Monday 30 September 2019

Ryhmä-X 7/88


1. Vanhoja sotilaita (loppuosa)
2. Tulikoe

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Alan Davis / Jackson Guice
Tussaus: Dan Green

Olen antanut Claremontin mutanttitarinoille täällä melko yksipuolista suitsutusta, minkä tietenkin jo aloittaessani tiesin tapahtuvaksi; olenhan, toisin kuin moneen muuhun Marvel-sarjakuvaani, Ryhmä-X:n pariin vuosien mittaan palannut useasti. Tämän numeron kohdalla huomasin kuitenkin ensi kerran että jokin tökki. Tämä Stormin ja Wolverinen metsäekskursio ei ole vanhentunut kaikin tavoin arvokkaasti.

Lähtökohta on toki potentiaalisen kiinnostava, tai kuten Mail-Man palstan aluksi toteaa, lehdessä "on reipas maanläheinen tappotunnelma." Sikäli tämä poikkeama pääjuonesta sopiikin kyllä vuoden kokonaistunnelmaan osuvasti... Mutta se on joka tapauksessa poikkeama, ja jotenkin yllättävän äkkinäinen ja raju – suurin osa Marauderien ruhjomista X-miehistä on matkalla kohti Skotlantia ja Muirin saarta, mutta heidät on unohdettu lähestulkoon kokonaan, kun tiimin johtohahmot katoavat New Yorkin osavaltion metsiin, jossa Storm kohtaa kolme seniorikansalaista. Tällä toisen maailmansodan veteraaneista koostuvalla kolmikolla on supervoimia, joita he käyttävät puhdistaakseen maailman rikollisista ja muusta moraalittomasta saastasta: he kidnappaavat roistoina pitämiään hirsihuvilalleen, antavat näille vähän etumatkaa, ja sitten säntäävät heidän peräänsä erämaahan. Kuolema koittaa jos ja kun uhri jää kiinni, mikä tietenkin tapahtuu aina, sitenhän nämä herrasmiehet ovat voineet peliään täällä takamailla jo pitkään jatkaa.


Storm on napattu kiinni tajuttomana (Wolverinen vahingossa huitaistua) raunioilta rikolliseksi luultuna, ja hän saa kumppanikseen moraalittoman huumekauppiaan, ja nämä pakenevat öisen erämaan halki. Kuten sanoin, tarinassa on toki potentiaalia, mutta tällä tavoin heitettynä äkisti keskelle X-jatkumoa se tuntuu kovin irralliselta. Aikoinaan pidin tästä, muistelen, mutta nyt sen ongelmat näkyvät selvemmin: veteraanikolmikon motiivit ovat kohdallaan, mutta heidän oleilunsa muusta yhteiskunnasta irrallaan ei vaikuta uskottavalta kun on ihonmyötäiset värikkäät trikoot sun muuta. Nämä murhapapat näyttävät sarjakuvamaisemmilta kuin lehden päähenkilöt, heidän toiminnassaan on tarinaan huonosti istuvia koomisia piirteitä, eikä pakotunnelma välity kuin paikoitellen. Alan Davis ei ole piirtäjänä kotonaan tämäntyylisten tarinoiden parissa, mutta Jackson Guice on ok, paikoitellen oikein hyväkin. Kansi näyttäisi olevan Windsor-Smithin käsialaa ja onkin pirun nätti.

Lopulta tarinan syvin sanoma on tappamisen oikeutuksessa ja koston kierteessä, ja Claremont laittelee rinnastuksia aika raskaasti. Ryhmä-X on juuri kokenut traumaattisen tapahtuman, joka vaatii heitä miettimään uudelleen asennoitumistaan alati väkivaltaisemmaksi käyvää maailmaa kohtaan. Mutta lopullinen ratkaisu on aina tie, jolle lähtemisestä ei ole paluuta. Kostosta saa alkunsa ketju jonka voi niin halutessaan myös katkaista. Väkivallan yläpuolelle on mahdollista nousta.


Arvio: Tarinassa on hyviä elementtejä ja paljon ideaa, mutta supersankarisarjakuva on sen toteuttamiseen jotenkin vääräntuntuinen paikka. Toki Claremont osaa asiansa: homma on kerrottu hyvin, dialogi toimii, juoni rullaa irtipäässeen maantiejyrän lailla menemään. Vuoden heikompien X-numeroiden joukkoon tämä kuitenkin lukeutuu, ellei peräti heikoimmaksi. Mutta kuten joskus aiemmin sanoin, vuosi 1988 on lemppari X-vuoteni, mikä tässä kohdin kannattaa pitää mielessä.

