Sarjakuvalehti 2/91: Wolverine & Nick Fury

1. Scorpion suku

Tarina: Archie Goodwin

Kuvitus: Howard Chaykin

2. Hippa!

3. Älä katso sen silmiin!

Tarina: Chris Claremont / Ann Nocenti

Kuvitus: John Bolton

Toisen julkaisuvuotensa myötä Sarjakuvalehti laajentaa hahmogalleriaansa, Daredevilin ja Tuomarin oheen saadaan nyt myös yleisön pyynnöstä Wolverinea, jonka mukana tulee bonuksena Nick Fury, tuo yrmeä kapiainen. Totta puhuen yleisö olisi varmaan mieluummin nähnyt perinteisemmän Wolverine-tarinan, mutta syystä tai toisesta on päätetty mennä tällä. Kyseessä on pitkä tarina Marvelin 80-luvulla julkaisemasta Graphic Novel -sarjasta, jossa ilmestyi paljon mielenkiintoista, ja käsittääkseni yhtä paljon melkoisen mielenkiinnotonta, tavaraa ilman kovin spesifiä laatukontrollia. Riskejä noissa albumimuotoisissa teoksissa kuitenkin otettiin hiukan tavallista enemmän, joten mitenkäs tämän kaksikon seikkailu sitten?

Muistikuvia minulla ei tästä juuri ollut, mikä tarkoittaa että ainakaan tuoreeltaan ilmestyessään se ei tehnyt isoa vaikutusta. Nyt totesin tarinan ihan kelvolliseksi, mutta jokseenkin mitäänsanomattomaksi. Se kietoutuu paljon enemmän Nick Furyn kuin Wolverinen hahmon historiaan, mikä on suomalaisille lukijoille vähän ongelma siksi, ettei Furyn sooloja täällä ollut tuolloin julkaistu vielä lainkaan. Tarinan käynnistää Scorpio-niminen hyvin 60-lukuinen pahis, joka aiheuttaa tuhoja paitsi SHIELDin toimipisteille, myös joillekin satunnaisille eri puolille maailmaa sijoitetuille agenteille, mukana yksi Wolverinen sydänystävä – ja tämähän Loganin on tietenkin kostettava. Sivuhuomautuksena todettakoon, että "Wolverinen parhaat ystävät" on vähän samanlainen reservi kuin "Tuomarin Vietnam-yksikkö": tyhjästä ilmestyviä hahmoja löytyy kummastakin loputtomasti aina kulloisenkin tarinan niin vaatiessa.

Eniveis. Alkuperäinen Scorpio oli Nick Furyn vihollinen Jim Sterankon laatimissa psykedeelisissä stooreissa tripahtavalla 60-luvulla, ja paljastui tuolloin Furyn veljeksi, joka noissa tarinoissa myös kuoli. Nykyinen Scorpio on Nickiä isänsä kuolemasta syyttävä veljenpoika; aivopesevän äitinsä kanssa elelevä häiriintynyt nuorimies, joka tarinan lopussa paljastuukin itse asiassa Nickin pojaksi – molemmat Furyn veljekset seurustelivat aiemmin tämän femme fatalen, Amber D'Alexisin, kanssa. Saippuaoopperainen kuvio toimisi varmaan paremmin ilman Wolverinen läsnäoloa, koska koko tarina on jotenkin hyvin agenttimainen ja vähän tietoisen retro. Ei sillä etteikö Archie Goodwin osaisi kirjoittaa Wolverinea; hän itse asiassa hallitsee tämän sisäisen kertojanäänen oikein hyvin. Mutta vähän ulkopuoliselta Logan tässä tarinassa tuntuu.

