Showing posts with label Al Williamson. Show all posts
Showing posts with label Al Williamson. Show all posts

Monday 18 September 2023

Sarjakuvalehti 5/91: Daredevil


Nollapisteessä

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: John Romita JR
Tussaus: Al Williamson

Tämä Numero on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Marvelin hahmojen jaettu universumi toimii parhaimmillaan. Jonkin toisen lehden tapahtumat heijastuvat toisaalle siten, että seuraukset ovat suuret, vaikka itse pääjuonesta ollaan kokonaan sivussa, jopa siinä määrin, ettei Daredevilin lukijoille – tai tarinan henkilöille – lopultakaan täysin selviä mistä tässä oikein oli kyse. Hiukan koomistakin on sitten se, että tämä "sivupolku" on moninkertaisesti parempi kuin se Iso Tapahtuma, jonka liepeillä tässä ollaan, toisin sanoen Tekijä-X:n ja Tuhon kamppailu jälkimmäisen aluksessa, joka leijuu Manhattanin yllä. Tuo tarina nähtiin Suomessa MARVELin vuoden 1991 numeroissa 4 ja 5, ja oli, kuten täällä olen tuskaillut, kökköistäkin kökömpää tusinasarjakuvaa. Mutta mitä tapahtui maan pinnalla samaan aikaan kun isot tyypit matsasivat yläilmoissa menemään?

Blogiani seuranneille ei ole enää yllätys, että arvostan Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevilin sinne Marvel-lukukokemusteni ehdottoman kärjen tuntumaan. Jo viimeksi tätä tavaraa käsitellessäni totesin että piru vie miten tämä toimiikaan, ja tuntuu että mitä syvemmälle "omaan kuplaansa" tekijät pistävät Daredevilin, sitä paremmaksi meno muuttuu. Kuplalla tarkoitan paitsi sitä, että Daredevin on Manhattan-sijainnistaan huolimatta yhä etäämmällä normaalista supersankaritouhusta näiden tekijöiden käsittelyssä, myös sitä, että tekijät itse uskaltavat astua yhä kauemmas tyypillisestä Marvel-sarjakuvasta ja innovoida omiaan niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella.

Tämän (melkein) koko numeron mittaisen tarinan ytimessä on se epätietoinen kauhu ja paniikki, joka laskeutuu miljoonakaupungin ylle, kun tuntuu että taivas kirjaimellisesti romahtaa niskaan. "Tuhon ratsumiehet", jotka nähdään vain aavistuksenomaisina vilahduksina tarinan alussa, levittävät räjähdyksiä ja sairautta, samaan aikaan taivas pimenee ja sähköt katkeavat, ihmiset pelkäävät sodan syttyneen ja ydinpommin räjähtäneen; anarkia, kauhu ja pelonsekainen raivo valtaavat kadut. Matt Murdockin ja Karen Pagen jonkinlaiseksi yleiseksi vähäosaistenauttamisasemaksi laajentunut lakiklinikka on Hell's Kitchenin asukkaiden tukipiste, josta sokea Matt johtaa ihmisiä pimeyden koittaessa maan alle turvaan laskeumalta – hänkään ei tiedä mitä on tapahtunut, eikä kukaan pidä ydinasetta mitenkään mahdottomana, eletäänhän kylmän sodan aikaa.


Mutta kun anarkia alkaa levitä ja ihmiset jengiytyvät (melko nopeasti kyllä...) tarvitaan Daredeviliä. Karen jää hoitamaan klinikkaa ja ihmisiä siellä, Matt saa avukseen Mustan lesken (hahmoilla muuten oli pitkä romanssi 1970-luvulla, mihin ei ainakaan tässä suomennoksessa pahemmin viitata) ja lähtee kaduille pitämään järjestystä yllä sen minkä voi. Vaikka taivaalla taistelevat apokalyptinen Tuho ja koheltavat mutantit, ei supermeiningistä ole maan päällä tietoakaan. Pimeä Manhattan on muuttunut pelottavan rujoksi anarkian ja väkivallan näyttämöksi, jota hallitsevat ihmisvihamieliset ja omaa kaaosteoriaansa levittävät jengit. Niistä tylyintä johtaa Ammo, entinen Vietnam-veteraani, jonka suuruudenhullut suunnitelmat DD lopulta katkaisee. Meininki on tylyä, Nocentin tapaan varsin kyynistäkin, mutta sentään pieneen positiiviseen kohtaukseen lopetetaan: koditon resupekka löytää roskiksesta jonkun sinne hylkäämän vauvan, ja huomaa vanhemmuusvaistonsa heräävän siinä määrin, että alun hämmennyksen jälkeen päättääkin pitää vauvan tykönään. Toivokaamme heille parasta!