Saturday 28 September 2019

MARVEL 5/88: Ryhmä-X


1. Romansseja
2. Feenix!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith / Paul Smith & John Romita Jr.
Tussaus: Bob Wiacek

3. Tokion tarina
4. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Dan Green

Vuodenvaihteessa 1985/1986 ylihypättyjen Uncanny X-Menin numeroiden julkaisu saa päätepisteensä ja näissä vanhoissa tarinoissa saavutetaan vuoden 1986 kotimaisen Ryhmä-X:n tapahtumat. Tietenkin yli puolet tuon aikavälin lehdistä jäi täällä kokonaan julkaisematta, kiitos Cockrumin kuvituksen, jota Mail-Man tunnetusti inhosi. Mutta sentään tämä huipputasokas Paul Smithin kausi saatiin kokonaan Suomeen, mikä on huomattavan hieno juttu.

Näiden kahden tarinan (lehden lopussa on uusintana kaksi vuonna -86 julkaistua juttua, mikä kismitti lukijoita tuolloin, kun Mail-Man ei asiasta liikoja etukäteen maininnut... syynä ilmeisesti julkaisun yhteispainatus muiden Pohjoismaiden kanssa, missä Romitan kautta ei ollut aiemmin nähty) pääosassa on Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore ihastus ja tämän lehden loppuun mennessä vaimokin, kun pari suorittaa sen mikä Wolverinelta ja Marikolta jäi muutamaa viikkoa aiemmin toteutumatta ja paukkaa avioon.

Minähän olen aina tykännyt Madelynestä – siis tästä hänen alkuperäisestä muodostaan, jollaiseksi Claremont hahmon tarkoitti. Ihminen vain, sattumalta Jean Greyn näköinen, mutta siinä kaikki yhteys Feenixiin. Ehkä oli väistämätöntä, että Marvelin universumin kaltaisessa keitoksessa poloisen Madelynen henkilöhistoria sakeutuisi ja sekoittuisi ajan mittaan, ja lopulta hän oli suurinpiirtein kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen ja sattumaa. Mutta jälleen voi palata tekijöiden alkuperäiseen intentioon ja siihen miten tällaisia tarinoita kannattaa lukea: kaikki tuleva unohtaen. Madelyne on parhaimmillaan ollessaan kovapintainen alaskalainen pilotti, joka ihastuu Scott Summersiin ja ajautuu tämän kautta Ryhmä-X:n lähipiiriin. Suhteen alku on toki ongelmallinen; Scotthan nimenomaan huomioi Madelynen siksi, että tämä muistuttaa erehdyttävästi Scottin aiempaa rakastettua Jeania, joka kuoli jokin aika sitten Feenixinä. Kun Scottin vainoharha asian suhteen käy liialliseksi kestää, hän kysyy Madelyneltä suoraan onko tämä uudestisyntynyt Jean. Seuraa yksi kaikkien aikojen suosikkiruutujani:


Uncanny X-Menin tuplapaksu numero 175 käsittää suurimman osan lehdestä, ja on olevinaan juuri sitä mitä kaikki ovat pelänneet: Madelyne on kuin onkin uudestisyntynyt Pimeä Feenix, joka alkaa leikitellä X-miesten hengellä ja alkajaisiksi mm. räjäyttää Manhattanin kraateriksi. Voi olla että jos tämän olisi lukenut ajallisesti oikealla paikallaan, olisi tarina ollut kuumottava, mutta vuonna 1988 oltiin edetty näistä tapahtumista Ryhmä-X:n omassa lehdessä jo kauas eteenpäin, ja tiedettiin hyvin, että Jean oli ja pysyi kuolleena ja että Madelyne ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa kuin ihminen. Eipä tämä tieto tarinan laatua heikennä: kuvitus on timanttisen kovaa, ja Claremontin trillerin ja mysteerin tavoin avautuva juoni toimii; ja kyllähän ensi kertaa lukiessa muistan miettineeni, vaikka lopputuloksen enimmäkseen tiesinkin, että miten tämä oikein ratkeaa.

No ratkeaahan se lopulta, kun kaiken takana on Aivo, tuo jo Jeania aikanaan manipuloinut illuusioita luova mutantti. Loppuratkaisu on mainio, ja oikeastaan pakottaa lukemaan tarinan saman tien uudestaan ja poimimaan vihjeitä sieltä täältä. No, ehkä kokeneemmalle lukijalle asia on avutunut jo varhain, mutta ei minulle aikoinaan.

Ykköstarinan otsikko Romansseja viittaa siihen, että muillakin kuin Scottilla ja Madelynellä on vipinää. Painajainen haikailee Amandansa perään, Scottin isä Corsair kuhertelee orava-alien-tyttöystävänsä (!) Hepzibahin kanssa ja tietenkin on Kitty ja Kolossi, tuo X-historian tässä vaiheessa mitä sympaattisin teinipari. Kitty on niin 13-vuotias kuin olla saattaa.