Kuvitus on koko paketin mielenkiintoisin osuus. Howard Chaykin oli minulle tuttu Semicin pari vuotta tätä aiemmin julkaisemasta DC:n aikuisempaa sarjakuvaa esittäneestä antologialehdestä nimeltä Thriller, jossa hänen kirjoittamansa ja piirtämänsä sotasarjakuva Blackhawk oli opuksen tylsin, ehkä osin siksi, että oli aika vaikeaselkoinen, ja toisaalta koska kaikki hahmot olivat jotenkin ällöjä: hedonistisia, epämiellyttäviä, irstaita ja outoja. Piirrosjälkeä pidin tuolloin aika kiinnostavana, joskin toki erikoisena, ja sitä Chaykinin kynänjälki on tässäkin. Hän on luonnollisesti taitava piirtäjä, joka hallitsee sarjakuvan kerrontakeinot – mutta hän on supersankarien parissa selvästi vierailla vesillä. Tämä käy hyvin ilmi takaumasta, jossa Fury muistelee ensitapaamistaa Amber D'Alexisin kanssa: film noir -henkinen menneiden vuosikymmenten agenttimiljöö on ikuistettu upeasti. Sen sijaan esim. Wolverine on Chaykinin kuvaamana lähinnä vähän pölhön näköinen trikoissaan.

Olen maininnut värityksen jo useammassa päivityksessä, mutta taas se on nostettava esiin, sen verran outoa se tässäkin teoksessa on. Ei ihmekään, kun krediiteissäkin kerrotaan, että väreistä ja erikoistehosteista vastaavat Richard Ory ja Barb Rausch. Keitä lienevät, en muista kyseisten nimien tulleen pahemmin näissä lehdissä vastaan. Väritys onkin tavanomaisesta kovin poikkeavaa; paikoitellen oivallisen maalatun näköistä ja takaumien harmaansävy toimii erityisen hyvin. Enimmäkseen näyttää kuitenkin siltä kuin sivulle olisi asetettu jokin yksivärinen (yleensä punainen) kalvo, jonka läpi kaikki muut värit sumeina näkyvät, jos näkyvät. On siinä erikoistehostetta kerrakseen. Mutta, toisin kuin ihan normilehdessä, ainakin värityksen panee merkille – en tosin tiedä onko se tälläkään kertaa niin kauhean hyvä asia.

Lehden loppuun on lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa Classic X-Men -lehdestä, jälleen kerran ilman tekijätietoja. Luulin molempia Claremont / Bolton -tuotannoksi, kuten noilla Classicin taustatarinoilla on ollut tapana olla, mutta äsken netistä selvisi että jälkimmäinen, ja parempi, niistä onkin itse asiassa Ann Nocentin kirjoittama. Muutaman sivun kohtaukset Wolverinen menneisyydestä ovat kelpo kamaa. Eivät mitään merkittävää, mutta pidän tosiaan etenkin tarinasta Älä katso sen silmiin!, jossa haavoittunut Wolverine kahlaa lumimyrskyssä, saa peräänsä metsästäjän joka luulee seuraavansa riisteläintä ja vielä vihaisen karhunkin kimppuunsa. Paljon huonommallakin kamalla olisi lehteä voinut täyttää, ja onhan John Boltonin maalauksellinen kuvitus oikein uljasta.

Ei siis mikään ikimuistoinen numero, mutta tiettyä kuriositeettiarvoa tällä toki on; Howard Chaykin on sarjakuvalegenda, joka taisi aika vähän mitään tehdä Marvelille. Kirjoittaja Archie Goodwin oli hänkin kokenut tekijä jo tässä vaiheessa, oli hetken aikaa toiminut Marvelin päätoimittajanakin 70-luvulla. Oikeastaan yllätys, että tämä on Goodwinin ensiesiintyminen tässä blogissa. On sellainen käsitys, että olisin jotain hänen kirjoittamaansa jo lukenut tämän vuonna 1991 ilmestyessä, mutta missäköhän yhteydessä?

Ryhmä-X 2/91

1. Kertokaa se spartalaisille

2. Pedon vatsassa!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Jatketaan ilman hengähdystaukoa siitä mihin edellisnumerossa jäätiin. Todellisuus on revennyt Dallasissa, yötaivaalle on avautunut kirkas aukko, ja lähistölle ilmestyy niin luolamiehiä ja dinosauruksia kuin futuristsia rakennuksiakin, kun ajan ja paikan sotkeva Vastustaja pistää todellisuutta tehosekoittimeen. Homman keskipiste on mutanttikeksijä Forgen pilvenpiirtäjä, jonne myös Ryhmä-X ja hallituksen palkkalistoilla oleva mutanttitiimi Vapausvoima ovat saapuneet.

