Showing posts with label erikoisjulkaisu. Show all posts
Showing posts with label erikoisjulkaisu. Show all posts

Saturday 6 August 2022

Hulk erikoisjulkaisu 1990


1. Epävakainen kuutamo
2. Tanssi paholaisen kanssa!

Tarina: Peter David
Piirrokset: Todd McFarlane
Tussaus: Kim DeMulder / Fred Fredericks

Hulkia julkaistiin minun ensimmäisten Marvel-vuosieni aikana varsin satunnaisesti, mutta vuonna 1990 tähän saatiin muutos. Tämän erikoisjulkaisun myötä Suomessa nimittäin astuu esiin Peter Davidin käsikirjoittama Hulk, jota sitten seuraavina vuosina olikin tarjolla varsin paljon, ja joka kaiken lisäksi maistui meikäläiselle paremmin kuin suurin osa muusta 90-luvun alun Marvel-tarjonnasta. Totisesti voi sanoa Davidin Hulkin olevan korkealla omien kaikkien aikojen Marveleiden listalla. Siis ainakin kokonaisuutena; en ole varma osaisinko sieltä mitään yksittäistä tarinaa nostaa esiin.

Edellisen kerran Hulkia nähtiin vuoden 1989 erikoisjulkaisuissa, joissa esitettiin John Byrnen lyhyt piipahdus vihreän tyypin ohjaimissa ilmeisesti jokseenkin kokonaan. Byrne ei ollut Hulkin parissa parhaimmillaan, mutta kuten taannoin totesin, varsinkin lehdistä jälkimmäinen oli silti oikein mainio. Tämä erikoisjulkaisu ei ole suoraa jatkoa Byrnelle, mutta ei väliin kovin paljoakaan jää, ja on varmasti ihan hyvä aloittaa tästä ensimmäisestä Peter Davidin kirjoittamasta numerosta – etenkin kun Mail-Man jälleen palstallaan informoi seikkaperäisesti siitä, mitä meillä julkaisemattomissa numeroissa tapahtui.

Ja onhan kaikenlaista sattunut. Bruce Banner on nyt mukavasti ihmismuodossaan, mutta onnettomuuden seurauksena Rick Jones on vuorostaan Hulk, jota jokseenkin epätasapainoiset Hulkbustersit jahtaavat, kuten myös edelleen kuvioissa pyörivä Doc Samson. Bruce Banner ei kuitenkaan usko kenenkään muun kuin toisen Hulkin – hänen itsensä – kykenevän auttamaan Rickiä, joten hän altistaa itsensä tarkoituksella gammasäteilylle, ja hulkistuu... mutta yksinkertaisen vihreän jättiläisen sijasta esiin astuukin harmaa ja pirullinen Hulk.


Tämä versio Marvelin ykköslihaskimpusta on oma suosikkini. Hulkin pirullisuudessa ja toisaalta hälläväliä-asenteellisuudessa on jotain piristävän antisankarillista, eikä hahmo ole tässä muodossaan aivan niin ylivoimaisen vahvakaan kuin mihin on totuttu: hän esimerkiksi muuttuu auringon noustessa Banneriksi aivan kuten hahmolla oli alkuaikoinaan 60-luvulla tapana. Hulkin elämä on siis eräänlaista jatkuvaa Jekyll / Hyde -taistelua, jossa niin Hulkilla kuin Brucella on omat tavoitteensa ja toiveensa. No, tämä kuvio ei vielä pääse kovin pitkälle, mutta se polkaistaan käyntiin, ja heti varsin lupaavasti. Davidin draamantaju, dialogi ja tarinankuljetus ovat kaikki välittömästi iskussa, ja hänen kunniakseen on sanottava, että juoni etenee koko ajan. Käänteitä hänen tarinoissaan riittää, mutta ne tulevat vastaan luonnollisina, asiat rullaavat eteenpäin pakottamatta. Hienoa tarinankerrontaahan tämä on, ja tiedän että tästä meno ainoastaan paranee.

Kuvitus onkin sitten vähän erikoisempi juttu. Todd McFarlane tekee tässä ensiesiintymisensä Suomessa, ja nimi lienee ollut minulle jo Mail-Manin palstoilta tuttu; siinä määrin ovat sekä monet lukijat että Mail-Man itse häntä etukäteishehkuttaneet. Vaikea tätä jälkeä on kuitenkaan pitää kovin kaksisena. Itse asiassa kuvitus on melkoisen jäykkää ja mielikuvituksetonta verrattuna moneen Marvel-konkariin, joskin McFarlane on tässä tietenkin vasta uransa alussa, ja vasta löytämässä omia vahvuuksiaan. Hänelle erittäin epäsopivien tussaajien käyttö ei sekään auta asiaa. En enää muista mikä reaktioni tähän kuvitukseen oli tuoreeltaan, mutta nyt se ainakin näyttäytyy ankeana ja totta puhuen aika kökkönä, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä nättejä ruutuja. Tästä huolimatta kelpo julkaisu, jolle saatiin onneksi jatkoa monen vielä paljon paremman Hulk-lehden muodossa.



