Sarjakuvalehti 2/91: Wolverine & Nick Fury

1. Scorpion suku

Tarina: Archie Goodwin

Kuvitus: Howard Chaykin

2. Hippa!

3. Älä katso sen silmiin!

Tarina: Chris Claremont / Ann Nocenti

Kuvitus: John Bolton

Toisen julkaisuvuotensa myötä Sarjakuvalehti laajentaa hahmogalleriaansa, Daredevilin ja Tuomarin oheen saadaan nyt myös yleisön pyynnöstä Wolverinea, jonka mukana tulee bonuksena Nick Fury, tuo yrmeä kapiainen. Totta puhuen yleisö olisi varmaan mieluummin nähnyt perinteisemmän Wolverine-tarinan, mutta syystä tai toisesta on päätetty mennä tällä. Kyseessä on pitkä tarina Marvelin 80-luvulla julkaisemasta Graphic Novel -sarjasta, jossa ilmestyi paljon mielenkiintoista, ja käsittääkseni yhtä paljon melkoisen mielenkiinnotonta, tavaraa ilman kovin spesifiä laatukontrollia. Riskejä noissa albumimuotoisissa teoksissa kuitenkin otettiin hiukan tavallista enemmän, joten mitenkäs tämän kaksikon seikkailu sitten?

Muistikuvia minulla ei tästä juuri ollut, mikä tarkoittaa että ainakaan tuoreeltaan ilmestyessään se ei tehnyt isoa vaikutusta. Nyt totesin tarinan ihan kelvolliseksi, mutta jokseenkin mitäänsanomattomaksi. Se kietoutuu paljon enemmän Nick Furyn kuin Wolverinen hahmon historiaan, mikä on suomalaisille lukijoille vähän ongelma siksi, ettei Furyn sooloja täällä ollut tuolloin julkaistu vielä lainkaan. Tarinan käynnistää Scorpio-niminen hyvin 60-lukuinen pahis, joka aiheuttaa tuhoja paitsi SHIELDin toimipisteille, myös joillekin satunnaisille eri puolille maailmaa sijoitetuille agenteille, mukana yksi Wolverinen sydänystävä – ja tämähän Loganin on tietenkin kostettava. Sivuhuomautuksena todettakoon, että "Wolverinen parhaat ystävät" on vähän samanlainen reservi kuin "Tuomarin Vietnam-yksikkö": tyhjästä ilmestyviä hahmoja löytyy kummastakin loputtomasti aina kulloisenkin tarinan niin vaatiessa.

Eniveis. Alkuperäinen Scorpio oli Nick Furyn vihollinen Jim Sterankon laatimissa psykedeelisissä stooreissa tripahtavalla 60-luvulla, ja paljastui tuolloin Furyn veljeksi, joka noissa tarinoissa myös kuoli. Nykyinen Scorpio on Nickiä isänsä kuolemasta syyttävä veljenpoika; aivopesevän äitinsä kanssa elelevä häiriintynyt nuorimies, joka tarinan lopussa paljastuukin itse asiassa Nickin pojaksi – molemmat Furyn veljekset seurustelivat aiemmin tämän femme fatalen, Amber D'Alexisin, kanssa. Saippuaoopperainen kuvio toimisi varmaan paremmin ilman Wolverinen läsnäoloa, koska koko tarina on jotenkin hyvin agenttimainen ja vähän tietoisen retro. Ei sillä etteikö Archie Goodwin osaisi kirjoittaa Wolverinea; hän itse asiassa hallitsee tämän sisäisen kertojanäänen oikein hyvin. Mutta vähän ulkopuoliselta Logan tässä tarinassa tuntuu.

