Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Maximum Marvel: Hämähäkkimies

1. Kuolema iskee neljä kertaa

2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.

Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.

Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:

Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.