Tuesday 17 November 2020

Hämähäkkimies special II


1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!
2. Murder World
3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.


Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.


Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Saturday 12 September 2020

Kostajat erikoisjulkaisu


1. "Ja niin tuli... Vision!"
2. Jopa androidi voi itkeä
3. Petos!
4. Maailmanlopun kourissa!
5. Me taistelemme Maan puolesta!

Tarina: Roy Thomas
Piirrokset: John Buscema / Barry Windsor-Smith / Sal Buscema
Tussaus: George Klein / Syd Shores / Sam Grainger

Niin kauan kuin olin Marvelin lehtiä lukenut, oli Mail-Manin palstan lukijakirjeissä toistunut sama pyyntö: julkaiskaa Kostajia! Itse en tätä toivetta oikein ymmärtänyt. Kaikki ohimennen näkemäni Kostajien vierailut olivat vähän puisevia (poislukien se miten Frank Miller heidät kuvasi jonkinlaisina yli-ihmisinä Dardevil-eepoksessa Born Again), eikä kukaan porukan hahmoista soolonakaan kolahtanut. Jotenkin Kostajat tuntui minusta liian naiivin supersankarimaiselta jo tuolloin. Joukko aikuisia ihmisiä hengaa trikoot yllään valtavassa kartanossa miespalvelijoineen odottelemassa kutsua toimintaan. Ihmenelosilla ja X-miehillä sentään oli looginen syy olla yhdessä ja toimia niin kuin toimivat; Kostajat olivat olemassa vain toimiakseen supersankarijoukkona. En oikein koskaan päässyt tämän teennäisen asetelman yli – ja tietenkin se ainoa lukemani pitkä Kostajien tarina oli Sarjakirjassa 105 julkaistu sekava Kree-Skull War.

Odotukset eivät siis olleet hirmuisen korkealla, vaikka tämän tuoreeltaan ostinkin. Ja vaikka materiaalia olisi ollut läjäpäin tarjolla, niin kaukaa 60-luvun lopulta tämän erikoisjulkaisun sisältö on silti peräisin. Onpa meillä ollut 60-lukua ihmeteltäväksi, kun kerran MARVELissakin julkaistiin Hämiksen saman aikakauden tarinoita juuri tuolloin. Myönnettäköön, että on tämän lehden tarinoilla sentään jotain historiallista pointtia: tässä kun nähdään niin Ultronin kuin Visioninkin ensiesiintymiset – molemmat ovat Avengers-mytologian keskeisiä hahmoja. Ja myös sellainen hämmästyttävä metalli kuin adamantium pöllähtää tässä tarinassa mukaan Marvelin universumiin. Että onhan siinä.


Suurin ongelma on silti Roy Thomas, jolla on, kuten olen ennenkin todennut, oivallisia juonellisia ideoita, mutta jonka tarinankuljetuskyky on täysin onneton. Aivan niin adhd:na tämä stoori ei harpo kohtauksesta toiseen kuin myös hänen kirjoittamansa Krii-Skrulli-sota, mutta ei tässä liikaa suvantokohtia ole, ja silloin kun on, eivät ne juuri hengähdystauoilta tunnu, kun ruudut melkein hukkuvat puhekupliin hahmojen loputtomasti pälättäessä. He puhuvat kaikki ajatuksensa julki, selittävät ääneen kaiken sen mitä kuvissa näkee ilman selitystäkin tapahtuvan, heittelevät jokainen toinen toistaan infantiilimpia puujalkavitsejä. Ja kuten Krii-Skrulli-sota, joka päättyi kun Rick Jonesin lapsena lukemien sarjakuvalehtien sankarit materialisoituivat hänen muistoistaan ja pelastivat päivän (!), tälläkin kertaa loppu on täysin järjetön: adamantiumin kaavaa ajatuksenlukijasensoreillaan (!) tiedemiehen päästä etsivä Ultron räjähtää kohdatessaan lauseen joka on tälle maailmanvalloittajarobotille kuin pahinta myrkkyä: "Älä tapa". Voi nyt hele...


