Hämähäkkimies 8/90

Synnin palkka

Tarina: James Owsley

Taide: Steve Geiger

Hämis-parka. Marvelin ykkössankarin oma lehti oli Suomessa tylsässä tilassa vuonna 1990, ja pahasti jäänyt muiden, kiinnostavampia ja ainakin Mail-Manin mainospuheiden mukaan parempia tarinoita esittelevien lehtien jalkoihin. Varsinkin loputtomalta tuntunut Mörkö-kuvio jengisotineen ja alamaailman kahinoineen tuntuu jatkuneen pienen ikuisuuden, mutta nyt näille jokseenkin arkipäiväisille tarinoille saadaan piste.

Totta puhuen tämä tarinan epilogi lienee jotain sellaista jota kukaan lukija ei olisi kaivannut, mutta perfektionistit Marvelilla halusivat kaiketi sitoa avonaiset vyyhdit kasaan ennen siirtymistä muihin kuvioihin. Ja mikäpäs siinä, kai. Mutta on tunnustettava, että aikoinaan meikäläisenkin mielestä tämä numero oli jos nyt ei surkea, niin ainakin totaalisen tyhjänpäiväistä sivuntäytettä.

Pääosassa ei niinkään ole Hämis itse, vaan itse asiassa Ruusu, tuo coolin näköinen ja käytökseltäänkin aina hillityn viileä suht uusi rikollispomo, joka on liikuskellut Hämis-tarinoiden taustalla jo muutaman vuoden ajan (hän esiintyi mm. ensimmäisessä omassa Hämis-numerossani). Nyt selviää kuka Ruusu on, ja mikä oli hänen yhteytensä Mörköön ja Kingpiniin. Kiinnostaako ketään? No ei ehkä keskiverto-hämislukijaa hirveästi, siitä huolimatta, että Wolverinekin on ängetty vierailevaksi tähdeksi; kansikuvan perusteella luulisi ettei keskeisestikin, mutta hänen visiittinsä lehdessä on tasan neljän sivun mittainen tappelu geneeristä katujengiä vastaan. Bläh.

Mutta kuinka ollakaan, huomasin nyt 32 vuotta myöhemmin lehteä lukiessa, että Ruusun, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu Kingpinin katkeroitunut poika Richard Fisk, tarina oli oikeastaan ihan kiinnostava. Kuten jo kesäkuun 1990 Hämiksen yhteydessä totesin, Owsley on osaava kirjoittaja, ja hän puhaltaa persoonallisuuden tähän toistaiseksi etäiseksi jääneeseen hahmoon hyvin. Richard Fisk on Marvelille varsin epätyypillinen pahis: hänen motiivinsa eivät ole rikokset, vaan kaapinpaikan näyttäminen Kingpinille, jonka poikana Richard on jäänyt vaille paljosta, ja jota hän syyttää äitinsä kokemista vastoinkäymisistä – kenties ihan syystäkin.

Viileän harkitusta ulosannistaan huolimatta Ruusu ei ole koskaan täysin varma seuraavasta siirrostaan. Hän on jatkuvasti hieman hermostunut ja peloissaan, ja hänen tunteensa heilahtelevat äärilaidasta toiseen. Mielenkiintoisena subtekstinä voi pitää Ruusun ja tämän henkivartijan / rikostoverin Alfredon välistä suhdetta. Miehet ovat keskenään kaikkialla, he hengaavat Euroopan lomallakin kahdestaan, ilmeisesti asuvatkin yhdessä. En tätä osannut teininä sen kummemmaksi lukea, mutta nyt nähtynä tunuu Richardin ja Alfredon suhde paikoin osoittelevankin romanttiselta. Vielä 80-luvulla Marvelilla oli tiukka kielto samansukupuolisten parisuhteiden esittämiselle, mutta kyllähän kirjoittajat näitä silti kierrellen esittivät. Ainakin Ruusun ja Alfredon välisen dynamiikan tämä lukutapa nostaa kertaheitolla monta pykälää kiinnostavammaksi, ja suhde esitetään (jos nyt ei oteta lukuun sitä, että miekkoset toimivat järjestäytyneen rikollisuuden parissa) aika sympaattisessa valossa; tunteet ovat aitoja ja konstailemattomia.