Ja kuten todettu, lehden ennen julkaisematon osuus päättyy häihin. Pimeän Feenixin valheellinen paluu huipentuu melko huikeaan toimintajaksoon, jossa Kyklooppi (jonka muut X-miehet näkevät Aivon vuoksi Feenixinä) joutuu taistelemaan muuta ryhmää vastaan ja jossa Madelyne ei ole muuta kuin räsynukke häntä isompien voimien heiteltävänä. Tarinan viimeiset sivut piirtää Romita, joka astuu Smithin tilalle uudeksi X-kuvittajaksi hieman omalaatuisesti kesken stoorin. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä tulevalle avioparille hyvältä. Scott ja Madelyne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin sen mitä heille sitten tapahtui.


Arvio: Hyvä kokonaisuus, joka tosin pelaa siinä määrin juonen yllätyksellisyydellä, että myöhempien lukukertojen impakti vähän laskee. Lehden lopun uusinnat ärsyttivät aikoinaan minuakin, mutta kuten Mail-Man taisi myöhemmin todeta, olisi lehti ollut ilman näitä ja yksin Suomea varten painettuna suunnilleen saman hintainen. Mutta eihän penskana kulissientakaisia kuvioita ajatellut.

Tuesday 24 September 2019

Hämähäkkimies 7/88


1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson
Piirrokset: Greg LaRocque
Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.


Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.


Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...


...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.

Monday 23 September 2019

Ryhmä-X 6/88


1. Ilkeydellä kaikkia kohtaan!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Barry Windsor-Smith
Tussaus: Bob Wiacek

2. Vanhoja sotilaita

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Alan Davis
Tussaus: Dan Green

Huhtikuussa mutanttien joukkosurmaamisen aloittaneet Marauderit ovat ehkä ryhmänä poistuneet takavasemmalle, mutta yksittäisiä jäseniä popsahtelee edelleen esiin; edellisessä numerossa Sapelihammas, ja nyt varsin omalaatuinen Malice. Kyseessä on kokonaan psyykkinen olento, joka harppoo isäntäkehosta toiseen aiheuttaen siinä samalla tuhoa ja kaaosta. Kuluneiden kuukausien aikana on Malicea nähtykin pienissä väläyksissä, hän kun on jo jonkin aikaa majaillut Dazzlerissa, tuossa Marvelin universumin omassa mutanttipoptähdessä, joka soolouransa flopattua toimii nyt Lila Cheneyn taustabändissä.


Pitkään odotustilassa ollut Malice panee Dazzlerin kautta viimein tuulemaan kesken Cheneyn konsertin, ja X-miehet singahtavat paikalle. Seuraa paljon possessoituja tiimin jäseniä, epäluuloa ja luottamuspulaa, vääriä käsityksiä ja kaiken kaikkiaan jokseenkin sekava ja paniikinomainen taistelutilanne, jossa itse kunkin meinaa käydä vähän kalpaten ennen kuin tilanne rauhoittuu, mutta sikäli mielenkiintoisti, että Malicea ei suinkaan voiteta – hän vain onnistuu livahtamaan tiehensä. Tapahtuman seurauksena Ryhmä-X jatkaa kuitenkin uudistumistaan, kun nyt jo vuosien ajan itsekseen toiminut Dazzler liittyy ryhmän jäseneksi. Hahmo oli minulle tätä lukiessani tuttu lähinnä nimenä, mutta edellisnumerossa mukaan liittyneen Tajunnan tavoin Dazzler istui ryhmään luontevasti ja välittömästi. Isot pisteet Claremontille siitä, miten orgaanisesti hän tämän vaiheen X-miesten elämässä kirjoittaa – jäsenistö vaihtuu lyhyessä ajassa valtaosaltaan toiseksi, mutta muutos on luonnollista liikettä, ihmisiä tulee ja menee. Tapahtumat elävät. No, muutama kuukausi sitten ensi kerran nähty Hurjapää (joka tässä numerossa saa Mail-Manilta erään lukijakirjeen ehdotuksesta uuden nimen Onnenpoika, mutta onneksi tämä ei säily, vaan Hurjapää palaa Hurjapääksi tuonnempana) on ollut oudosti taka-alalla Marauderien riehuessa, mutta vihdoin tässä numerossa astuu pysyvästi mukaan kuvioihin hänkin.