Kuvitus on tälläkin kertaa mainiota. Ihan Neal Adamsin tasolla ei olla, mutta kyllä Busceman veljekset ja aivan uransa alussa oleva Barry Windsor-Smith saavat tyylikästä jälkeä aikaan. Varsinkin BWS:n erikoiset kokeilut piristävät tätä kohellusta; löytyy uskaliaita ruutujakoja, huikeita kuvakulmia, outoja inserttejä ja jopa puhdasta ornamentiikkaa välillä. Toisaalta Smith on varsinkin ihmishahmojen osalta vielä hyvin selvä Kirby-wannabe tässä vaiheessa uraansa. Mutta kuvitus voi pelastaa kokonaisuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja se mikä tästä paksusta julkaisusta päällimmäisenä jää mieleen on hahmojen jatkuva puheenpölötys ja melkein joka sivulla toistuvat räjähdykset ja kaaos. Ultron ja Vision (molemmat ilmeisesti John Busceman alkujaan luonnostelemia hahmoja) ovat kyllä visuaalisesti komeita ilmestyksiä, ja kummankin esittelykin lehdestä löytyy niille joita esittelyt kiinnostavat.


Onpa muuten mukana myös, kuten peräti kannessa isolla luvataan, yhdeksän sivua Mail-Manin palstaa. Tämä kaikkien aikojen suurin (siihen mennessä, lieneekö ylittynytkään koskaan?) palsta on sitä samaa kuin aina; lukijoiden kirjeitä ja Mail-Manin välillä nasevia vastauksia niihin. Nyt nettiaikana tuntuu hassulta miten rakastettu tuo palsta oli. Itsekin tutkin sen tarkasti läpi joka lehdestä. Toisten mielipiteet kiinnostivat, eikä tätä parempaa keskustelufoorumia oikein ollut. Olinpa myös tähän mennessä jo pannut merkille useita toistuvia nimimerkkejä, joiden kirjeitä näkyi säännöllisesti palstalla. Olisi hauska tietää keitä näiden nimmareiden taakse kätkeytyi. Missä he vaikuttavat nyt?

Sunday 23 August 2020

Hulk erikoisjulkaisu II


1. Ehkä ihmettelette miksi kutsuin teidät tänään tänne...
2. Tulikaste
3. Häiden kuokkavieras...

Tarina & piirrokset: John Byrne
Tussaus: John Byrne / Keith Williams

Taannoin ensimmäisen Byrne-Hulkia julkaisseen erikoisjulkaisun yhteydessä mainitsinkin, että jäi tämä pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa ostamatta tuoreeltaan. Ykkösosa ei suinkaan ollut huono, mutta se ei toisaalta ollut kauhean hyväkään. Hulk henkilögallerioineen oli minulle vielä tuolloin aika vieras, eikä Byrnen käsittelyssä tullut paljon tutummaksi. Pääosassa tuntui pikemminkin olevan jokseenkin mielenkiinnoton Tohtori Samson, eikä Hulkin ja Bruce Bannerin erottaminen fyysisesti toisistaan ollut minulle lukijana niin iso paukku, kuin se on varmasti ollut sellaiselle, joka on vihreän miehen edesottamuksia jo pitkään seurannut. Ja tosiaan kului vuosia ennen kuin divarista poimin tämän kakkososan – on varmasti ollut ihan viimeisiä hankkimiani Marvel-lehtiä ennen kuin 2000-luvulla palasin asian pariin Morrisonin X-Menin myötä.

Erikoisjulkaisu kakkonen on ensimmäistä parempi. Jotenkin johdantomaisesta tunnelmasta on nyt päästy varsinaisten tapahtumien pariin; juonellisesti kokonaisuus on napakampi, eikä Hulk esimerkiksi (kuten edellisnumerossa) tappele sivukaupalla näkemiään harhoja vastaan. Itse asiassa nimihenkilö on enimmäkseen taustalla. Bannerin tietoisuudesta erotettu Hulk on enää hädin tuskin ajatteluun kykenevä örisevä olento, jolla ei murahtelun ohella ole dialogia enää lainkaan, ja joka on olemassa vain jättääkseen tuhoa jälkeensä. Byrne seuraakin enemmän Bruce Bannerin edesottamuksia; tämä käy työhön pysäyttämään itsestään irrotettua luonnonvoimaa, ja perustaa Hulkbusters-nimisen eri tieteenalojen asiantuntijoista kootun tiimin. Tällainen tieteentekijöistä koostuva tiimi on ajatuksena kiinnostava, mutta jostain syystä Hulkbusters taantuu välittömästi joukoksi kiihkomielisiä Hulk-vihaajia futuristisen mech-laitteiston ohjaimissa. Tämän koko homman pointti jää hämäräksi, mutta onneksi Peter David palautti Hulkbustersit kuvioihin myöhemmin ja kiinnostavammin (ja kyseiset tarinat olin siis jo ennen tätä lehteä lukenutkin).


