Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.