Thursday 30 May 2019

Hämähäkkimies 6/83


1. [otsikoton tarina]
2. Missä &%?0&:ssa on Nenä Norton?

Käsikirjoitus: Roger Stern
Piirrokset: John Romita Jr.
Tussaus: Jim Mooney

Koska varhaiset Hämikseni ovat näin satunnaisesti haalittuja, vaihtuvat tekijätkin. Viimeksi käsittelemäni numeron Wolfman ja Pollard ovat poistuneet takavasemmalle (Marv Wolfman itse asiassa poistui DC Comicsin leipiin, missä sittemmin onkin lähinnä työskennellyt) ja Amazing Spider-Man lehteä laativat nyt Roger Stern (jonka nimeä ei lehdessä mainita – kukas nyt käsikirjoituksesta välittäisikään) ja John Romita Jr. Suomalaisen lehden koko on edelleen piskuiset 36 sivua, joten aluksi lukija saa eteensä loppupuolen jo edellisessä numerossa alkaneesta tarinasta. Tässä Hämiksellä ovat vastassa niljakas Kobra ja ärhäkkä Mister Hyde – heistä ainakin jälkimmäinen kuuluu Marvelin legendaarisiin antagonisteihin, ja on juuri sitä mitä nimestäänkin voi päätellä. Heikko tiedemies muuttuu eliksiirin nautittuaan itsevarmaksi ja väkivahvaksi öykkäriksi.


Tämä Hämiksen numero tuo hyvin esiin kirjoittajien erot. Aiempia satunnaisnumeroita lukiessa ei tarinaan mukaan harppaaminen ollut ollenkaan ongelmallista, mutta Weiniin ja Wolfmaniin verrattuna Stern kirjoittaa selvästi pidemmällä tähtäimellä. On sivujuonia, viittaillaan paljon aiempiin tapahtumiin – ja tästä johtuen tarinaan on hivenen hankalampi päästä sisälle. Varsinkin kakkos-stoori, jossa koko New York etsii alamaailmalle elintärkeää informaatiota hallussaan pitävää "kieroa vasikkaa" Nenä Nortonia, tuntuu olevan jatkoa sen verran kaukaa, että jää vähän hahmottomaksi. Tarina on muutenkin hidastempoinen, kunnes loppupuolella Hämähäkkimies saa vastaansa espanjalaisen palkkatappaja Tarantulan, joka huikeine kenkäpuukkoineen on mukavan yliampuva ilmestys.


Roger Stern on muuten yksi niistä Marvelin todella korkeatasoisen 80-luvun peruskivistä, jonka työtä käsikirjoittajana arvostetaan maailmalla kovasti – mutta joka Suomessa jäi aika tuntemattomaksi. Hänen Hämähäkkimiestään kyllä julkaistiin, mutta pikkuisen aikaisin nähden siihen 80-luvun puolivälissä kunnolla alkaneeseen Marvel-buumiin, ja hänen erityisen kehuttua Kostajiaan ei nähty meillä lainkaan, kenties osasyynä se, että Mail-Man ei jostain syystä voinut sietää John Busceman kuvitusta, ja juuri tämä Marvelin grand old man koko Sternin Avengers-kauden kuvitti. Niin jäi tämä kehuttu käsikirjoittaja meillä vallan pimentoon, mitä nyt se yksi Kapteeni Amerikka -juttu julkaistiin MARVELissa vuosikymmenen lopulla, mutta se oli aika heppoinen. Tosin, kuten sanoin, jää tämäkin numero hiukan etäiseksi, mikä toisaalta johtuu enemmän siitä että juoni on kirjoitettu pitkän linjan lukijoille. Hyviä puolia löytyy: ensimmäisen tarinan Kobran ja Hyden välienselvittely on mainio, ja varsinkin kakkostarinassa Daily Buglen toimitustyön pariin päästään kunnolla; tämä on aina miellyttänyt minua. J. Jonah Jameson on edellisten käsikirjoittajien robottipelleilyjen jälkeen taas oma itsensä kovapäisenä päätoimittajana, ja Peter Parkerin sekä Daredevilin parista tutun rikostoimittaja Ben Urichin hiippailut satamalaitureilla Nenä Nortonin perässä ovat mainiota luettavaa. Suomennoksen olisi tosin saanut oikolukea pariin kertaan: Urich on saanut läpi lehden sukunimeensä ylimääräisen l-kirjaimen, ja Daredevilkin on suomennettu Hurjapääksi. Lieneekö Mail-Man ollenkaan tässä vaiheessa läsnä? Hänen palstansakin silmiinpistävästi puuttuu.