Toisaalta Hulkbustersien ärsyttävyydessä on jotain piristävää. Lehden kakkostarina – jossa raivostuttavan itseriittoinen Samson ja rasittavan nokkavat Busterit mäiskivät toisiaan nassuun on jopa oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka itse Hulkia ei näykään mailla halmeilla. Paras tarina on kuitenkin viimeinen, jossa Byrne käyttää samantyylistä metodia kuin MARVEL 1/89:ssä nähdyssä Ihmenelosten tarinassaan: joka sivu on jaettu kahtia toisiinsa liittymättömien juonenlankojen vuorotellessa. Luin hiljakkoin interwebsistä että moni pitää tuota FF-numeroa ärsyttävänä lukea, mutta itse en ollut edes tajunnut sen olevan jotenkin poikkeuksellinen ennen kuin nämä valitukset näin. Oli miten oli, Byrne on ilmeisesti yrittänyt helpottaa lukijoita pysyttelemällä saman juonen parissa nyt pidempään: jokaisen sivun ala- ja yläpuoliskon verran vuorotellen. Itse tykkäsin tästä kerrontatavasta (jonka olisi kai voinut toteuttaa myös kokonaisin vuorottelevin sivuin... mutta sehän olisi ollut ihan tylsää), siinä oli jotain elokuvallista. Toisaalla on käynnissä Bruce Bannerin ja Betty Rossin jo pari vuosikymmentä odotetut häät, ja toisaalla Hulk ja Tohtori Samson ottavat yhteen niin että tanner tömisee. Kun sitten yksinäinen kirkko ilmestyy lehden viimeisillä sivuilla yhtäkkiä tämän painiottelun taustalle, on se kyllä aika hyytävä hetki – juonten traaginen yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Melkein nousi iho kananlihalle – ellei sitten ollut flashback Kill Billistä, jonka hääkohtauksen tuo autiomaan keskellä nököttävä pieni valkoinen kirkko tuo tosiaan mieleen. No, Byrnellä on enemmänkin ylläreitä hihassaan tässä tarinassa kyllä.


Täytyy todeta, että tämä lehti oli vuonna 2020 luettuna parempi kuin etukäteen arvelin. Mäiskettä ja oikeasti etenevää juonta, ja viimeinen tarina oli suorastaan mestarillinen (normaalilla supersankari-skaalalla; ei nyt sentään verrata tätä mihinkään oikeasti genreä uudistaviin teoksiin). Makuasia siis lienee, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että Byrnen lyhyt kausi Hulkin parissa päättyy tähän. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa, vai onko hyvä että lopetti tähän selkeään päätepisteeseen ja uutta alkua lupaavaan tilanteeseen? No, kaikkihan tietävät, että Peter David astui Hulkin ohjaimiin näillämain, joten Byrneä ei varmaan kenenkään tullut ikävä. Sen sijaan hänellä taisi olla annettavaa DC:n puolella tämän jälkeen paljonkin, ellen nyt ihan väärin miekkosen aikajanaa hahmota.

Tuesday 7 July 2020

Hulk erikoisjulkaisu I


1. Erämaan kutsu
2. Vapaus!
3. Vihreä menninkäinen

Tarina & piirrokset: John Byrne
Tussaus: Bob Wiacek / Keith Williams

Hulk kuuluu Marvelin olennaisimpaan peruskaartiin, ja on niitä harvoja tyyppejä, joilla Suomessakin on ollut oma lehti. Omasta kokoelmastani ei näitä 80-luvun alun julkaisuja löydy, joten Hulk oli tämän erikoisjulkaisun ilmestyessä tuttu lähinnä vierailuistaan muissa lehdissä, Salatuista sodista ennen kaikkea, mutta tietenkin myös mainiosta Hulk & Möykky -albumista. Kyseisissä tarinoissa Hulkin persoonat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ihan uusi kulma vihertyyppiin on tarjolla tälläkin kertaa – viimeistään tätä lukiessa aloin ymmärtää, että Hulkilla ei oikeastaan ole pysyvää normitilaa, vaan hän on kulloisenkin tilanteensa mukaan älykäs, lapsenomainen, aggressiivinen, ilkeä – mitä käsikirjoittaja sitten haluaakin tehdä. Kun itse hahmo historioineen kuitenkin pysyy samana, tämä tarjoaa varsin mielenkiintoisia mahdollisuuksia erilaisiin juonikuvioihin; Peter David erityisesti kokeili Hulkin parissa monenlaista juttua varsin onnistuneesti joitakin vuosia tämän jälkeen.