Tämähän voisi helposti mennä geneeriseksi toimintamöhinäksi, mutta Claremont luo tilanteeseen pikemminkin sotatilan tunnelmaa. Satunnaiset ihmisetkin ajautuvat rintamalinjoille, kun tuntuu että kaikki ovat vähän kaikkia vastaan – kaaoksesta ei Dallasiin suinkaan ilmesty mitään leppoisaa jengiä, vaan pikemminkin kaaos on saanut kaikilta aikakausilta tänne pulpahtavien mielentilankin sekaisin. Yhtenä lehden parhaista käänteistä monivuotiset viholliset Ryhmä-X ja Vapausvoima tekevät aselevon ja käyvät yhteisvoimin turvaamaan porisevan kaaoskattilan liemeen jääneitä siviilejä. Sinänsä täysin looginen ratkaisu: näillä hahmoilla on paljon historiaa ja monin tavoin samankaltainen elämäntilanne, minkä vuoksi on sympaattista nähdä heidän kaikkien olevan yhtäkkiä samalla puolella. Mm. Blob ja Pyro tuntuvat suorastaan nauttivat saadessaan välillä olla estoitta hyviksiä. Nytemminhän (viitaan nyt 2020-luvun mutanttikuvioihin) tämä onkin Marvelin hahmojen arkipäivää: mutantit pitävät yhtä, vaikka keskinäisiä skismoja eri yksilöiden välillä tietenkin on. Claremont oli tyyppejä tähän suuntaan jo viemässä, mikä teki juuri Vapausvoimasta perin kiinnostavan tiimin kaikessa ristiriitaisuudessaan: pitkän linjan X-antagonisteista koostuva mutta hallitukselle työskentelevä ryhmä, jonka jäsenet eivät kuitenkaan olleet yksiulotteisia pahiksia, vaan pikemminkin vähän osa-aikaisella moraliteetilla varustettuja periaatteessa ok tyyppejä. Ryhmä ei kuitenkaan tainnut olla kovin pitkäikäinen, vaan katosi kuvioista pian sen jälkeen kun Claremont jätti lehden.

Ihan koko aikaa tässä numerossa ei olla Dallasissa. Sivujuoni seuraa Stormia ja Forgea, jotka ovat Vastustajan luomassa rinnakkaismaailmassa, meidän todellisuutemme kopiossa, josta ihmiset puuttuvat. Näiden kahden yhteiselo siellä tapahtuu pikemminkin vihjein ja viittauksin kuin suoraan kertomalla, mutta hyvin se tuntuu toimivan. Varsinkin nyt iäkkäämpänä lukiessa nämä olivat tervetulleita hengähdyksiä aoottisten Dallas-kohtausten välissä. Stormin ja Forgen keskinäinen kemia toimii, ja lukija pitää siitä, että nämä epäonniset rakastuneet saavat tilaisuuden elää yksinomaan toisilleen. Heidän on tehtävä valintansa: on joko palattava meidän maailmaamme ja epävarmuuteen tai jäätävä tänne onnelliseen paratiisiin. No, eiväthän nämä velvollisuudentuntoiset hahmot sentään asiaa pitkään mieti, vaikka ymmärtävätkin riskin. Ja saahan Storm voimansa viimein takaisin. Vähän katkeransuloinen kohtaus minulle lukijana – supervoimaton Storm oli minulle se tutuin ja tärkein versio hahmosta, mutta onhan tämä toisaalta myös eeppisen komea ja historiallinenkin hetki.

Kaksikko saapuu siis muun tiimin seuraksi Dallasiin, missä käy ilmi (kiitos sekoittuvan ajan ja paikan), että se on nimenomaan Forge, joka aikoinaan Vietnamin sotatantereella (vielä 80-luvun lopulla on voitu kytke Forgen historia Vietnamin sotaan, nykyään se ei enää ajallisesti onnistu...) manasi Vastustajan maan päälle, mistä koko tämä kaaos ja ihan hilkulla oleva maailmanloppu on seurausta. Hän käytti loitsuun kuolleiden sotilastovereidensa sieluja, joten vastaloitsuun tarvitaan saman verran eläviä: kuinka ollakaan, Ryhmä-X:ssä on tällä hetkellä jäseniä juuri sopiva määrä. Niinpä jo toivottamalta näyttänyt tilanne korjataan, kun X-miehet uhraavat vapaaehtoisesti henkensä, Forge loitsii heidän elinvoimallaan Vastustajan teilleen, ja maailma palaa mallilleen.

