasvanut puhdasta seksiä ja eksotiikkaa sykkiväksi jumalattareksi. No, näistä tarinoista sitten aikanaan lisää.

Toisessa stoorissa ovat mukana lähinnä Ihmenelosten vastustajana pyörineet Kauhuneloset, ja tarinan alku on lupaava, mutta se jää pahasti kesken Hämiksen ollessa nelikon vankina. Kyllä muuten harmitti silloin aikanaan kun ei selvinnyt miten Hämis tästä pinteestä selvisi. En tiedä vieläkään! Kuvittajana tässä on myöhemmillä töillään suosikkieni joukkoon noussut Mike Zeck, mutta lieneekö sitten Jim Mooneyn latistustussauksen syytä, mutta aika persoonatonta jälkeä tämä on, en Zeckiksi tunnistaisi.

Ja aivan kuten Ryhmä-X:ssä tuohon aikaan, on vuoden -85 Hämähäkkimiehessäkin ollut tilaa historiallisille bonus-sarjoille. Tällä kertaa mennään todella kauas alkuun: Hämähäkkimiehen oman lehden ensimmäinen numero (eli hahmon toinen esiintyminen), tekijöinä tietenkin Lee & Ditko. Kovin, kovin vanhanaikaiselta tämä minusta silloin tuntui, ja muistan etten ollenkaan pitänyt Ditkon piirrosjäljestä, mikä asiantila on kyllä muuttunut: oikein taidokas ja varsinkin 60-luvun piirtäjäksi omaperäinen tekijähän Ditko oli. Nyt tämä miellyttää silmää paljon enemmän kuin monet tasapaksut peruspiirustelijat; itse tarinassa nyt ei muutamassa sivusta hirveästi ehditä. No, Daily Bugle sentään aloittaa Hämis-vihakampanjansa heti kättelyssä. Sitä kampanjaa sitten riittikin vuosikymmeniksi.

Tämän lehden on muuten vierailijana suomentanut Metsänen, muutamista muistakin 80-luvun Marvel-julkaisuista ja varsinkin Suomen MADistä tuttu hahmo. Hän on kenties teknisesti osaavampi kääntäjä kuin Mail-Man, mutta hänen tapansa LIHAVOIDA melkein joka puhekuplasta jokin sana on pidemmän päälle todella RASITTAVAA luettavaa. Itse ainakin huomaan mielessäni PAINOTTAVANI noita sanoja automaattisesti niin että Mantlon muutenkin hömelö dialogi senkun korostuu. No, tottumiskysymys ehkä, Mail-Manhan ei tuota harrastanut...

Arvio: Ihan jees Hämiksen numero. Vähän tasapaksu, mutta tarinoissa on muutamia hyviä käänteitä, ja jotenkin sympaattinen tämä kausi Peterin elämässä on muutenkin – hän on palannut yliopistoon, pyörii akateemisissa piireissä, tekee vähän opetuskeikkaa, on pari potentiaalista tyttöystävääkin. Tämä kaikki oli jo kaukana takana Hämiksen elämästä vuonna -87, jolloin tämän lehden divarista ostin.