Mutta nyt on siis tarjolla John Byrnen lyhyt Hulk-kausi, jota ei kovan luokan klassikkona muistella, mutta eihän Byrnen kaltainen hommansa osaava tekijä saa huonoimmillaankaan kuraa aikaan. Byrnehän muuten olikin Suomessa tykätty ja suorastaan palvottu varsinkin piirtäjänä, mutta vuosi -89 on silti ollut melkoista tykitystä mitä miehen tekemisiin tulee: Tammi- ja maaliskuun MARVELit olivat Byrnen Ihmenelosia, siinä välissä nähtiin hänen Alfa-Lentuettaan Ryhmä-X:ssä, tämä Hulk ilmestyi huhtikuussa, ja vielä tulossa oleva toukokuun MARVEL on Byrneä kannesta kanteen. Johan luulisi kovimmallekin fanille riittävän. Hulkin pariin Byrne hyppäsi suoraan Alfa-Lentueen lehdestä mielenkiintoisen tekijänvaihdoksen myötä: Hulkista tuolloin vastanneet Bill Mantlo ja Mike Mignola vaihtoivat Alfaan ja Byrne vastavuoroisesti Hulkiin. Tiimit vaihtuivat lennossa ja toiset jatkoivat toisten aloittamia tarinoita. Valitettavasti tämä (näin olen käsittänyt) romahdutti ainakin hienosti alkaneen Alfa-Lentueen lehden tason pohjamutiin, joista se ei koskaan kunnolla noussut. Hulkin kävi paremmin, mutta kuten todettu, Byrnen kausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja vaikka hän pyrkikin heti tekemään isoja muutoksia (kaiketi Mantlon ideoihin perustuvia tosin?), vaivaa tätä tarinakokonaisuutta ehkä jonkinlainen yliyrittämisen maku. Tuntuu vähän siltä, että Byrne haluaa ehdottomasti jättää jälkensä tähänkin lehteen tekemällä heti aluksi ison jutun: Hulk ja Bruce Banner erotetaan fyysisesti toisistaan, mitä ei tietenkään koskaan ennen ole pidetty mahdollisena.


Tämän myötä lehdessä esiintyykin lähes-aivottomana aggresiivisena raivopäänä riehuva urahteleva nimisankari, joka on lähinnä katalyytti. Hulk on keskiössä vain siten, että tapahtumat pyörivät hänen ympärillään, mutta sivuhenkilöt nousevat tärkeämmiksi, mikä on kyllä siten hyvä ratkaisu, että tarinassa on vahva Marvelin jaetun universumin fiilis – on Kostajia, Hulktarta, Tohtori Samsonia ja SHIELDiä (tai siis YPKVV:ksihän tätä organisaatiota tuolloin kotimaisissa lehdissä kutsuttiin... suorastaan kierähtää kieleltä noin toimiva lyhenne). Kun päähenkilö ei puhu eikä ajattele, jää aktiivinen toimijuus muille. Tohtori Samson mainiona psykologi-supersankarina on melkein-pääosassa, mutta Byrne kehittelee myös Bannerin paljon kärsineelle heilalle Bettylle mielenkiintoisia kuvioita. Hulktar taas, kuten totesin MARVEL 3/89:n yhteydessä, kuuluu Byrnen huippusuorituksiin siten, että hänen tulkintansa hahmosta on jäänyt pysyväksi monin tavoin. Minäkin lukeudun nimenomaan Byrnen Hulktaren faneihin, Hulkista itsestään oli vielä tämän julkaisun jälkeen vaikea sanoa.


Onkin todettava, että vaikka muistan tästä ihan tykänneeni, jäi pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa tuoreeltaan ostamatta, hankin sen vasta paljon myöhemmin antikvariaatista. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen oli syynä – Byrnen Ihmeneloset kuului jo tuolloin suosikkeihini, ja Alfa-Lentueestakin olin tykännyt. Myös Hulk oli tekijänsä parhaan luomiskauden satoa, mutta olisiko sitten ollut niin, että kun Byrne joutui (ilmeisesti) jatkamaan jo aiemmin aloitettuja juonikuvioita, ei hän ollut omimmillaan tarinan kanssa. Nyt lukiessa oli vähän sama fiilis kuin silloin kauan sitten. Hyvää, huolella tehtyä supersankarisarjakuvaa, jossa paljon potentiaalisesti kiinnostavia henkilöitä mukana... mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan joka räjäyttäisi potin. Kannessa lupailtu "Vuoden kovin paukku!" tämä ei ollut, mutta pettymykseksi luokittelu tuntuisi vähän turhan rajulta. Sanotaan vaikka että ok julkaisu. Byrneltä on paljon parempaakin tullut – mutta olisiko sittenkin pitänyt Byrnen sijaan julkaista kokonaan jonkun muun tekemää Hulkia?

Loppuhuomautus: kolmannen tarinan otsikko Vihreä menninkäinen lienee hilpeä painovirhe, kyseessä kun on sama logo, joka edellisellä aukeamalla mainostaa yhtä aikaa myynnissä ollutta Hämis-spesiaalia, jossa siis mukana Vihreä menninkäinen. En oikein muuten osaa selittää, miksi stoori olisi tuon niminen. Mutta sattuuhan näitä.