Kuvituksesta sekä pidän että en pidä. John Romita Jr on suosikkini kaikista Marvelin myriadeista kuvittajista, mutta tässä vaiheessa ollaan vielä aivan alkumetreillä hänen pitkää uraansa, ja vaikka varsinkin Hämiksen ja Tarantulan taistelu onkin muikean näköistä menoa, on tämä vielä aika perinteiden mukaista Marvel-kamaa, josta JRJR:n oma tyyli ei kauheasti erotu. Isompi ongelma on se, että Romitaa tussaamaan on palkattu jo aiemmin kiroamani Jim Mooney, jonka rumentava tyyli on masentavan päällekäyvä. Varsinkin hänen tapansa viimeistellä ihmisten kasvot on kammottava – tuossa alla on esillä koko hänen repertuaarinsa: Nappipupillisilmät, ylettömästi korostetut huulet, poskiin hutaisten vedetty viivoitus ja yleinen lösähtäneisyyden vaikutelma rumentavat tehokkaasti kovemmankin piirtäjän työn. Ja hemmo jatkoi tussaustaan varsinkin Hämäkkimiehen parissa vuosien ajan. Argh!


Arvio: Pitäisi saada käsiinsä pari edellistä numeroa ja ehkä pari seuraavaakin niin tietäisi miten tarina toimii kokonaisuutena... Mutta ihan hyväähän tämä on näinkin. Romita juniorin nuoruudentyön tutkailu on kiinnostavaa kun tietää miten omanlaisensa tyylin hän sittemmin kehitti.

Wednesday 29 May 2019

Ihmeneloset 3/83


1. Takaisin alkeisiin

Käsikirjoitus & taide: John Byrne

2. Magneto voittaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Terry Austin

Samaan aikaan kun Hämähäkkimies ilmestyi suomeksi Semiciltä, julkaisi kyseistä lehteä suomentava ja toimittava Mail-Man Ihmenelosia ja Hulkia oman Mail-Man Ky:nsä kautta. Kumpikaan näistä lehdistä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäikäinen, ja vuoden 1984 kuluessa ne lopettivat ilmestymisensä, Marvelin kaikki suomennokset siirtyivät Semicille, ja Ryhmä-X aloitti. Itselläni näitä Mail-Manin lehtiä ei juurikaan ollut. Hulkia ei ainuttakaan, näitä Ihmenelosten numeroitakin vain kaksi, joskin tavara on laadukasta – onhan puikoissa John Byrne, jonka monivuotinen työ Ihmenelosten parissa on paitsi kyseisen sarjan, myös ylipäätään Marvelin tuotannon huippuhetkiä. Jatkosarjana näissä Mail-Manin julkaisemissa Ihmenelosissa on Claremont & Byrne -kaksikon kultaa ja kunniaa kerännyt X-Men, mutta koska lehden pituus on vain 36 sivua, ei tästä jatkosarjasta nähdä kuin muutama sivu kerrallaan. Onneksi Semic julkaisi nämä uudestaan kokonaisina aloittaessaan oman Ryhmä-X -lehtensä vähän myöhemmin.

Tämän numeron olen ihan sattumalta itselleni divarista poiminut mukaan; Ihmenelosia tuli vastaan sen verran harvoin, että ei varmaankaan sisällöllä olisi ollut mitään väliä, olisin napannut kuitenkin. Tämä taisi olla ensikosketuksiani Byrnen Ihmenelosiin – joitakin satunnaisia seikkailuja olin tainnut Hämiksen sivuilta lukea, ja vuonna 1988 aloittanut MARVEL-lehtihän näitä sitten julkaisi oikein urakalla, mutta olettaisin että olen tämän lehden ostanut jo aiemmin. Internet kertoi, että tässä numerossa nähtävä Ihmenelosten seikkailu on itse asiassa Byrnen ensimmäinen numero kirjoittaja / kuvittajana lehdessä – en tiedä mitä Mail-Man oli aiemmin Ihmenelosissaan julkaissut. Byrneä edeltäneen Moench / Sienkiewicz -duon tavaraa? Olisipa niitäkin kyllä kiinnostava lukea. Mutta oli miten oli, Byrne on näiden hahmojen parissa täydellisesti kotonaan heti kättelyssä. Dialogi on erittäin luontevaa, tarinan rytmitys on mainio, kuvitus on timanttisen kovaa sekin välittömästi. On kiinnostavaa, että Byrne jo tässä ensimmäisessä soolonumerossaan eksperimentoi erilaisten rasteripaperien kanssa saaden aikaan aika vinkeän näköisiä efektejä esim. veden alla olevia hahmoja kuvatessaan. Myöhemminhän Byrne innostui näiden käytöstä ihan tosissaan; muutenkin hänen viiteen vuoteensa Fantastic Fourin ohjaimissa mahtuu mukavasti supersankarisarjakuvan konventioilla ja tekotavoilla kikkailua.


