Ryhmä-X 6/90

1. Mutanttiohjelma

2. "Kenen kuolemasta tässä oikein on kyse?"

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

3. Chiaroscuro

Tarina: Ann Nocenti

Taide: David Mazzuchelli

Lehti on kokonaisuudessaan suoraa jatkoa R-X:n edelliselle numerolle, eli Tekijä-X:n alkuvaiheiden enemmän tai vähemmän merkittäviä tarinoita nähdään. Pääosassa on, kuten tyylikkään dynaamisesta kannestakin voi päätellä, Kyklooppi, joka perhettään etsiessään Alaskassa joutuu henkiin heränneen Ylivahdin jahtaamaksi. Taistelu on kuitenkin jokseenkin mitäänsanomaton ja nopeasti ohi, enkä aikoinaan edes ihmeemmin huomioinut Ylivahdin höpinöitä "kahdestatoista vahvasta mutantista", jotka tämän on määrä eliminoida. Ilmeisesti tätä "The Twelve"-juonikuviota Jenkeissä pohjustettiin pitkäänkin, kunnes se sitten vuosia jännitettä kerättyään jotenkin vain tussahti pois.

Kun Ylivahti on hoideltu, on valitettavasti vielä lehdessä paljon tilaa sille, millaiseksi pääasiassa Louise Simonsonin käsikirjoittaman Tekijä-X:än miellänkin: huonoa saippuasarjaa muistuttavalle melodraamalle. Päähenkilöt huutavat suu auki ajatuksiaan ääneen, ovat koko ajan tuohtuneita ja huonosti motivoidun hermoromahduksen partaalla. He keskustelevat harhojen kanssa ja puhua pälpättävät itsekseen, huutavat "Ei! Ei!" ja ovat hukkumaisillaan itsesääliin. Scott Summers on näistä raivostuttavan surkeista hahmoista rasittavin, mutta kukaan ei tältä käytökseltä Louise Simonsonin käsittelyssä välty. Enkelillä sentään on vähän aihettakin, kun hänen vaikeasti loukkaantuneet siipensä amputoidaan: hänen näennäinen itsemurhansa on jälleen potentiaalisesti hyvä juonenkäänne, joka jotenkin katoaa yleiseen meuhkaamiseen.

Walt Simonsonin kuvitus on ok. Hän on parhaimmillaan upeissa dynaamisissa toimintakuvissa (kuten kansi) ja satunnaisissa oivallisen ilmeikkäissä kasvokuvissa, mutta kokonaisuutta vaivaa otteen lepsuus, joka ei koskaan ole minua täysin miellyttänyt. Hän sopii kuvittajana paremmin scifi- ja fantasiatarinoihin; arkipäivän ympäristöt tuntuvat latistavan veteraanipiirtäjän visuaalisen tarinankerrontakyvyn. Kenties joku paljon vahvempaa jälkeä tekevä tussaajakin auttaisi asiaa?

Loppuun on Mail-Man lisännyt jälleen mainion bonustarinan; tällä kertaa Ann Nocentin ja David Mazzuchellin novellimaisen kertomuksen syrjäänvetäytyneen mummon kohtaamisesta takapihalleen putoavan enkelin – siis tietenkin nimenomaan X-kuvioista tutun Enkelin – kanssa. Neljätoistasivuinen tarina etenee vähällä dialogilla ja isoilla kuvilla, mutta jää hyvin mieleen, ja pyörittelee oikeastaan samoja ideoita kuin Kurt Busiekin ja Alex Rossin vuosia myöhemmin mainetta ja kunniaa niittänyt Marvels: millaiselta supersankarit näyttävät tavallisen tallaajan arkipäiväisestä näkökulmasta? Hyvä pieni tarina. Mazzuchellin kuvitus ei muuten muistuta enää tässä vaiheessa paljon sitä, mikä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen Daredevilissä pari vuotta aiemmin, vaan on nyt lähempänä sitä tyyliä, jolla hän on sittemmin julkaissut lukuisia palkittuja indie-sarjakuvia. Hienoa jälkeä toki tämäkin.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.