Kuvitus on tietenkin timanttia. Romita ja Williamson (tussaajan merkitys tuntuu tässä tarinassa erityisesti korostuvan) loihtivat ahdistavan synkeitä ja klaustrofobisia näkymiä, joissa maailmanloppu tuntuu totisesti joka hetki painavan niskaan. Pisteet myös väritykselle: Christie Scheele on malttanut pitää skaalan minimissä, melkein monokoromaattisena paikoitellen. Hienoa jälkeä, josta näkee että tekijät ovat pistäneet parastaan tämän vähän erikoisemman Marvel-julkaisun parissa. Harmi sinänsä, etä tarinan ei ole Suomen julkaisussa annettu kantaa lehteä yksinään (no, lehti olisi tavalliseen meikäläiseen sivumäärään vähän lyhyt sellaisena), vaan loppuun on pätkäisty kymmenisen sivua aiempaa joulutarinaa, jonka ensipuolisko julkaistiin jo edellisessä DD-numerossa. Samojen tekijöiden sarjakuvaahan sekin on, mutta tonaalinen ristiriita on silti häiritsevä.

Sunday 28 May 2023

Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil


1. Boom
2. Pelastakaa planeetta!
3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: John Romita JR
Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.


Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.



Saturday 1 April 2023

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil


1. Häkki etsii lintua...
2. Kuoleman suudelma!
3. Tyfoidi
4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr
Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.


Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.


Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:


Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.

Friday 20 August 2021

Hämähäkkimies 6/90


Muurin takana

Tarina: James Owsley
Piirrokset: Mark Bright
Tussaus: Al Williamson

Maailman nopea muuttuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa on aiheuttanut sen, että tämä alunperin vuonna 1987 julkaistu tarina on Suomessa kolme vuotta myöhemmin ollut jo historiaan sijoittuva: Berliinin muuri oli jo murtunut ja Saksojen yhdistyminen parhaillaan käynnissä, kun saimme luettavaksemme tämän vanhaa maailmankuvaa vielä vahvasti huokuvan 60-sivuisen Hämiksen ja Wolverinen yhteistarinan. Oma makuni on ollut näihin aikoihin jo selvästi siirtymässä aikuisempiin (Marvelin mittapuulla) tarinoihin, mikä on saattanut olla osasyynä siihen, että harva Hämiksen numero on jaksanut enää kesään 1990 tultaessa aikoihin todella innostaa. Tämä kuitenkin kolahti, ja kolahti edelleen, joskin tarinan ongelmakohdat näen vuonna 2021 lukiessa huomattavasti paremmin.

Positiiviset puolet ensin: James Owsley (joka sittemmin on tehnyt monipuolisen uran kirjoittajana nimellä Christopher Priest) on taitava kirjoittaja, ja vaikka Suomessa tuikituntematon vielä tähän aikaan, niin teki vaikutuksen minuun. Hän käyttää tuolloin kovasti yleistymässä olleita kertojanäänilaatikoita niin Wolverinen kuin Hämiksenkin sisäisen monologin kuljettamiseen, ja ratkaisu toimii – tarinassa on heti vakavampi fiilis, kun tämänkaltainen kerronta on tuttua esimerkiksi Millerin Daredevilistä, Tuomarista ja muista tylymmän Marvel-puolen edustajista. Tunnelma onkin tarinan alkusivuilta asti synkkä; kylmä sota jyllää, ihmishenki on halpaa, Manhattanillakin vaanii murhaaja. Wolverine yrittää löytää entisiä KGB-kamujaan niittaavaa "parasta ystäväänsä" Charlieta, jonka jäljillä myös Daily Buglen reportteri Ned Leeds matkustaa Berliiniin, mukanaan valokuvaajana Peter Parker. Siellä sitten törmäillään erinäisin seurauksin. Tykkäsin kovasti kohtauksesta, jossa Wolverinelle selviää ohimennen Peterin henkilöllisyys Hämiksenä; vielä 80-luvulla monikaan Marvelin hahmoista ei tiennyt toisistaan paljon mitään, minkä varjossa näitä historiallisia hetkiä on minunkin lukemissani tarinoissa esiintynyt. Arkivaatteissaan, ilman naamiotakin, Berliinin kattojen yllä Wolverinen seurassa loikkiva Hämis on mainio näky.