Loppujen lopuksi lehti on ihan ok. Kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen eeppistä supersankarimenoa, eikä lehden nimihenkilökään ole esillä kuin ohimennen. Mutta epätyypillisen rikollisen henkilökuvana tämä toimii, ja vaikka pidin Steve Geigerin kuvitusta aikoinaan latteana, pidän nyt siitäkin: paikoitellen se on jopa aika tyylikästä vähäeleisyydessään. Lehden loppupuolella kuvitus menee lepsummaksi, mikä lienee tussaajan vika. Suomenkielisessä lehdessä ei kuitenkaan ole krediittejä kuin tarinan ensipuoliskolle (vaikka se on kahdesta originaalinumerosta koottu), joten mene ja tiedä sitten.

Hämähäkkimies 6/90

Muurin takana

Tarina: James Owsley

Piirrokset: Mark Bright

Tussaus: Al Williamson

Maailman nopea muuttuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa on aiheuttanut sen, että tämä alunperin vuonna 1987 julkaistu tarina on Suomessa kolme vuotta myöhemmin ollut jo historiaan sijoittuva: Berliinin muuri oli jo murtunut ja Saksojen yhdistyminen parhaillaan käynnissä, kun saimme luettavaksemme tämän vanhaa maailmankuvaa vielä vahvasti huokuvan 60-sivuisen Hämiksen ja Wolverinen yhteistarinan. Oma makuni on ollut näihin aikoihin jo selvästi siirtymässä aikuisempiin (Marvelin mittapuulla) tarinoihin, mikä on saattanut olla osasyynä siihen, että harva Hämiksen numero on jaksanut enää kesään 1990 tultaessa aikoihin todella innostaa. Tämä kuitenkin kolahti, ja kolahti edelleen, joskin tarinan ongelmakohdat näen vuonna 2021 lukiessa huomattavasti paremmin.

Positiiviset puolet ensin: James Owsley (joka sittemmin on tehnyt monipuolisen uran kirjoittajana nimellä Christopher Priest) on taitava kirjoittaja, ja vaikka Suomessa tuikituntematon vielä tähän aikaan, niin teki vaikutuksen minuun. Hän käyttää tuolloin kovasti yleistymässä olleita kertojanäänilaatikoita niin Wolverinen kuin Hämiksenkin sisäisen monologin kuljettamiseen, ja ratkaisu toimii – tarinassa on heti vakavampi fiilis, kun tämänkaltainen kerronta on tuttua esimerkiksi Millerin Daredevilistä, Tuomarista ja muista tylymmän Marvel-puolen edustajista. Tunnelma onkin tarinan alkusivuilta asti synkkä; kylmä sota jyllää, ihmishenki on halpaa, Manhattanillakin vaanii murhaaja. Wolverine yrittää löytää entisiä KGB-kamujaan niittaavaa "parasta ystäväänsä" Charlieta, jonka jäljillä myös Daily Buglen reportteri Ned Leeds matkustaa Berliiniin, mukanaan valokuvaajana Peter Parker. Siellä sitten törmäillään erinäisin seurauksin. Tykkäsin kovasti kohtauksesta, jossa Wolverinelle selviää ohimennen Peterin henkilöllisyys Hämiksenä; vielä 80-luvulla monikaan Marvelin hahmoista ei tiennyt toisistaan paljon mitään, minkä varjossa näitä historiallisia hetkiä on minunkin lukemissani tarinoissa esiintynyt. Arkivaatteissaan, ilman naamiotakin, Berliinin kattojen yllä Wolverinen seurassa loikkiva Hämis on mainio näky.

Tarinan isoin käänne on tietenkin monta vuotta kuvioissa pysyneen ja Peterin ensimmäisen tyttöystävän Bettyn vihille vieneen Ned Leedsin kuolema Berliinissä. Tai oikeastaan sen jälkiseuraukset: itse tapahtumaa emme näe, Peter löytää surmatun Nedin hotellihuoneesta. Kohtauksessa on karua reaalimaailman kauhua, joka tihentyy paikoitellen tarinassa nautittavan intensiiviseksi muutenkin. Toisaalta juuri tämä on yksi stoorin ongelmista: Hämähäkkimies itse on liian keltanokkaiseksi kuvattu. Hän on kauhuissaan, paikoin lähes lamaantunut siitä tosielämän väkivallasta jota suurvaltojen välinen sota on täynnä, ikään kuin ei olisi niin tappajiin kuin kuolleisiinkin urallaan jo lukuisasti törmännyt. Hän tekee amatöörimäisiä, tottumattoman toimijan virheitä ja on jatkuvasti, tosin tahattomasti, Wolverinen oman agendan tiellä.