Saturday 4 July 2020

Hämähäkkimies special


Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee
Piirrokset: John Romita
Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...


Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.


Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.

Saturday 2 November 2019

Maximum Marvel: Hämähäkkimies


1. Kuolema iskee neljä kertaa
2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu
3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.


Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.


Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:


Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.

Thursday 17 October 2019

Maximum Marvel: Hulk ja Möykky


Tarina: Jim Starlin
Taide: Berni Wrightson

"Maximum Marvel" oli lyhytikäiseksi jäänyt sarja, jossa Semic julkaisi korskeassa kiiltokantisessa albumimuodossa vähän tavallisesta poikkeavaa Marvel-tuotantoa. Hulk ja Möykky on sarjan kolmas osa, ja on alkujaan ilmestynyt Marvelin Graphic Novel -sarjassa, minkä nimikkeen alla nämä enemmän tai vähemmän erikoiset tapaukset Jenkeissä julkaistiin. Käsittääkseni näiden Graphic Novelien taso heitteli rajusti, mutta se vähä mitä meidän markkinoillemme saatiin, oli kyllä kelvollista kamaa. Tätä aiemmin ilmestynyttä Hämähäkkimiehen albumia Tordenkakerlakk en itse koskaan omistanut, mutta kaverilla sen luin, ja mieleen jäi erityisesti Berni Wrightsonin vaikuttava kuvitus. Jostain muualtakin Wrightson oli vissiin ennen tätä albumia tuttu (olen ostanut tämän myöhemmin itselleni antikvariaatista, mutta lukenut jonkun muun luona jo tuoreeltaan), tosin en kyllä enää millään muista että mistä. Stephen Kingin kirjoihin hän ainakin on tehnyt kuvituksia, mutta niitä olen kohdannut vasta myöhemmin. Jim Starlin ei sen sijaan nimenä sanonut mitään; hänen 70-luvulla varsin runsasta Marvel-tuotantoaan niin kirjoittajana kuin piirtäjänä ei meillä taidettu liiemmin nähdä; vasta Infinty Gauntletin myötä miehen kosmiset tarinat tulivat 90-luvun puolella tutuiksi.

Ei tainnut myöskään Hulk olla erityisen tuttu minulle vielä syksyllä 1988. Olihan hän Salatuissa sodissa mukana, mutta jäi tapahtumissa lopulta aika syrjään. Omalla tavallaan tämä albumi onkin siis piirtynyt merkittävänä varhaisena Hulk-lukukokemuksena mieleen, ja on tietenkin sellaisena vallan mainio.


Kyseessä on tietenkin puhdasverinen komedia. Juonta ei ole juuri nimeksikään; kummallisen planeetan pikkuvirkamies kaappaa kaksi Maan vahvimmaksi todettua olentoa toiseen galaksiin suorittamaan epämärääistä noutotehtävää, ja siinäpä se oikeastaan – albumin 60 sivua täyttyy sitten tämän kaksikon hivenen takkuisesta matkasta halki planeetta Maltriculonin soiden ja jätteenkierrätyslaitosten, ja pääpaino on paitsi napakassa dialogissa ja tilannekomiikassa, myös, tietenkin, Berni Wrightsonin isossa ja kauniissa kuvituksessa. Suuri sivukoko ja laadukas paperi tuovat teoksen kauniit maalatut värit komeasti esiin, ja kun Wrightson on parhaimmillaan kaikenlaisten mielikuvituksellisten ja groteskien olentojen parissa, niin niitähän sitten riittää.


Starlin hallitsee hahmonsa täydellisesti. Komiikka syntyy ennen kaikkea siitä, että Möykky on  kuin vastentahtoinen mutta lakonisen maalaisjärkinen isoveli, ja Hulk tämän vastuulle heitetty lapsenmielinen hönö, jonka toisaalta luovat, toisaalta kajahtaneet ongelmanratkaisut ajavat kaksikon tilanteesta seuraavaan yleensä paremmin kuin Möykyn loogiset ja tässä surrealistisessa ympäristössä täten aivan vääränlaiset toimintamallit. Napakkaa sanailua riittää kuin Mad-lehdessä konsanaan, mikä voi tulla mieleen siitäkin, että albumin on suomentanut kyseisestä lehdestä tuttu ja Mail-Mania komedisessa sanankäytössä monin verroin jouhevampi Metsänen. Aika monta heittoa tästä julkaisusta jäi tahollani eri ihmisten kanssa lentäviksi lauseiksi vuosien ajaksi elämään, mikä kertonee homman toimivuusasteesta. Marvelin komedialähtöisistä julkaisuista tämä lienee paras kohtaamani, etenkin kun taide on sivu toisensa jälkeen suorastaan kehystyskelpoista kamaa.