Kuvitus on koko paketin mielenkiintoisin osuus. Howard Chaykin oli minulle tuttu Semicin pari vuotta tätä aiemmin julkaisemasta DC:n aikuisempaa sarjakuvaa esittäneestä antologialehdestä nimeltä Thriller, jossa hänen kirjoittamansa ja piirtämänsä sotasarjakuva Blackhawk oli opuksen tylsin, ehkä osin siksi, että oli aika vaikeaselkoinen, ja toisaalta koska kaikki hahmot olivat jotenkin ällöjä: hedonistisia, epämiellyttäviä, irstaita ja outoja. Piirrosjälkeä pidin tuolloin aika kiinnostavana, joskin toki erikoisena, ja sitä Chaykinin kynänjälki on tässäkin. Hän on luonnollisesti taitava piirtäjä, joka hallitsee sarjakuvan kerrontakeinot – mutta hän on supersankarien parissa selvästi vierailla vesillä. Tämä käy hyvin ilmi takaumasta, jossa Fury muistelee ensitapaamistaa Amber D'Alexisin kanssa: film noir -henkinen menneiden vuosikymmenten agenttimiljöö on ikuistettu upeasti. Sen sijaan esim. Wolverine on Chaykinin kuvaamana lähinnä vähän pölhön näköinen trikoissaan.

Olen maininnut värityksen jo useammassa päivityksessä, mutta taas se on nostettava esiin, sen verran outoa se tässäkin teoksessa on. Ei ihmekään, kun krediiteissäkin kerrotaan, että väreistä ja erikoistehosteista vastaavat Richard Ory ja Barb Rausch. Keitä lienevät, en muista kyseisten nimien tulleen pahemmin näissä lehdissä vastaan. Väritys onkin tavanomaisesta kovin poikkeavaa; paikoitellen oivallisen maalatun näköistä ja takaumien harmaansävy toimii erityisen hyvin. Enimmäkseen näyttää kuitenkin siltä kuin sivulle olisi asetettu jokin yksivärinen (yleensä punainen) kalvo, jonka läpi kaikki muut värit sumeina näkyvät, jos näkyvät. On siinä erikoistehostetta kerrakseen. Mutta, toisin kuin ihan normilehdessä, ainakin värityksen panee merkille – en tosin tiedä onko se tälläkään kertaa niin kauhean hyvä asia.

Lehden loppuun on lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa Classic X-Men -lehdestä, jälleen kerran ilman tekijätietoja. Luulin molempia Claremont / Bolton -tuotannoksi, kuten noilla Classicin taustatarinoilla on ollut tapana olla, mutta äsken netistä selvisi että jälkimmäinen, ja parempi, niistä onkin itse asiassa Ann Nocentin kirjoittama. Muutaman sivun kohtaukset Wolverinen menneisyydestä ovat kelpo kamaa. Eivät mitään merkittävää, mutta pidän tosiaan etenkin tarinasta Älä katso sen silmiin!, jossa haavoittunut Wolverine kahlaa lumimyrskyssä, saa peräänsä metsästäjän joka luulee seuraavansa riisteläintä ja vielä vihaisen karhunkin kimppuunsa. Paljon huonommallakin kamalla olisi lehteä voinut täyttää, ja onhan John Boltonin maalauksellinen kuvitus oikein uljasta.

Ei siis mikään ikimuistoinen numero, mutta tiettyä kuriositeettiarvoa tällä toki on; Howard Chaykin on sarjakuvalegenda, joka taisi aika vähän mitään tehdä Marvelille. Kirjoittaja Archie Goodwin oli hänkin kokenut tekijä jo tässä vaiheessa, oli hetken aikaa toiminut Marvelin päätoimittajanakin 70-luvulla. Oikeastaan yllätys, että tämä on Goodwinin ensiesiintyminen tässä blogissa. On sellainen käsitys, että olisin jotain hänen kirjoittamaansa jo lukenut tämän vuonna 1991 ilmestyessä, mutta missäköhän yhteydessä?

MARVEL 3/88: Wolverine

1. Tokion punaiset yöt

2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Dave Cockrum

Tussaus: Josef Rubinstein

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.

Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.

Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.

Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.

Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Kitty Pryde & Wolverine

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Taide: Al Milgrom

Tämä kokonaisen kuusinumeroisen sarjan yksiin kansiin kokoava julkaisu on yksi niistä, joita suosittelisin totaalisille Marvel-ummikoille, jos olisi joskus tilanne että pitäisi. Olen usein maininnut, että jos joku yksittäinen vaikuttaja omaan kirjalliseen ilmaisuuni pitäisi nimetä, Chris Claremont olisi varmaan se jonka valitsisin. Hänen 80-luvulla kirjoittamansa X-materiaali totisesti osui ja upposi, ja tyytyväisenä olen huomannut sen edelleen osuvan, edelleen uppoavankin.

1980-luvulla Marvelilla pidettiin tarkkaa huolta jatkumosta. Kun Kitty lähtee Ryhmä-X:n parista hengähtämään (Suomessa numerossa 5/86), hän päätyy Chicagoon, saa selville pankkiiri-isänsä sotkeutuneen japanilaisten rikollisten touhuihin ja salamatkustaa tämän perässä Tokioon. Sinne hän sitten jääkin, ja kun Wolverine sattuu olemaan se, joka vastaa puheluun jonka Kitty onnistuu Tokiosta soittamaan, tämä lähtee perään – eikä kaksikkoa sitten kuukausimäärin tiimin omassa lehdessä nähdäkään. Ottaen huomioon miten suosittu hahmo Wolverine oli jo tuolloin, tämä on ollut uskalias veto Marvelilta; eiväthän nämä limited seriesit koskaan tavoittaneet samanlaisia yleisöjä kuin vakiintuneet julkaisut. Toisaalta tällaiset määräaikaiset julkaisut mahdollistavat yhteen juoneen keskittymisen ilman pulppuavia sivujuonia ja pääsääntöisesti ilman muun Marvelin universumin vaikutusta tapahtumiinkaan.

Kitty Pryde & Wolverine on, nyt nähtynä, todella taidokkaasti rakennettu romaanimittainen ja -muotoinen kertomus chicagolaisesta vielä hieman naiivista teinitytöstä, joka kasvaa julmien kokemusten kautta aikuiseksi. Tarinan rakenne on Claremontilla hienosti hallussa. Jokainen kuudesta osasta on oma temaattinen jaksonsa, niistä kolme ensimmäistä ovat Kittyn syöksymistä pimeään ja kolme viimeistä hänen nousemistaan sieltä ylös Wolverinen avulla. Alkupuoli on erityisen vaikuttava. Kittyn epätoivoinen harhailu rahatta ja ystävittä Tokion kaduilla on onnistuneesti toteutettu; on supersankariryhmän jäsen tai ei, Kitty on kuitenkin tässä ennen kaikkea teini, jonka liian suuri usko omaan kykyynsä selviytyä on ajanut hänet mahdottomaan tilanteeseen. Tokion kadut ovat kolkko, epätodellinen ympäristö, ja kun Kitty lopulta löytää isänsä, käy ilmi että tämä on totisesti sotkeutunut väärään seuraan. Mies nimeltä Ogun iskee silmänsä Kittyyn.

Ogun on paitsi Yakuzan mies, myös pimeää magiaa hallitseva ninja, joka aivopesee Kittystä itselleen kollegan. Tarinan toinen luku, Kittyn muuttuminen kokonaan toiseksi uudelleensyntymän ja varhaislapsuuden kautta takaisin aikuisuuden kynnykselle on kokonaisuuden surrealistisin, painajaismaisin osuus. Ensimmäisen luvun hätääntynyt epätoivo Tokion kylmillä kaduilla oli vain esimakua sille nyrjähtäneelle maailmalle johon Kitty katoaa toisessa luvussa, ja hän totisesti onkin kadonnut – Japaniin saapuvalla Wolverinellakin kestää aikansa paikantaa Kitty.

Onneksi Loganille on tähän mennessä kertynyt jo muutamia merkittäviä tuttavuuksia Japanissa, ja näiden Ryhmä-X:n sivuilta tuttujen sivuhenkilöiden avulla alkaa hiljalleen selvitä mitä Kittylle on tapahtunut. Tosin entisestä Kittystä ei tässä vaiheessa ole jäljellä enää mitään. Hänen persoonansa on kadonnut tappajan vaistoin ja kyvyin varustetun ninjan alle, ja vaikka Kitty onnistutaankin pelastamaan fyysisesti Ogunin luota pois, on hänen psyykensä palauttaminen entiselleen ihan toisenlainen prosessi. Tarinan loppupuoli kertoo siitä.