Owsley ymppää myös ihan liikaa isoa painolastia päähenkilöille: parhaana esimerkkinä Wolverinen paras ystävä Charlie (jonka – spoiler alert – sukupuoleksi paljastuukin tarinan loppupuolella nainen; nimi on lyhenne Charlemagnesta), jollaista ei ole kukaan koskaan aiemmin maininnut, eikä vissiin tämän tarinan jälkeenkään. Hän on lähinnä pelkkä juonikuvio, syy saada päähenkilöt Berliinin ja syy sille, että KGB on koko ajan itse kenenkin kannoilla. Lopullisesti tarina lässähtää kliimaksiksi tarkoitetussa lopputaistelussa berliiniläisellä hautausmalla, jossa Wolverine ja Hämis ottavat yhteen. Logan on juuri myöntynyt ystävänsä pyyntöön tulla otetuksi hengiltä ennen kuin KGB saa hänet käsiinsä, mutta kynsineenkin Wolverine epäonnistuu tässä teloituksessaan, joten Charlie "tekee itsemurhan" hiippailemalla Hämiksen taakse. Taistelusta vielä sekava Hämis lyö Charlien sitten vaistomaisesti hengiltä. Tämä vahingossa tehty surma on sitten Peterin taakkana ilmeisesti loppuelämän ajan? Eli lähinnä tämän tarinan loppusivujen ajan.

Pari pointtia:

– Jos Wolverine on iskenyt sinusta surmatarkoituksessa kyntensä läpi, tuskin hiippailet enää minnekään.

– Päähän kohdistuneeseen iskuun kuoleva Charlie elää kuitenkin vielä sopivan pitkään jättääkseen hempeät jäähyväiset ja nukkuen sitten rauhallisesti pois.

– Hämis pystyy nostamaan omin käsin tankkeja: hänen lyöntinsä olisi irrottanut Charlien pään harteilta, murskannut sen aivojen ja luunpalasten veriseksi massaksi. Mutta maahan kaatuva Charlie on yhtä kaunis kuin aina. Ei mustaa silmää, ei haljenneita huulia.

No niin, se saivartelusta. Muistiin on joka tapauksessa jäänyt, että jo aikoinaan tämän Charlien "itsemurhan" toteutus oli mielestäni niin kummallisen epäonnistunut kerronnallisesti, että se ravisti lukijan ikävästi ulos tarinan maailmasta. Charlie ei ehkä kuollut Wolverinen kynsiin, mutta ei häntä Hämiskään saanut hengiltä. Kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistaa oliko Charlieta lainkaan olemassa. Ehkä Peter hallusinoi koko tarinan. Kenties Nedin kuolleena löytämisen trauma oli sen verran raju.

Owsley on tietenkin ollut Comics Coden valvonnan alainen, ja turhaanhan minä nipotan kun tarina on teknisesti hyvä ja juonellisestikin pääosin mainio. Se kuitenkin ottaa turhan isoja vapauksia heitellessään päähenkilöille traumaattisia asioita niin menneisyyteen kuin tulevaankin, mikä on sääli, koska ne muutamat oikeasti vaikuttavat hetket on kirjoitettu todella hyvin, esimerkiksi Peterin ja Mary Janen väkisin ihmissuhteeksi päätymässä oleva ystävyys:

Kaiken kaikkiaan tämä lehti oli ongelmineenkin paras Hämiksen numero aikoihin. Kuvituksesta en ole sanonut mitään, mutta ehkä vain siksi että se on hyvin perustasoa. Ei häiritsevän huonoa, ei mahdottoman hyvääkään. Bonuksena mainittakoon Mail-Manin palstallaan ilmoittamat suunnitelmat tulevaisuudestaan Marvel-toimittajan uran jälkeen: Hän aikoo ryhtyä joko osa-aikaisesti runoilevaksi kalastajaksi tai vapaaksi esseistiksi. Arvostan.