No, Ryhmä-X ei pysy kuolleena kauaa, vaan universaalin järjestyksen vartija, jumalatar nimeltä Roma, palauttaa nämä henkiin, selityksellä että Vastustaja on liian suuri tekijä maailmanjärjestyksessä lukittavaksi ikuisesti pois. Tapahtunut kuitenkin varmistetaan: X-miehet ihan todella heittivät henkensä, ja saavat täten nyt uuden alun. Mikä parasta: tapahtuman lähetti suorana kaikkialle maailmaan mukana pyörinyt TV-reportteri Neal Conan, joten Ryhmä-X päätää käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja "pysyä" kuolleena maailman silmissä. "Meillä on kalavelkoja, nyt voimma alkaa maksella koron kera", toteaa Havok tarinan viimeisellä sivulla. Roma kuittaa: "Olitte sankareita, nyt teistä on tullut LEGENDOJA." Claremont tiesi hyvin kirjoittavansa Marvelin tuolloin ylivoimaisesti suosituinta lehteä, eikä arastellut tehdä tiettäväksi että hänen hahmonsa olivat elämää suurempia.

Laatutyötähän tämä on. Mukana on niin paljon näennäisesti toisiinsa sopimattomia elementtejä että ei voi kuin ihmetellä Claremontin kykyä hämmentää tämä sopaa toimivaksi, mutta kyllä se yhä vain hyvältä maistuu. Silvestri ja Green ovat hekin iskussa, mutta jos jotain negativista lehdestä pitää sanoa, niin väritys. Varsinkin lehden loppupuolella mietin toistuvasti ovatko värit menneet painossa sekaisin vai mistä on kyse: ihmiset ovat harmaita, violetteja, epämääräisen tummanrusehtavia tai kelmeitä. Taustojen yksityiskohdat katoavat violettiin tai harmaankeltaiseen värimassaan. Krediittien mukaan väreistä vastaavat se tuttu Glynis Oliver, sekä suurimmassa osassa lehteä tuntematon nimi Bill Wray. Ehkä herra Wrayssä on ollut vähän avantgardistin vikaa. Varsin väärä paikka tuollaisten taipumusten toteuttamiseen tämä kuitenkin on.

Lisähuomautus vielä Dallasin kaaosta seuraavasta toimittajaparista. Neal Conan ja Manoli Wetherell toimivat mainiosti lukijan samaistumiskohteena, joka parhaansa yrittäen välittää tätä järjenvastaista tapahtumaa kotikatsomoihin. Tämä kaksikkohan oli monesta Claremontin tarinasta tuttu, ja olen vasta internet-aikana saanut tietää, että he ovat ihan todellisia ihmisiä, National Public Radion toimittajia ja Claremontin kavereita, jotka hän lisäsi X-tarinoihinsa niin usein, että he lukeutuvat nykyään jo klassisten X-sivuhenkilöiden joukkoon.

Hämähäkkimies 2/91

Häät!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Paul Ryan

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden ensimmäisessä numerossa seurattiin Hämiksen sijasta lähinnä Peter Parkerin elämänvaiheita mm. kotibileiden ja aikuistumisajatusten jännittävissä merkeissä lehden huipentuessa kosintaan. Tästä jatketaankin sitten suoraan häihin, joskin lukija saa eteensä melkein 50 sivua kutkuttavaa "pitäiskö vai eikö sittenkään pitäis"-pohdintaa, kun Peter miettii onko hänestä aviomiehen vastuulliseen asemaan. Edesmennyt nuoruuden tosirakkaus Gwen Stacy palaa hänkin mieleen. Tuleva morsian Mary Jane Watson on myös kaikenlaisten kiusausten äärellä, kun toinen toistaan rikkaammat ja komeammat ex-sulhaset tai muuten vain seurapiirikuvioista tutut playboyt koittavat saada häntä luopumaan avioaikeista. Jännitystä kerrakseen siis.