Ihan tuoreeltaan ilmestymisaikanaan en tätä tiiliskiveä lukenut, sillä muistelen että X-miehet olivat jo jollain tavoin tuttuja tämän ääreen päästessäni. Olin vaikuttunut tarinan kolkosta tunnelmasta, todella synkistä juonellisista kierteistä, ja ylipäätään tilanteista, joista hahmoilla ei ollut kunnollisia tai kunniallisia teitä pois. Heti ensimmäinen luku, jossa Kitty joutuu todistamaan isänsä täydellistä nöyryytystä mafian parissa, on ennen kaikkea tyly. Se on todentuntuista ja siksi piinaavaa luettavaa, Kittyn isä Carmen Pryde on hyväntahtoinen mutta selkärangaton mies, tavallaan jo luovuttanut, elämässä hävinnyt. Ja silti Kitty seuraa häntä Japaniin vain päätyäkseen omaan painajaiseensa.

Loppu on toiminnallisempi kuin alku, ja Wolverinen ja Ogunin (heillä on yhteistä historiaa, tietenkin) taistelu on sopivan majesteettinen. Ogun on kuin kauhuelokuvan hahmo demoninaamareineen, ja vaikka lopputulos (sentään!) on päähenkilöiden kannalta positiivinen, on tämä entisen, vielä lapsenmielisen, Kittyn viimeinen esiintyminen. Tämän jälkeen hahmo on pysyvästi muuttunut, kypsempi, kokeneempi. Kitty Pryde & Wolverine on loppujen lopuksi melko tyylipuhdas kasvutarina aikuisuuteen, toki ninja-aivopesun kautta, mutta hullumpiakin näyttämöitä lapsuuden loppumiselle on maailmankirjallisuudessa nähty.

Tämä tarina on saanut jonkin verran kuraa niskaansa kuvituksensa vuoksi. Al Milgrom onkin aika yllättävä valinta tällaisen kuusiosaisen kokonaisuuden piirtäjäksi, mutta toisaalta ainakin allekirjoittaneelle yllätys oli aikoinaan ennen kaikkea positiivinen. Tunsin Milgromin työt Hämiksestä kun tämän ensi kerran luin, ja oli vaikea uskoa että kyseessä oli sama tekjä. Kitty Pryde & Wolverine on ehdottomasti hienoin näkemäni piirrostyö Milgromilta, ja vaikka jonkin verran selvää Frank Miller -vaikutetta löytyykin, on tämä karuin, terävin vedoin toteutettu jälki kuitenkin harkittu ja istuu tarinaan komeasti. Varsinkin piinaavia ja ahdistavia hetkiä kuvatessaan Milgrom on parhaimmillaan, toimintakohtausten koreografia sentään jää selvästi esim. juuri Milleristä jälkeen. Ja todettakoon nyt, että Milgrom ampuu välillä vähän yli Wolverinen torahampaiden kanssa... Silti tämä on karuudessaan tajuttoman upeaa jälkeä, jonka kaltaista en valitettavasti ole Milgromilta toiste kohdannut.

Arvio: Lekan lailla aikoinaan tajuntaan kolahtanut tarina oli edelleen vaikuttavaa luettavaa. Nyt huomasin nauttivani Claremontin klassisen taidokkaasti rakentamasta kokonaisuudesta, jossa kuvainnollinen kuolema ja uudestisyntymä käytiin askel askelelta läpi perinteisen kasvukertomuksen kaavan mukaan. Kitty syntyi uudestaan, ja on pitkälti juuri tämän tarinan ansiota, että hänestä tuli yksi suosikeistani Marvelin monilukuisesta joukosta. Täydet pisteet ja vahva suositus.