Hulk erikoisjulkaisu 1990

1. Epävakainen kuutamo

2. Tanssi paholaisen kanssa!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Kim DeMulder / Fred Fredericks

Hulkia julkaistiin minun ensimmäisten Marvel-vuosieni aikana varsin satunnaisesti, mutta vuonna 1990 tähän saatiin muutos. Tämän erikoisjulkaisun myötä Suomessa nimittäin astuu esiin Peter Davidin käsikirjoittama Hulk, jota sitten seuraavina vuosina olikin tarjolla varsin paljon, ja joka kaiken lisäksi maistui meikäläiselle paremmin kuin suurin osa muusta 90-luvun alun Marvel-tarjonnasta. Totisesti voi sanoa Davidin Hulkin olevan korkealla omien kaikkien aikojen Marveleiden listalla. Siis ainakin kokonaisuutena; en ole varma osaisinko sieltä mitään yksittäistä tarinaa nostaa esiin.

Edellisen kerran Hulkia nähtiin vuoden 1989 erikoisjulkaisuissa, joissa esitettiin John Byrnen lyhyt piipahdus vihreän tyypin ohjaimissa ilmeisesti jokseenkin kokonaan. Byrne ei ollut Hulkin parissa parhaimmillaan, mutta kuten taannoin totesin, varsinkin lehdistä jälkimmäinen oli silti oikein mainio. Tämä erikoisjulkaisu ei ole suoraa jatkoa Byrnelle, mutta ei väliin kovin paljoakaan jää, ja on varmasti ihan hyvä aloittaa tästä ensimmäisestä Peter Davidin kirjoittamasta numerosta – etenkin kun Mail-Man jälleen palstallaan informoi seikkaperäisesti siitä, mitä meillä julkaisemattomissa numeroissa tapahtui.

Ja onhan kaikenlaista sattunut. Bruce Banner on nyt mukavasti ihmismuodossaan, mutta onnettomuuden seurauksena Rick Jones on vuorostaan Hulk, jota jokseenkin epätasapainoiset Hulkbustersit jahtaavat, kuten myös edelleen kuvioissa pyörivä Doc Samson. Bruce Banner ei kuitenkaan usko kenenkään muun kuin toisen Hulkin – hänen itsensä – kykenevän auttamaan Rickiä, joten hän altistaa itsensä tarkoituksella gammasäteilylle, ja hulkistuu... mutta yksinkertaisen vihreän jättiläisen sijasta esiin astuukin harmaa ja pirullinen Hulk.

Tämä versio Marvelin ykköslihaskimpusta on oma suosikkini. Hulkin pirullisuudessa ja toisaalta hälläväliä-asenteellisuudessa on jotain piristävän antisankarillista, eikä hahmo ole tässä muodossaan aivan niin ylivoimaisen vahvakaan kuin mihin on totuttu: hän esimerkiksi muuttuu auringon noustessa Banneriksi aivan kuten hahmolla oli alkuaikoinaan 60-luvulla tapana. Hulkin elämä on siis eräänlaista jatkuvaa Jekyll / Hyde -taistelua, jossa niin Hulkilla kuin Brucella on omat tavoitteensa ja toiveensa. No, tämä kuvio ei vielä pääse kovin pitkälle, mutta se polkaistaan käyntiin, ja heti varsin lupaavasti. Davidin draamantaju, dialogi ja tarinankuljetus ovat kaikki välittömästi iskussa, ja hänen kunniakseen on sanottava, että juoni etenee koko ajan. Käänteitä hänen tarinoissaan riittää, mutta ne tulevat vastaan luonnollisina, asiat rullaavat eteenpäin pakottamatta. Hienoa tarinankerrontaahan tämä on, ja tiedän että tästä meno ainoastaan paranee.

Kuvitus onkin sitten vähän erikoisempi juttu. Todd McFarlane tekee tässä ensiesiintymisensä Suomessa, ja nimi lienee ollut minulle jo Mail-Manin palstoilta tuttu; siinä määrin ovat sekä monet lukijat että Mail-Man itse häntä etukäteishehkuttaneet. Vaikea tätä jälkeä on kuitenkaan pitää kovin kaksisena. Itse asiassa kuvitus on melkoisen jäykkää ja mielikuvituksetonta verrattuna moneen Marvel-konkariin, joskin McFarlane on tässä tietenkin vasta uransa alussa, ja vasta löytämässä omia vahvuuksiaan. Hänelle erittäin epäsopivien tussaajien käyttö ei sekään auta asiaa. En enää muista mikä reaktioni tähän kuvitukseen oli tuoreeltaan, mutta nyt se ainakin näyttäytyy ankeana ja totta puhuen aika kökkönä, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä nättejä ruutuja. Tästä huolimatta kelpo julkaisu, jolle saatiin onneksi jatkoa monen vielä paljon paremman Hulk-lehden muodossa.