Ryhmä-X 5/91

1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.

Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.

Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

MARVEL 5/91: Tekijä-X

1. Tuomiopäivä

2. Sodan uhrit

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Höh, juurihan äskettäin käsittelin tämän tarinan alkuosan, ja nyt on jo seuraavaa luvassa. Kronologisesta lehtiarkistostani taitaa puuttua kappaleita... Ainakin Hämiksen tilaukseni loppui joskus vuoden 1991 aikana, joten sen käsittely on päättymäisillään, ja kun Sarjakuvalehtikään ei tainnut ihan kuukausittain ilmestyä, niin nämä MARVELit ovat sitten melkein peräkkäin käsittelyvuorossa.

Kyseessä siis Tuhon ja Tekijä-X:n massiivinen matsi New Yorkin yllä vaarallisesti vaappuvassa Tuhon aluksessa. Meininki on pitkälti samaa kuin mistä jo edellisosasta kirjoittaessa valitin: ankeaa tilitystä, pitkäveteistä selitystä, ja aina välillä Tuho sanoo HAH HAH HAA. Olisihan tässä ollut aineksia parempaan. Tämä koko konflikti on osa Marvelin tuolloista Fall of the Mutants -tapahtumasarjaa, eli samaa, jossa Ryhmä-X heitti juuri äskettäin henkensä Dallasissa – isot pointsit Mail-Manille siitä, että nämä samanaikaiset tarinat on Suomessakin onnistuttu julkaisemaan samaan aikaan niin että syntyy mukavan koherentti kokonaisuuskuva, vaikka lehtemme muuten ovatkin pääasiassa hajanaisotantoja Marvelin tarjonnasta.

Tarina saa hyvä(hkö)n käänteen, kun tappelu Tuhoa vastaan saa aikaan jättikokoisen aluksen romahtamisen osittain keskelle New Yorkia ja supersankaritaistelu muuttuu sivullistenpelastusoperaatioksi. Kovin paljoa Simonsonit eivät tapahtuneesta kuitenkaan saa draamaa revittyä, vaan yllättäen se on Nocentin ja Romitan Daredevil, jossa tämä New Yorkin kaduille ryöppyävä tuho (pienellä alkukirjaimella) ja pakokauhuinen kaaos saavat onnistuneen ja tapahtumien vakavuutta ja epätoivoa osaavasti kuvaavan käsittelyn. Palaan tuohon lähiaikoina Sarjakuvalehteä käsitellessäni.

Jossain määrin tämä tarinan loppupuolisko oli parempi kuin ensimmäinen. Ehkä yltiögeneerisen supersankaritappelun vaihtuminen joksikin muuksi auttoi, ja toisaalta päähenkilöiden loputon ruikuttava monologi tuntui sekin asteittain vähenevän tarinan mittaan. Itse asiassa juonessa tapahtuu hämmästyttävän naiivi käänne, kun mutanttivihamieliset kansalaiset poliisi mukaan lukien huomaavat että vitsit kun tämä Tekijä-X olikin laatujengi ja oikeastaan pelasti koko kaupungin. Tarina loppuu lehden nimikkosankareita kaupungin halki kuljettavaan paraatiin. Vaikea sovittaa tätä kuviota siihen Marvelin todellisuudessa vallitsevaan asennemaailmaan, mitä mm. Claremont on Ryhmä-X:n puolella kuvannut, mutta toisaalta tämä hetkellinen mielenhäiriö unohtuukin vissiin aika välittömästi, ja heti tämän tarinan jälkeen mutantit ovat taas vihattu vähemmistö. Laiskaa kirjoittamista kerrassaan.

Niin että se siitä. Kuten viimeksi sanoin, Tuho paranee hahmona pikkuisen ajan kanssa, kun taas tämä Tekijä-X:n alkuperäinen jäsenistö integroituu suht pian Ryhmä-X:ään ja ihan muut tyypit saavat tämän lehden leikkikentäkseen. Oma mielenkiintoni tätä mutanttien kakkostiimiä kohtaan oli viimeistään tämän tarinan myötä lopullisesti kadonnut, mutta kyllä heitä vielä luvassa on aika paljonkin – esimerkiksi vuoden 1991 lopulla massiivisen Inferno-tarinakokonaisuuden myötä, jossa New York on jälleen kerran kaaoksen ja katastrofin keskipisteenä.

Ryhmä-X 4/91

1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?

Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.