Tarinan isoin käänne on tietenkin monta vuotta kuvioissa pysyneen ja Peterin ensimmäisen tyttöystävän Bettyn vihille vieneen Ned Leedsin kuolema Berliinissä. Tai oikeastaan sen jälkiseuraukset: itse tapahtumaa emme näe, Peter löytää surmatun Nedin hotellihuoneesta. Kohtauksessa on karua reaalimaailman kauhua, joka tihentyy paikoitellen tarinassa nautittavan intensiiviseksi muutenkin. Toisaalta juuri tämä on yksi stoorin ongelmista: Hämähäkkimies itse on liian keltanokkaiseksi kuvattu. Hän on kauhuissaan, paikoin lähes lamaantunut siitä tosielämän väkivallasta jota suurvaltojen välinen sota on täynnä, ikään kuin ei olisi niin tappajiin kuin kuolleisiinkin urallaan jo lukuisasti törmännyt. Hän tekee amatöörimäisiä, tottumattoman toimijan virheitä ja on jatkuvasti, tosin tahattomasti, Wolverinen oman agendan tiellä.

Owsley ymppää myös ihan liikaa isoa painolastia päähenkilöille: parhaana esimerkkinä Wolverinen paras ystävä Charlie (jonka – spoiler alert – sukupuoleksi paljastuukin tarinan loppupuolella nainen; nimi on lyhenne Charlemagnesta), jollaista ei ole kukaan koskaan aiemmin maininnut, eikä vissiin tämän tarinan jälkeenkään. Hän on lähinnä pelkkä juonikuvio, syy saada päähenkilöt Berliinin ja syy sille, että KGB on koko ajan itse kenenkin kannoilla. Lopullisesti tarina lässähtää kliimaksiksi tarkoitetussa lopputaistelussa berliiniläisellä hautausmalla, jossa Wolverine ja Hämis ottavat yhteen. Logan on juuri myöntynyt ystävänsä pyyntöön tulla otetuksi hengiltä ennen kuin KGB saa hänet käsiinsä, mutta kynsineenkin Wolverine epäonnistuu tässä teloituksessaan, joten Charlie "tekee itsemurhan" hiippailemalla Hämiksen taakse. Taistelusta vielä sekava Hämis lyö Charlien sitten vaistomaisesti hengiltä. Tämä vahingossa tehty surma on sitten Peterin taakkana ilmeisesti loppuelämän ajan? Eli lähinnä tämän tarinan loppusivujen ajan.


Pari pointtia:
– Jos Wolverine on iskenyt sinusta surmatarkoituksessa kyntensä läpi, tuskin hiippailet enää minnekään.
– Päähän kohdistuneeseen iskuun kuoleva Charlie elää kuitenkin vielä sopivan pitkään jättääkseen hempeät jäähyväiset ja nukkuen sitten rauhallisesti pois.
– Hämis pystyy nostamaan omin käsin tankkeja: hänen lyöntinsä olisi irrottanut Charlien pään harteilta, murskannut sen aivojen ja luunpalasten veriseksi massaksi. Mutta maahan kaatuva Charlie on yhtä kaunis kuin aina. Ei mustaa silmää, ei haljenneita huulia.

No niin, se saivartelusta. Muistiin on joka tapauksessa jäänyt, että jo aikoinaan tämän Charlien "itsemurhan" toteutus oli mielestäni niin kummallisen epäonnistunut kerronnallisesti, että se ravisti lukijan ikävästi ulos tarinan maailmasta. Charlie ei ehkä kuollut Wolverinen kynsiin, mutta ei häntä Hämiskään saanut hengiltä. Kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistaa oliko Charlieta lainkaan olemassa. Ehkä Peter hallusinoi koko tarinan. Kenties Nedin kuolleena löytämisen trauma oli sen verran raju.