Ensimmäisen tarinan kuvittaa Barry Windsor-Smith, joka herätti aikoinaan kovasti ristiriitaisia tunteita ainakin suomalaisissa lukijoissa. Itse tykkäsin kovasti, ja edelleenkin BWS saa aikaan todella tunnelmallisen näköistä tavaraa. Nyt lukiessa pakostakin kyllä miettii omien esteettisten mieltymysten muodostumista. Että miksi pidin Windsor-Smithin omintakeisen tyylitellystä jäljestä, kun taas vaikkapa Rick Leonardin myös hyvin persoonallinen piirrostapa ärsytti suunnattomasti tuolloin? Makukysymyksistä ei kuulemma voi kiistellä, mutta ihmetyttävät ne silti. No, kuten jokin aika sitten totesin, niin nykyisin huomaan Leonardinkin tyylistä enimmäkseen pitäväni. Windsor-Smith taas kehitti tyyliään siten, että vaikka häntä nähtiin harvakseltaan, niin jokainen makupala oli ainakin meikäläiselle edellistä maistuvampi.


Alan Davis on tietenkin myös mainio, ja koska Uncanny X-Men elää tässä kohtaa John Romita Jr:n lähdön aiheuttamaa vakiopiirtäjätöntä kauttaan, päästään hänenkin kuvitustaan näkemään viime numeron jälkeen heti uudestaan. Kakkostarinassa Ryhmä-X jakaantuu kahtaalle: Storm ja Wolverine lähtevät kahdestaan... öh, jonnekin, ja kaikki loput, eli lähinnä upouudet jäsenet, ne muutamat vakavasti loukkaantuneet ja ryhmän mukana hengaava Callisto, hyppäävät suihkariin ja matkustavat turvapaikaksi kelpaavalle Muirin saarelle Skotlantiin. Käytännössä tämä tarkoittaa jo muutenkin hajonneen perinteisen X-men -konseptin hajottamista entisestään, kun 60-luvulta asti ryhmän toimintakeskuksena pysynyt Xavierin kartano jää kuvioista pois. Hyvä ratkaisu mielestäni, ja yllättävän pitkäkestoinen, vaikkei tietenkään lopullinen.


Tämä numero on muuten yksi niistä harvoista tapauksista, joissa suomalaisesta lehdestä (joka siis seuraa hollantilaista sisällöltään) tilanpuutteen vuoksi leikatut sivu tai pari hankaloittavat tarinan ymmärtämistä pahasti. Missään ei nimittäin sanota minne ja miksi Storm ja Wolverine kahdestaan hakeutuvat, paitsi että autolla mennään ja jonnekin New Yorkin osavaltion metsiin päädytään. Yhtäkkiä kaksikko on jossain savuavilla raunioilla... Puhtaan sattuman oikusta olen joskus ostanut tämän saman numeron myös alkuperäislehtenä, josta kävi ilmi, että Marauderien katsottiin olevan uhka myös X-miesten lähipiirille, joten auton keula kääntyy kohti Jean Greyn sisaren Saran kotia. Mistä siis ei ole enää mitään jäljellä. Tarina jää kesken kun Wolverine haistaa Jeanin tuoksun raunioilla, sekoaa ja kalauttaa ohimennen Stormilta valot pois.

Arvio: Oikein nättiä kuvitusta molemmissa tarinoissa. Uusiutuminen on päivän sana, kun Claremont lakaisee suuren osan totutusta perusasetelmasta menemään. Juoni etenee harppauksin silloinkin kun henkilöhahmot ovat lähinnä epätietoisen odotuksen tilassa. Malice on sitäpaitsi mainio epäluuloa ja eripuraa lietsova ilmestys.

Friday 20 September 2019

MARVEL 4/88: Daredevil


Käsikirjoitus: Frank Miller
Taide: David Mazzuchelli

MARVELin kakkosnumerossa alkaneen Born Again -tarinan loppupuoli on tässä, ja onpa tosiaan ollut Suomen toimituskunnalta kulttuuriteko tuoda tämä monumentaalinen teos syrjäseutujenkin lukijakunnalle. Ehkä ainoa tyylirikko on kokonaisuuden jakaminen kahteen osaan; kakkos-MARVELissa kun on täistä seitsenosaisesta tarinasta vain kaksi ensimmäistä lukua, loput viisi tässä. Toki nelosnumero on jo tällaisena paksuimpia Suomessa julkaistuja Marvel-lehtiä, joten ehkä jakaminen oli pakon sanelema juttu. Kenties vähän tasaväkisempi jako olisi kuitenkin ollut otollisempi, olisi voinut samalla jättää ne kakkosnumerossa olleet tähän kuulumattomat täytekamat pois.