En enää muista miten suhtauduin tähän käänteeseen Hämähäkkimiehen elämässä tuoreeltaan. Voi olla että Hämis hahmona oli lipunut jo aika kauas oman suosikkilistani kärjestä, joten ei tapahtuma tainnut minussa herättää mitään erityistä reaktiota. En ainakaan sitä vihannut tai pitänyt virheenä, Mary Janestakin tykkäsin, joten sikäli avioituminen tuntui kai ihan loogiselta jatkeelta näiden kahden pitkään jatkuneelle kuviolle. Jostain käsittämättömästä syystä Marvelilla on kuitenkin päätetty, että tähän mennessä tähteydestä niin mallina kuin näyttelijänä lähinnä haaveillut Mary Jane onkin jossain vaiheessa saavuttanut sen mihin on urallaan tähdännyt, ja on yhtäkkiä maailmankuulu supermalli. Tämä muutos hänen henkilöhistoriassaan tulee tosiaan melkoisen puskasta, eikä istu siihen kovia kokeneen mutta sisulla eteenpäin yrittävän puurtajan rooliin, missä hänet on totuttu näkemään. Tässä tarinassa Mary Jane on kotonaan Hollywood-piireissä, hänelle järjestetään jetset-polttarit täynnä tähtiä, Calvin Klein soittelee häntä kuvauksiin ja heilastelevat mijonäärit lahjoittelevat hänelle ohimennen mm. Ferrarin ja matkaliput Pariisiin. Kai tätä voi jollain tavalla pitää Peterin naistenmieskehityksen päätepisteenä: alkujaan tyttöjen nauramana high schoolin nörteimpänä luuserina aloittanut Parker on vuosien mittaan tapaillut toinen toistaan upeampia naisia ja ollut lopulta varsin tavoiteltu poikamies. Nyt on sitten miljonäärihuippumalli plakkarissa, hääseremoniakin järjestetään New Yorkin kaupungintalon portailla. Sen muistan, että tätä tarinaa lukiessa Mary Jane tuntui vieraalta. Ei tämä superjulkkis ollut se, johon lukijat olivat tottuneet, mutta jostain syystä tällä mentiin, ja se teki koko avioasetelmasta heti kättelyssä hiukan oudon. Lukijat olivat tottuneet siihenkin, että Peter Parker on köyhyysrajalla elelevä freelance-valokuvaaja. Tarkoittaisiko tämä sitä, että rahahuolet ovat Hämikseltä jatkossa pois pyyhkäistyt?

Sarjakuvana lehti on luonnollisesti aivan tyhjänpäiväinen. Peterin jo edellisnumerossa alkanut itsensä epäily sen kuin jatkuu, jopa aiempaa vähemmin toimintakohtauksin, ja kun sivumäärä on tuplaantunut, niin huh huh. Ovathan nämä kaksi toki kahdestaan ollessaan söpö pari, ja heidän keskinäinen kemiansa toimii, mutta ei tämä kyllä mitään sarjakuvan korkeaa taidetta ole. Tyhjää jauhetaan ja epämääräisiä epäilyksiä muka kasataan niin paljon, että lukijan ilmeisesti pitäisi jännittää kumpi, vaiko kenties kumpikin, osapuoli viime hetkellä peruu häät. Mutta eihän niin tietenkään käy. Kuvitus tuo mieleen sanomalehtisarjakuvan geneeriydessään, lopun kokosivun hääkohtauskin on vähän blah. Mutta sentään lehden kannen on piirtänyt itse John Romita vanhempi.

Ihan hyväähän tästä lopulta Hämikselle seurasi. Avioliitto tarjosi paljon uudenlaista tarinapotentiaalia sitten kun tekijät pääsivät tapahtuneen kanssa sinuiksi, mutta sikäli kun muistan, se ei tapahtunut heti. Peterin ja Mary Janen avioliitto kesti lopulta 20 vuotta, missä vaiheessa Marvelin silloinen johtoporras päätti että nyt riittää, ei nuoriso tykkää lukea ukkomiehen seikkailuja. Peterin ja Mary Janen avioliitto kadotettiin Mefiston avulla tarinassa, joka on sittemmin rankattu yhdeksi Marvelin historian surkeimmista. Johtoporras ei ottanut huomioon sitä, että kaksi vuosikymmentä jatkuttuaan Hämähäkkimiehen avioliitto oli nimenomaan se status quo, johon jo useampi sukupolvi lukijoita oli tottunut, ja joille tämä Mefisto-tarina oli märän rätin läjäys. Lukijat eivät kaivanneet poikamies-Peteriä, mutta heitä vanhemmat, oman nuoruutensa Marvel-sarjakuvia nostalgisoineet tekijät sen sijaan kaipasivat. Itse en ole tuota avioliiton päättänyttä tarinaa koskaan lukenut, mutta tyhmältähän tuollainen ratkaisu tuntuu, etenkin kun jo silloin oli olemassa paljon "vaihtoehto"-Hämiksiä, kuten Miles Morales sun muut. Se alkuperäinen Peter Parker olisi ansainnut elää onnellisesti Mary Janen kanssa.