Owsley on tietenkin ollut Comics Coden valvonnan alainen, ja turhaanhan minä nipotan kun tarina on teknisesti hyvä ja juonellisestikin pääosin mainio. Se kuitenkin ottaa turhan isoja vapauksia heitellessään päähenkilöille traumaattisia asioita niin menneisyyteen kuin tulevaankin, mikä on sääli, koska ne muutamat oikeasti vaikuttavat hetket on kirjoitettu todella hyvin, esimerkiksi Peterin ja Mary Janen väkisin ihmissuhteeksi päätymässä oleva ystävyys:


Kaiken kaikkiaan tämä lehti oli ongelmineenkin paras Hämiksen numero aikoihin. Kuvituksesta en ole sanonut mitään, mutta ehkä vain siksi että se on hyvin perustasoa. Ei häiritsevän huonoa, ei mahdottoman hyvääkään. Bonuksena mainittakoon Mail-Manin palstallaan ilmoittamat suunnitelmat tulevaisuudestaan Marvel-toimittajan uran jälkeen: Hän aikoo ryhtyä joko osa-aikaisesti runoilevaksi kalastajaksi tai vapaaksi esseistiksi. Arvostan.

Monday 9 September 2019

Ryhmä-X 4/88


1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins
Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.


Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.


Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.


Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.


Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Friday 2 August 2019

Ryhmä-X 9/87


Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Al Williamson

Lehden tarina jatkuu totuttuun tapaan suoraan edellisnumerosta, ja kun tilanpuutteen vuoksi on tällä kertaa saksittu pois otsikkosivut, ei tekijöiden tai tarinoiden nimiä lehdestä löydy. No, sen paremmin Claremontin kuin Romitankaan työt eivät esittelyjä kaipaa. Al Williamsonin tussaus toki tekee kuvituksesta tavallisesta poikkeavaa, jotenkin hauraampaa ja ohuempaa, oikein kiinnostavan näköistä.


Mutta se mihin viime numerossa jäätiin on, että Tuonpuoleinen on San Franciscossa, ja Feenixin voimat itselleen saanut Rachel Summers on päättänyt tappaa tämän yliolennon. Tuonpuoleinen ei tästä paljon hätkähdä, vaan antaa Rachelille lisää kosmista voimaa ja tuo paikalle tulevaisuudesta Vahteja riehumaan; nämä jättikokoiset mutantintappajarobot lehden kannessakin esiintyvät antaen kokonaisuudesta vähän vääränlaisen kuvan. Vahdeista kun ei loppujen lopuksi ole hirveästi vastusta; muille X-miehille kyllä olisi, mutta Rachel on nyt niin kova tykki, että hänen avullaan tämä uhka on nopeasti voitettu. Totta puhuen todella nopeasti: lehden alkuosa on melkein hengästyttävän tauoton ja äkkikäänteinen pikamatsi, jossa robotti toisensa jälkeen kohtaa loppunsa muutamin aika mielikuvituksellisin tavoin. Silti käy mielessä että onkohan tästä Suomessa leikattu enemmänkin sivuja? Koko matsi on tosiaan niin nopealiikkeinen, ettei Vahtien uhkaa kunnolla meinaa sisäistää, kun ne on jo hoideltu pois. Vai onko tarkoitus vain ollut osoittaa Rachelin melkein absurdi voimataso? Itsellenihän tämä on ollut aikoinaan ensimmäinen kohtaaminen Vahtien kanssa, mistä johtuen tämä matsi on jäänyt paremminkin mieleen kuin se ehkä ansaitsisi.

Lehden pääjuoni pyörii Tuonpuoleisen ja Rachelin ympärillä. On hivenen hämmentävää, että Salatut sodat, joissa Tuonpuoleinen esiintyi ensimmäisen kerran, ovat Hämiksessä alkaneet tässä samassa kuussa, kun taas Ryhmä-X:ssä ollaan paljon myöhempien tarinoiden parissa. Sodat on ajat sitten käyty ja Tuonpuoleinen on ihmisen muodossa saapunut Maahan. Paljon sellaista on tapahtunut, mistä lukijat Suomessa eivät tiedä mitään. Rachelin tuntema estoton raivo ja viha tätä "teurastajaa" ja "hirviötä" kohtaan ei oikein avaudu, kun jotain on jäänyt Suomessa näkemättä – mm. se New Mutantsin numero, jossa Tuonpuoleinen tappaa ja pyyhkii kaikkien muististakin ko. lehden nimikkohahmot. Suomessa tämä koko tapahtuma on kuitattu ohimenevällä maininnalla sivun alareunassa:


Seuraavalla sivulla Uudet mutantit ovat poissa, ja vain Kitty muistaa heidät. Olipa tätä lukiessa vähän pyörällä päästään kyllä, mutta hyvällä tavalla! Pidin siitä että asioita tapahtui jossain muuallakin kuin lehden sivuilla, se teki tästä maailmasta kokonaisemman oloisen. Ei silloin nuorena tietenkään käynyt mielessä, etteivät nämä noin vain tapahdu – että on olemassa lehtiä, joissa tämä juoni kyllä etenee ihan konkreettisesti. Mutta oli miten oli, Rachel kokee Tuonpuoleisen uhan lopulta niin suureksi, että on omassa (tässä vaiheessa jo todellisuudentajusta lievästi vieraantuneessa) supervoimakkaassa Feenix-hahmossaan valmis lopulliseen ratkaisuun: hän aikoo M'Kraan kristallia käyttäen tuhota koko meidän universumimme varmistaen siten samalla, että myös Tuonpuoleinen tuhoutuu. Rankkaa kamaa, ja vaikka tämä ratkaisu tuntui, ja tuntuu yhä, absurdin yliampuvalta, on se myös uskottava siksi, että Rachelin kasvua vihaiseksi ja turhautuneeksi yli-ihmiseksi on saanut vuoden verran tämän lehden sivuilta seurata. Lehden viimeinen kolmannes on aivan huikean kosmista tavaraa. Rachel yhdistyy kaikkeen elolliseen meidän universumissamme, oppii elämän ainutkertaisuuden, mikä Tuonpuoleisen kaltaiselle olennolle on käsitteenä täysin vieras, ja lopulta on kykenemätön tekemään sitä minkä on aikonut. Romita irrottelee kyseisessä kohtauksessa layoutin kanssa oikein tosissaan:


Ja kun Tuonpuoleinen sitten saapuu yrityksessään epäonnistuneen Rachelin ja Ryhmä-X:n luo, hän saa ylleen juuri kaikki ne ainutkertaiset ja korvaamattomat elämät, jotka Rachel M'Kraan kristallissa koki. Hurja, suoraviivaisen vimmainen kohtaus, joka tuntuu melkein siltä, että Claremont julistaa meille omaa filosofiaansa, omaa kuumeisen raivokasta uskoaan yksilön tärkeyteen. Stormin sanoin:

"Meillä kaikilla on oma kohtalomme, oma elämämme. Ehkä niillä ei ole mitään merkitystä galaksien makrokosmisessa maailmassa, jossa sinä elät, Tuonpuoleinen. Meillä ei muuta ole."

Tavallaan tämä tarina on Rachelin kehityskaaren kulminaatio. Hän on kosminen olento, nyt jo kaikkien ihmisten yläpuolella, voimakkaampi ja arvaamattomampi kuin koko muu Ryhmä-X yhteensä. Hän on muuttunut mahdottomaksi kontrolloida, myös itselleen – ja tästä eteenpäin hänen tarinansa kääntyykin varsin ikäväksi. Myös Tuonpuoleinen poistuu viimein kuvioista tämän lehden myötä, tosin Hämiksessa näitä saman aikakauden tarinoita nähtiin vasta paljon myöhemmin, joten hahmoon palattiin taas, ja varmaan tarina tästäkin numerosta jatkui muissa Marvelin lehdissä joita meillä ei nähty. Mutta tämä ihmisen ainutkertaisuuden oppitunti olisi ollut tälle kummalliselle kosmiselle olennolle hyvä päätepiste myös.


Arvio: Alun Vahti-taistelu jäi nyt luettuna vähän etäiseksi, mutta siitä viis, kun lehden loppuosa on niin uskomaton. Itselleni tämä on ikimuistoisimpia X-hetkiä, ja juuri tämän tarinan ansiosta Rachelin hahmossa on minulle aina jotain kylmäävää, painajaismaistakin. Kosminen mutta raadollinen meininki, Claremont irrottelee nyt täysin ilman kontrollia. Kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Monday 29 July 2019

Ryhmä-X 8/87


1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.


Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:


Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:


Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...


Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.