Mutta nipotus sikseen – kunhan nyt piti jotain negatiivista väenväkisin keksiä ettei pelkäksi ylistykseksi mene. Born Again on tietenkin klassikko ja kanonisoitu sinne Marvelin julkaisujen legendaarisimpaan kärkijoukkoon, enkä minä sitä sieltä ole tiputtamassa. Jo naskalina tämä jyräsi ylitseni kuin fiktion keinoilla täytetty tavarajuna. En minä mitään ymmärtänyt sankarikuvan dekonstruktiosta, kerronnan fragmentaarisuudesta tai korroputoituneen valtajärjestelmän kritiikistä, mutta eihän se tietenkään estänyt imeytymästä tarinaan mukaan, ja näin jälkiviisaana kyllä huomaan miten monumentaalinen vaikutus tällä teoksella on ollut omaan tapaani niin lukea kuin kirjoittaakin fiktiota.


Tämän numeron alussa Matt Murdock on pohjalla. Rikollispomo Kingpin (joka muuten oli sattumoisin keskeisessä osassa myös saman kuun Hämiksessä, jota käsittelin edellisessä päivityksessä – huomattavasti tyypillisempänä supervihollishahmona) on saanut selville hänen olevan Daredevil, ja murskannut Murdockin elämän pala kerrallaan. Nyt Matt on koditon, melkein hengiltä pahoinpidelty, vainoharhainen, työnsä ja ystävänsä menettänyt. Hän nukkuu kujalla talvisessa New Yorkissa, on toppatakissaan kääriytynyt sikiöasentoon sanomalehtiin kietoutuneiden pultsareiden viereen.

Murdockin rinnalle ja lehden ensimmäisellä puoliskolla ohikin nousee Daily Buglen rikostoimittaja Ben Urich, joka yhtenä harvoista tietää Daredevilin henkilöllisyyden, ja lähtee tekemään juttua niistä syytteistä, joiden perusteella Murdock menetti asianajolupansa. Nopeasti Urich löytää Kingpinin lahjoman poliisin, joka sydänsairaan lapsensa hoidon maksaakseen on luvannut tekaista todistajanlausunnon Murdockia vastaan. Vyyhti alkaa avautua, mutta hitaasti, ja ennen sitä väkivalta ja vainoharha iskevät Urichin keskiluokkaiseen maailmaankin kuin ruosteinen nyrkki. Tämä ei ole sitä siloiteltua väkivaltaa, jota Marvelinkin lehdet pääosin tuohon aikaan esittivät. Nyrkiniskun jälkeen vuotaa veri. Ammutut poliisit eivät haavoitu vaan kuolevat. Ja ennen kaikkea väkivallan uhka on koko ajan vahvana kaikkien tarinan hahmojen yllä. Se saa heidät toimimaan hermostuneesti, irrationaalisesti, se saa ympäristön näyttämään ahdistavalta, se kutistaa näiden ihmisten maailman aina yhdeksi rumaksi pisteeksi kerrallaan.


David Mazzuchellin kuvitusta ei tässä yhteydessä voi liikaa kehua. Hänen pääosin realistinen piirrostyylinsä alkaa varsinkin Urichin osuuksissa tarinaa muuttua sitä kulmikkaammaksi ja stilisoidummaksi, mitä pahemmin toimittaja tuntee oman ja vaimonsa elämän olevan uhattuna. Pehmeät linjat katoavat, maailma muuttuu sahalaitaiseksi, varjojen reunustamaksi kuiluksi. Miller ja Mazzuchelli käyttävät paljon elokuvamaisia kerrontatapoja: suosikkejani on kolmen sivun kohtaus, jossa "kamera" zoomaa Urichin hetki hetkeltä järkyttyneemmäksi käyviin kasvoihin tämän kuunnellessa puhelimesta hengiltä kuristettavan poliisin kuolinkorinaa. Urichin ympärillä Daily Buglen toimitus jatkaa kuumeista hyörinäänsä, lehti on menossa painoon, kaikki huutavat ja juoksevat. Uskomattoman mieleenpainuva hetki.

Kerronnan leikkaukset ovat läpi teoksen erittäin filmaattisia. Toisaalla Kingpin alaisineen käy dialogia kokouspöydän ääressä, lauseiden välissä nähdään nopeita otoksia Matt Murdockista hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä. Melkein voi kuulla kohtauksen takana soivan musiikin.