Bonusmateriaaliakin on lukijoille tarjolla. Ensimmäistä kertaa koko kotimaisen julkaisuhistoriansa aikana lisälehti Marvel-Saga tuntuu mielekkäältä, kun se kytkeytyy suoraan päälehtensä sisältöön: Peter Parkerin naissuhdehistoriaa luotaava läpyskä istuu tähän yhteyteen kuin nakutettu, ja onpa pappa-Romita piirtänyt paitsi tämänkin kannen, myös (sikäli kun tyylin tunnistan) oman paljon paremman versionsa tuosta ylle laittamastani hääruudusta. Vaikken kansikuvataiteilijoita olekaan ottanut tavaksi tägätä, niin kyllä Romitan panos tähän lämiskään on sen verran merkittävä, että vahvistakoon poikkeus nyt säännön. En sano, että Marvel-Saga on nytkään mikään superkiinnostava lukukokemus, mutta ainakin se taustoittaa tämän lehden tarinoita onnistuneesti.

Lehden lopussa on vielä Fred Hembeckin kolmeisvuinen Hämähäkki paljastaa: 25 tärkeintä naista elämässäni. Omituinen listamuotoinen artikkeli, jonka kuvitus on Hembeckin tyypillistä pilakuva-osastoa, mutta tekstisisältö kuivakkaan asiallista. Hiukan epäkorrektilta tällainen listaus kyllä vaikuttaa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi vain romanttisten naissuhteiden listaus, mutta kun mukana ovat niin sukulaiset, kollegat kuin vihollisetkin, on luokittelu vähän kyseenalainen. Meinaan vaan, että eipä ole ainakaan itselle tullut vastaan Hämiksen "25 tärkeintä miestä elämässäni"-listaa, vaikka kriteerit olisivat pitkälti samat.

Se siitä. Varsin mielenkiintoinen ja tärkeä hetki Marvelin historiassa tämä avioituminen tietenkin oli, mutta kaikki taiteelliset meriitit siitä puuttuvat. Kuriositeettina kuitenkin edelleen ihan luettavaa tavaraa. Yksi asia tosin jaksaa hämmentää. Marvel-Sagan esipuheessa Hämis-toimittaja M. Kinnunen kirjoittaa:

Hämähäkkivoimat auttanevat monessa asiassa, mutta ikävä kyllä niidenkään avulla ei voi suojautua erästä ilmiötä vastaan, joka on suistanut monen nuoren miehen turmion tielle. Tätä ilmiötä kutsutaan kansanomaisesti "tennariksi". Varttuneemmat lukijat tietänevät, mitä sillä tarkoitetaan, ja nuoremmat ovat varmasti nopeita oppimaan.

Olen nyttemmin aika tavalla varttuneempi kuin vuonna 1991, mutta ei vieläkään ole mitään hajua, mistä "tennarista" Kinnunen tuossa tarinoi.

