1. Rajua menoa lähiössä
Tarina: Peter David
Taide: Bob McCleod
2. Liikesalaisuus
Tarina & piirrokset: Bob Layton
Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon
Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.
Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.
Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:
Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?
Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.