Se, että tapahtumat sijoittuvat jouluun ja sen ympäristöön tuo oman surrealistisen lisänsä lumisateineen ja jouluvaloineen, jotka eivät kuitenkaan kumpikaan onnistu valaisemaan tai kaunistamaan tätä eksyneiden ja yksinäisten ihmisten kansoittamaa miljoonakaupunkia. Talvisilta kujilta siirrytään hetkeksi sanomalehden toimitukseen, baarinpöytään tai ostoskeskuksen stressaavaan vilinään. Miller pyörittää monista henkilöistä koostuvia juonia limittäin, dialogi kulkee näiden siirtymien rinnalla ja niistä piittamatta, välillä ristiriitaisuuksia ja samanaikaisuuksia korostaen. Kerronta on hajautettu todella pieniksi paloiksi, mutta pysyy loppuun asti mestarillisesti tekijöiden hallinnassa.


Mutta kun olen aina tottunut pitämään Born Againia nimenomaan sankarin uudelleensyntymistarinana, huomasin taas tämänkin luennan yhteydessä, että loppuosuus, viimeiset kaksi lukua, ottaa aika tiukan kaarteen korruptoituneen valtiokoneiston kritiikin suuntaan. Kingpin käy epätoivoiseksi ja palkkaa armeijan kouluttaman supersotilaan savustamaan Murdock esiin Helvetin eteisestä (luulin aikoinaan, että tämä on Marvelin keksimä paikka, mutta New Yorkin kaupunginosa Hell's Kitchen on tosiaan olemassa, joskin Mail-Manin suomennos taitaa olla melko epävirallinen). Tilanne lipeää täysin käsistä. Käytännössä Kingpin on tuonut Nicaraguan ja Kolumbian sissisodan Manhattanille, ja tarinan loppu ravistaa Daredevilin lopullisesti takaisin esiin, takaisin pinnalle niistä syvyyksistä joihin hän on uskonut ikuisesti jäävänsä. Kaikki se tuho ja kuolema, mutta vaikka Murdock on sen kohde, syyllinen on itsestäänselvästi Kingpin, mies joka kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella.


Tavallaan hän onkin, ja Miller tuo tähän viimeiseen osioon tarinaan raskasta symboliikkaa, kun Kostajat saapuvat rauhoittamaan tilannetta. Perinteisten supersankarien esiintyminen tällaisessa tarinassa voi tuntua ajatuksena häiritsevältä, mutta Kostajat on esitetty poikkeuksellisen hyvin; he ovat Daredevilillekin etäisiä, yli-ihmisen kaltaisia hahmoja, jotka tulevat, rauhoittavat tilanteen, poistuvat taas. Vain Kapteeni Amerikka jää tarinaan. Hän näkee selvän yhteyden itsensä ja koodinimellä Nuke tunnetun modernin supersotilaan välillä; kumpikin on armeijan yritys laatia täydellinen taistelija, mutta siinä missä Kapteeni on viattoman 40-luvun tuote, Nuke on 80-luvun kasinotalouden ja äärimmäisen kulttuuri-imperialismin mistään piittaamaton tuhokone. Kertoo paljon Millerin kirjoittajankyvystä, että vaikka Kapteeni Amerikka on tässä tarinassa vain lyhyen ajan kuvioissa pysyvä sivuhenkilö, en ole hahmoa paremmin kirjoitettuna nähnyt missään. Amerikkalaisen patriotismin symbolin isänmaanusko ei ole monesti ollut näin kovalla koetuksella, kun Miller näyttää miten valta on aina jollain muulla kuin niillä joilla se näyttää olevan. Valta lipuu näennäisesti kontrollissa olevien käsistä kuin neste ja valuu varjoihin, kulissien taakse.


Arvio: Kuten jo viimeksi sanoin, tämä oli aktiivisina Marvel-vuosinani mielestäni paras yksittäinen näissä lehdissä julkaistu stoori. Ja vaikka Claremontin Ryhmä-X kokonaisuutena meneekin ehkä ykkössuosikiksi, niin täytyy todeta että kertaluontoisena impaktina Born Again taitaa edelleen pitää sitä kirkkainta kruunua. Todella kaikin tavoin vaikuttava teos.

Monday 16 September 2019

Hämähäkkimies 6/88


1. Bänks, bänks!

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom
Tussaus: Geof Isherwood & Vince Colletta

2. Ei pakopaikkaa

Käsikirjoitus: Bob DeNatale
Piirrokset: David Mazzuchelli
Tussaus: Brett Breeding

Liite: Hämähäkkimies Kingpinin käskyläisenä!