MARVEL 2/91: Ihmeneloset

1. Matka Negatiiviselle vyöhykkeelle!

2. Kaupunkimaisema

3. Ihmeneloset ja tehtävä

Tarina ja taide: John Byrne

Kun lehti nimeltä MARVEL käynnistyi Suomessa vuonna 1988, sen johtotähtenä olivat oikeutetusti Ihmeneloset, tuo Marvelin supersankarigallerian ydinperhe. Ja heiltä esitettiin nimenomaan John Byrnen laatimia maineikkaita tarinoita, joista itsekin olen toistuvasti maininnut pitäväni – Byrne kuuluu siihen 80-luvulla huippusuosioon nousseiden tekijöiden joukkoon, jossa tekijän nimi jo riitti myymään lehteä. Ilman ansioita tällaiseen statukseen ei pääse (no, saatan asettaa eriävän mielipiteeni Walt Simonsonin ankeista aikaansaannoksista, mutta jääköön nyt...), minkä kyllä Byrnen Ihmenelosistakin näki. Ne olivat ajatuksella ja rakkaudella tehtyä supersankarisarjakuvaksi riskejä ottavaa tavaraa, joskin kautensa loppupuolella Byrne alkoi jo selvästi leipääntyä, kuten nähtiin kun hänen Ihmenelosiaan edelliskerran tasan vuotta aiemmin Suomessa nähtiin. Tässä välissä MARVELissa oli esitetty klassisia Lee / Kirby -Ihmenelosia 60-luvulta, mutta niiden maistuminen riippuu lukijan kyvystä suhtautua niihin pikemminkin nostalgiapaloina kuin aidosti kiinnostavina tarinoina; eivät ainakaan itselleni oikein enää nuo alkuaikojen jutut uppoa.

Mikä siis eteen, kun lukijat vaativat lisää Ihmenelosia? No, MARVEL yllättää ja palaa ajassa taaksepäin: jostain on vielä löytynyt julkaisematonta Byrne-Ihmenelostarinaa, ja vieläpä ajalta jolloin hän on kenties ollut kovimmassa iskussa sarjan parissa, ajalta ennen MARVELin ykkösnumeroa. Mitään kokonaisvaltaista tarinankaarta ei tässä numerossa (ja myöhemmin julkaistavassa erikoisjulkaisussa, joka jatkaa siitä mihin tämä jää) ei ole, vaan kyseessä on "tutkimusmatka Negatiiviselle vyöhykkeelle", toisin sanoen tekosyy Byrnelle rustailla haluamiaan scifi-tarinoita. Ihmenelosethan ovat alusta asti olleet enemmän tutkimusmatkailijoita kuin supersankareita, he ovat etujoukossa vastaanottamassa kaikkea uutta ja erikoista, ja toisaalta pelottomina syöksymässä mitä oudompiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin ihan vain uteliaisuuttaan. Pääsääntöisesti tiimi on juuri tällaisissa tarinoissa parhaimmillaan, ja kun tekijänä on joku joka paitsi tuntee hahmonsa, on myös lahjakas tarinankertoja, niin hyvää tavaraahan siinä syntyy.

Tämän lehden kolmesta tarinasta ensimmäinen on lähinnä johdanto, mutta sitä seuraavat ovat puhdasta scifi-novellistiikan ydinmehua. Ensimmäisessä tömähdetään planeetalle, jonka kansa on sukupolvien ajan uhrannut neitsyitään elävälle kaupungille, toisessa kohdataan vuosituhansia määränpäätään etsinyt tuhoutuneen planeetan viimeisiä kansalaisia kuljettava arkki. Napakasti pariinkymmeneen sivuun sovitetut tarinat ovat yksinkertaisia, mutta Byrne luo paitsi kohdatuille henkilöille, myös näille vieraille kansoille syvyyttä ja historiaa, ja totta kai genreen kuuluvasti kummassakin tarinassa on loppukäänne, jota voi pitää ironisena tai julmana, kenties lohduttomanakin. Ja sitten Ihmeneloset jatkavat matkaansa.

Kaikesta näkee, että Nagatiivinen vyöhyke -tarinakokonaisuus on ollut Byrnelle tärkeä projekti. Hänen tarinansa ovat yksinkertaisinakin hienosti hiottuja kokonaisuuksia, ja kuvittajana hän on näissä vieraan todellisuuden visioissa päässyt irrottelemaan tosissaan. Kakkostarina on ilman erityistä syytä toteutettu kokonaan poikittaissuuntaisesti, mikä mahdollistaa panoraamakuvat, mutta ihan niin paljon Byrne ei tästä kokeilusta irti ota kuin lukija toivoisi.

Huikeaa visuaalista irrottelua tämä lehti tietenkin silti on alusta loppuun; Marvelin 80-luvun tuotannolle poikkeuksellisesti värityskin on upeaa. Edelleen jaksan hämmentyä siitä, että Byrne sekä kirjoitti, piirsi, että pitkään tussasikin yksin tätä kuukausittaista lehteä tason kärsimättä. On siinä täytynyt olla mukana rakkautta lajiin.

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil

1. Häkki etsii lintua...

2. Kuoleman suudelma!

3. Tyfoidi

4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr

Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.

Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.

Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:

Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.