Arvio: Eittämätön klassikko, jonka ainoa haittapuoli lienee nopealukuisuus. 60 sivua heilahtaa ohi tuosta vaan, mutta huomasinpa edelleen hörähteleväni ääneen esimerkiksi Hulkin järkipuheelle ja jättiläismatojen jätteitä kuljettavalle roskakuskille. Wrightson olisi saanut tehdä Marvelille enemmänkin projekteja, niin perhan näyttävää tämä kuvitus on.

Friday 16 August 2019

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2


1. Katakombit
2. Tanssia pimeydessä
3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson
Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.


Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.


Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.


Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.

Wednesday 31 July 2019

Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1


1. Muodonmuutoksia!!
2. Elää vapaana tai kuolla!
3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith
Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.


No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.


Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.


Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Wednesday 24 July 2019

Sarjakuvalehti: Ihmeneloset


Käsikirjoitus: Stan Lee
Piirrokset: Jack Kirby
Tussaus: Joe Sinnott

Tämä erikoisjulkaisu on ilmestynyt kauppoihin kesällä 1987, ja olen ostanut sen tuoreeltaan, todennäköisesti ensimmäisenä lehtenä sen jälkeen kun Marvel-kipinä tarttui kesän Hämis-hankintojen myötä. Ihmeneloset olivat Hämiksessä vilahtaneetkin, ja nyt päästään hahmojen historiallisimpien tarinoiden pariin, kun tämä klassinen eepos kultaiselta 60-luvulta on päätynyt suomalaisten luettavaksi. Meno on hurjaa, tämän aikakauden lehdissä ei paljoa jarruteltu, ja tässäkin ensimmäisten 20 sivun aikana taistellaan Hiekkamiestä vastaan kahdesti, nähdään Tohtori Doomin ja Hopeasurffajan kohtaaminen ja sen ikävät seuraukset, piipahdetaan toisessa ulottuvuudessa ja seurataan muutama sivu Epäinhimillisiäkin pääjuoneen mitenkään liittymättömän sivuhaaran kautta. Olipa tässä nieltävää silloin aikoinaan, mutta kasvuikäisen kyky ottaa asioita vastaan on kahdehdittava: eihän se haitannut, ettei ollut juurikaan hajua keitä nämä hahmot ovat tai mitä tässä on taustalla. Se mitä tapahtuu oli tärkeintä, ja tämä kuumeisesti eteenpäin jyräävä vauhti piti mielenkiinnon yllä.


Keskeinen juoni on Tohtori Doom, joka onnistuu kieroudella varastamaan itselleen kosmisen Hopeasurffajan voimat, ja muuttuu täten kertalaakista voittamattomaksi ja alkaa maailmanvalloitusturneensa. Ihmeneloset Doomin vanhoina verivihollisina ovat hänen erityisen kostonsa kohteena, mutta näiden 60-luvun sarjakuvien Comis Coden valvomaan tapaan kuolonuhreilta säästytään globaalissakin mittakaavassa, vaikka panokset ovat toki valtavat – Stan Leen yliampuva verbaliikka pitää huolen siitä, ettei missään vaiheessa unohdu miten koko ihmiskunnan olemassaolo on nyt vaakalaudalla. Ja Kirby (tussajansa Sinnottin kanssa) on tietenkin niin huikeassa iskussa, oletettavasti koko uransa huippukunnossa juuri näissä 60-luvun jälkipuoliskon stooreissa. Kuvitus on majesteettisen upeaa, ja onneksi mustavalkoista – olen näitä Kirbyn vanhoja Ihmenelosia myöhemmin väreissäkin nähnyt, eikä 60-luvun räikeä väritystekniikka ole tämän tason kuvitukselle ollenkaan eduksi.


Mutta miten tämä nyt luettuna kolahti? Vähemmän kuin silloin joskus, se on myönnettävä. Näin legendaarisen statuksen saanutta tarinaa on tietenkin mahdoton lukea kontekstista irrallaan, mutta kyllä tämä selvästi aikansa lapsi on, hyvässä ja pahassa. Hyvät puolet ovat hillitön ideoiden tulva, jatkuvasti vuolaana virtaavat juonenkäänteet ja pähkähullun yliampuvat hahmot, niin realistisina kuin Marvelin sarjakuvia muuhun supersankaritarjontaan verrattuna pidettiinkin. Huonoja puolia on hahmojen hippaisen uuvuttava puhetulva, ja tietyt vanhoilliset asenteet, joista varsinkin Sue Stormin käsittely on harmillista – Näkymätön tyttö on todella täysin hyödytön hahmo koko lehden ajan, ja hänen roolinsa Ihmenelosissa tuntuu olevan lähinnä tapahtuvien asioiden kauhistunut toteaminen ja miehensä käskyjen noudattaminen. Pistää nykylukijalle ikävästi silmään, etenkin kun tietää miten tehokas hahmo, jopa Ihmenelosia koossa pitävä voima, Susanista myöhemmin kehittyi. En silti usko että Lee ja Kirby tekivät tarkoituksella Suesta mitäänsanomatonta kiviriippaa; aikansa asenteet ne tässä vain heijastuvat. Pitää myös todeta, että tarina toimisi paremmin ilman säännöllistä harppaamista Epäinhimillisten pariin. Naperona nämäkin osat lehteä tuntuivat jännittävän oudoilta, nyt ne häiritsevät pääjuonen etenemistä ikävästi, ja on todettava että vaikuttavista Kirby-visuaaleistaan huolimatta Epäinhimilliset ovat olleet aina minusta kovin mielenkiinnoton porukka. Marvelillahan oli jo mutantit, joten on vähän epäselvää mihin toista supervoimaista ihmisrotua enää tarvittiin, varsinkin tällaisen pönäkän kuningasperhe-mytologian ympärillä pyörivää.