Käsikirjoitus: Stan Lee
Taide: John Romita

Sadas Suomessa julkaistu Hämiksen numero on nasevasti osutettu yhteen Peter Parker, The Spectacular Spider-Man -lehden numeron #100 kanssa, joten juhlantuntua on ilmassa. Isoja käänteitä nyt vähintään, koska niitähän Marvel tapasi näihin tasanumerolehtiinsä sisällyttää. Tällä kertaa käänne ei ole kyllä lukijan näkökulmasta mitenkään valtaisa, etenkään ei millään tavoin dramaattinen; päinvastoin, itse olin lukijana mitä huojentunein tämän numeron myötä. Iso tapaus nimittäin on jo jokusen vuoden jatkuneen Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhteen päättyminen, jota Milgrom on pedannutkin jo parin edellisen numeron ajan. Ensin Kissa myönsi saaneensa supervoimansa Kingpiniltä, ja sitten kaksikko on ollut matkalla kohtaamaan tätä rikollispomoa, mutta on kovin huonosti päässyt perille asti. Tällä kertaa päästään, mutta tapahtumat vitkailevat silti majesteettisen pitkään (tarinassa on tuplamäärä sivuja tavalliseen verrattuna) ennen mitään ratkaisevaa. Jo aiemmin nähty luuseri Pilkku käväisee paikalla, mutta ottaa Hämikseltä siinä määrin turpaan, että häipyy näkyvistä ja ilmeisesti Marvelin hahmogalleriastakin samantien. Kingpin paljastaa Kissalle, että tämän epäonnea tuottavat voimat vaikuttavat paitsi hyökkääjiin, myös niihin, jotka viettävät pitkiä aikoja Kissan seurassa; tästä ovat johtuneet Hämistä viime aikoina kiusanneet onnettomuudet. Musta kissa ei keksi muuta ratkaisua kuin lopettaa suhde, mutta Hämähäkkimies on tahollaan päätynyt samaan ratkaisuun, ja ehtii asialle ensin. Ja se oli sitten siinä; pitkään lähes joka numerossa Hämiksen rinnalla roikkunut Musta kissa häipyy kuvioista varsin tehokkaasti heti tämän lehden jälkeen.


Ei sillä että tämä olisi ihan onneton tarina kuitenkaan. Milgrom kuljettaa tapahtumia ja dialogia ammattitaitoisen rennosti, ja onneksi piirtääkin tarinan itse parin edellisen Herb Trimpen tuhertaman numeron jälkeen; nyt kun tusseissa on joku muu kuin Jim Mooney, huomaa taas ettei Milgrom ole ollenkaan niin rupuinen piirtäjä kuin mikä hänen maineensa tuntuu olevan. Hyvin tehtyä perus-Marveliahan tämä juhlanumero on.

Lehden loppuun on jäänyt muutama sivu tilaa, joka on täytetty hämmentävällä tarinalla Ei pakopaikkaa, jossa Hämis ei vilahdakaan – kyseessä on varhainen Marvels-henkinen "tosielämän" kuvaus siitä, millaisia tunteita supervoimaisten ihmisten kanssa samassa maailmassa eläminen herättäisi tavallisissa kansalaisissa. Vain viisi sivua, mutta kyseessä on oikeastaan erittäin hyvä ontossa pelontunteessa vellova tarina, johon Mazzuchellin kynänjälki istuu oivallisesti.

Ja lisääkin löytyy: Lehden keskellä on nimittäin 16-sivuinen mustavalkoliite Hämähäkkimiehen sanomalehtisarjakuvaa, josta ei liikoja infoja anneta, mutta tihrustamalla olen näkevinäni stripeissä copyright-vuoden 1977. Loogisuuden rajoja venyttelevässä stoorissa Kingpin palkkaa Hämähäkkimiehen apurikseen pyrkiessään New Yorkin pormestariksi. Naiivi juonikuvio, sanomalehtisarjoille tyypilliset hypernopeat käänteet ja typistetty dialogi sikseen – Stan Lee ja John Romita ovat siinä määrin konkareita, että jälki on ammattitaitoista ja oikein luettavaa. Vanhojen Lee / Romita -Hämisten fiiliksen aistii tässä typistetyssä muodossakin. "Säilytä tarkoin tämä keräilyharvinaisuus – siitä maksetaan vielä maltaita joskus tulevaisuudessa!" lukee liitteen kannessa. Jotenkin epäilen ettei tuolla hirveästi tienaa.


Salattuja sotia ei tässä kuussa ole kun lehti on täynnä Hämistä itseään, mutta onneksi lukijoille tarjotaan seuraavan jakson alkuperäiskansi. Mike Zeck tunnetaan kovan luokan kansitaiteilijana, ja tämä onkin kyllä tyrmäävän hyvä Doom-kuva. Pakkohan tuollaisella kannella varustettu lehti olisi kaupasta napata mukaan.


Arvio: Ehkä tunnen vain helpotusta siitä, että Mustan kissan ympärillä vatvotut kuviot nyt poistuvat lehdestä, mutta tämä oli lievästä tapahtumattomuudestaan huolimatta ihan ok, toisin kuin pari edellistä Milgromin kirjoittamaa tarinaa. Bonusmateriaali oli erikoista mutta kiinnostavaa. Oikein kivasti koottu sadas Hämis.

Saturday 14 September 2019

Ryhmä-X 5/88


1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Alan Davis
Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.


Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.


Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.


Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.

Thursday 12 September 2019

MARVEL 3/88: Wolverine


1. Tokion punaiset yöt
2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith
Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Dave Cockrum
Tussaus: Josef Rubinstein
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.


Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.


Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.


Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.


Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Tuesday 10 September 2019

Hämähäkkimies 5/88


1. Pilkkuja pelissä!

Käsikirjoitus: Al Milgrom
Piirrokset: Herb Trimpe
Tussaus: Jim Mooney

2. Taistelu Galactusta vastaan!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Hämähäkkimies ja Musta kissa ovat matkalla kohtaamaan Kingpiniä, jolta Kissa viimein kertoi Hämikselle saaneensa epäonnea tuottavat supervoimansa. Eivät he sinne asti pääse, mikä tarkoittaa että koko tämän numeron olisi sinällään voinut skipata, koska mitään juonta edistävää ei tapahdu. No, Peter Parkerin naapuriin muuttaa kolme hemaisevaa blondia – Candi, Randi ja Bambi – jotka pysyivät sivuhenkilöinä ihan hyvän aikaa, muistelen. Ja sivuhenkilögalleria pui ihmissuhteitaan muutenkin melko kuivikkaaseen malliin.

Ääh, en minä tahdo puhua enää tästä, koko tarina on masentavan mitäänsanomaton. Se syy miksi Kingpinin luo ei koskaan päästä, on edellisnumerossa itsensä outoon ulottuvuuteen warpannut Kingpinin tiedemies, joka on saanut potentiaalisesti kiinnostavat ulottuvuusportteja käyttävät voimat, mutta jonka Milgrom on silti kirjoittanut puhtaaksi luuserihahmoksi jonka olemus on lähinnä vitsi, myös Hämikselle.


Sen sijaan Salatut sodat alkaa kerätä vauhtia ja kääntyä kohti loppuhuipennustaan. Hyvisten ja pahisten keskinäiset nahistelut jäävät taka-alalle, kun Galactus käynnistää planeetansyömisoperaationsa. Ennen sitä tämä kosminen olento yrittää puhua Reed Richardsin puolelleen...


...mutta vaikka Reed onkin aluksi sitä mieltä, että Galactuksen pitää antaa tuhota planeetta, (jotta Tuonpuoleinen julistaisi hänet kisansa voittajaksi ja täten, oletettavasti, poistaisi palkkioksi Galactuksen maailmoja tuhoavan "nälän"... on siinä ehkä vähän logiikkaa?) kääntyy näkemys lopulta siitä syystä että Reedkin on vain ihminen, ja haluaa palata perheensä luo. Niinpä Galactusta vastaan yritetään ottaa vähän matsia, mutta eipä siitä mitään tule. "Olemme kuolleita", Richards toteaa jakson lopussa kun Galactuksen aluksen ympärillä alkaa energia rätistä. Mutta Tohtori Doom on samaan aikaan käynnistämässä omaa suunnitelmaansa...


Zeckin taide on edelleen hyvää, joskin pientä uupumusta alkaa näkyä, jotkut kuvat ovat aika viimeistelemättömiä. Silti tuntuu tässä vaiheessa siltä, että 12 jakson sijasta Salatut sodat olisi voinut olla vaikkapa seitsenosainen, ja sellaisena paljon onnistuneempi ja tiiviimpi paketti. Keskivaiheella jaanailtiin ja mäiskittiin ilman sanottavaa pointtia kovin pitkään.

Arvio: Milgrom / Trimpe / Mooney -kolmikon Hämis on ponnettomassa latteudessaan vuoden surkein esitys. Vähän tästä sentään jatkossa noustaan, ja onhan joka kuukausi edelleen tarjolla pätkä julistetta. Seuraavaksi onkin luvassa sadas Suomessa julkaistun Hämiksen numero, minkä vuoksi koko lehti on päähenkilölle omistettu, Salatut sodat siis jää kuukauden tauolle mitä piinallisimpaan cliffhangeriin.

Monday 9 September 2019

Ryhmä-X 4/88


1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins
Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.


Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.


Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.


Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.


Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Friday 6 September 2019

Hämähäkkimies 4/88


1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom
Piirrokset: Herb Trimpe
Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.


Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.


Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.


Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Wednesday 4 September 2019

Ryhmä-X 3/88


Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Arthur Adams
Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).


Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.


Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:


Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.