Arvio: Viihdyttävä ja paikoitellen suorastaan hengästyttävä klassikkotarina, johon huomaa suhtautuvansa silti enempi historiallisena näytekappaleena. Taide on huikeaa, juoni samoin, mutta tietty vanhanaikaisuus alkaa jo lukijaa häiritä. Yhtenä ensimmäisistä Marvel-lehdistäni oli kuitenkin todella tehokas, lumosi suorastaan.

Monday 22 July 2019

Kitty Pryde & Wolverine


Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Al Milgrom

Tämä kokonaisen kuusinumeroisen sarjan yksiin kansiin kokoava julkaisu on yksi niistä, joita suosittelisin totaalisille Marvel-ummikoille, jos olisi joskus tilanne että pitäisi. Olen usein maininnut, että jos joku yksittäinen vaikuttaja omaan kirjalliseen ilmaisuuni pitäisi nimetä, Chris Claremont olisi varmaan se jonka valitsisin. Hänen 80-luvulla kirjoittamansa X-materiaali totisesti osui ja upposi, ja tyytyväisenä olen huomannut sen edelleen osuvan, edelleen uppoavankin.

1980-luvulla Marvelilla pidettiin tarkkaa huolta jatkumosta. Kun Kitty lähtee Ryhmä-X:n parista hengähtämään (Suomessa numerossa 5/86), hän päätyy Chicagoon, saa selville pankkiiri-isänsä sotkeutuneen japanilaisten rikollisten touhuihin ja salamatkustaa tämän perässä Tokioon. Sinne hän sitten jääkin, ja kun Wolverine sattuu olemaan se, joka vastaa puheluun jonka Kitty onnistuu Tokiosta soittamaan, tämä lähtee perään – eikä kaksikkoa sitten kuukausimäärin tiimin omassa lehdessä nähdäkään. Ottaen huomioon miten suosittu hahmo Wolverine oli jo tuolloin, tämä on ollut uskalias veto Marvelilta; eiväthän nämä limited seriesit koskaan tavoittaneet samanlaisia yleisöjä kuin vakiintuneet julkaisut. Toisaalta tällaiset määräaikaiset julkaisut mahdollistavat yhteen juoneen keskittymisen ilman pulppuavia sivujuonia ja pääsääntöisesti ilman muun Marvelin universumin vaikutusta tapahtumiinkaan.

Kitty Pryde & Wolverine on, nyt nähtynä, todella taidokkaasti rakennettu romaanimittainen ja -muotoinen kertomus chicagolaisesta vielä hieman naiivista teinitytöstä, joka kasvaa julmien kokemusten kautta aikuiseksi. Tarinan rakenne on Claremontilla hienosti hallussa. Jokainen kuudesta osasta on oma temaattinen jaksonsa, niistä kolme ensimmäistä ovat Kittyn syöksymistä pimeään ja kolme viimeistä hänen nousemistaan sieltä ylös Wolverinen avulla. Alkupuoli on erityisen vaikuttava. Kittyn epätoivoinen harhailu rahatta ja ystävittä Tokion kaduilla on onnistuneesti toteutettu; on supersankariryhmän jäsen tai ei, Kitty on kuitenkin tässä ennen kaikkea teini, jonka liian suuri usko omaan kykyynsä selviytyä on ajanut hänet mahdottomaan tilanteeseen. Tokion kadut ovat kolkko, epätodellinen ympäristö, ja kun Kitty lopulta löytää isänsä, käy ilmi että tämä on totisesti sotkeutunut väärään seuraan. Mies nimeltä Ogun iskee silmänsä Kittyyn.


Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.

Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.


Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.

Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.


Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.


Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.

Friday 12 July 2019

Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka


Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: John Buscema
Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.


Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.


Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...


John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.


Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.