Itse tarina on perinteinen. Otsikko "Takaisin alkeisiin" (Back to the Basics) on tietenkin monimerkityksellinen: Byrnen ajatus tämän Marvelin ensimmäisen sankarijoukkion parissa oli palauttaa heidät nimenomaan perusasioidensa ytimeen, kauas monimutkaiseksi ja hankalaksi menneistä juonikuvioista. Mutta myös tämän done-in-one-seikkailun vihollinen Diablo on perusasioiden äärellä lähettäessään neljästä klassisesta elementistä kehittämänsä mystiset olennot Ihmenelosten kimppuun. Tokihan nämä voitetaan, mutta näiden muutamien toimintasivujenkin aikana Byrne esittelee paitsi voimiaan ajatuksella käyttävän nelikon, myös perheyhteisön, joka kykenee yhteistyöhön ja laatikon ulkopuolella ajatteluun. Erittäin hyvää kamaa, ja parempaahan Byrneltä oli tämän ryhmän parissa tietenkin tulossa.

Toinen seikkailu on siis X-miehiä, yksi Claremontin ja Byrnen klassisista tarinoista 70-luvun lopulta, mutta ei siitä nyt enempää; sama stoori tulee vastaan vähän myöhemmin Ryhmä-X:n puolella. Hyvää kamaahan tämäkin on, mutta ei muutamassa sivussa oikein pääse oikeuksiinsa. "Kaikenlaista on tapahtunut X-miesten menneisyydessä", toteaa alaviitelaatikko. Nice to know.


Postipalstalla julkistetaan piirustuskilpailun tulokset. Voittajaksi selvisi tällä teoksellaan Petri Hiltunen, lieneekö miehen ensimmäisiä painetuksi päässeitä piirroksia?


Arvio: Taisin jo tulla sanoneeksikin että laatukamaahan tämä on. Byrnen Ihmeneloset kuuluu ehdottomasti Marvel-suosikkieni joukkoon, sielläkin ihan kärjen tuntumaan, ja vaikka tämä yksittäinen seikkailu onkin ehkä juonellisesti heppoinen, se on silti taidolla laadittu ja jaksaa viihdyttää.

Tuesday 28 May 2019

Hämähäkkimies 5/82


Murtovaras kiinni!

Käsikirjoitus: Marv Wolfman
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Jim Mooney
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Juuri kun pääsin viimeksi kehaisemaan Wolfman / Pollard -Hämistä, tulee eteen tämä Amazing Spider-Man lehden numero 200, johon, tyypilliseen Marvelin tapaan, on tasalukua juhlistamaan sisälletty suuria käänteitä. Ongelma on vain siinä, että Wolfman kajoaa Hämiksen kertakaikkisen myyttiseen syntytarinaan – pyrkimyksenä on ehkä ollut jonkinlainen sulkeuma, Peter Parkerin siirtyminen eteenpäin elämässään Hämähäkkimiehenä... Mutta lopputulos on totaalinen kyvyttömyys tavoittaa sitä, mikä Hämähäkkimiehen hahmossa on oleellista.

Kun ostin tämän lehden divarista silloin joskus, olin lähinnä pettynyt. Vastassa ei ollut ketään cooleja supervihollisia, vaan Hämis saa niin supersankarina kuin Parkerinakin vastaansa yhden ainoa kliseisen murtovaras/murhamiehen. Vaan ei sentään ketä tahansa: Wolfman on päättänyt tuoda tähän juhlanumeroon sen Hämäkkimiehen ensimmäisessä tarinassa vuonna 1962 esiintyneen murtovarkaan, jonka Peter ylpeydentuntonsa vuoksi jättää ottamatta kiinni, ja joka sitten tämän jälkeen surmaa Peterin kasvatti-isän Ben-sedän. Juuri tästä tapauksesta syntyy Hämähäkkimiestä hahmona määrittävä voiman ja vastuun periaate, ja toisaalta häntä alati kalvava hirvittävä syyllisyys ja pelko läheistensä vuoksi. Mihinkään muuhun tätä murtovarasta ei tietenkään tarvittu; hän jäi jo Stan Leen alkuperäisessä tarinassa nimettömäksi hahmoksi, jonka tehtävänä oli vain saattaa Peter Parker elämänsä alkuvaiheesta sen jälkipuoliskoon Hämähäkkimiehenä. Nyt tämä murtovaras palaa takaisin (itse asiassa jo lehden edellisessä numerossa, joten en tarkkaan tiedä miten tämä tarina alkaa), ja Hämiksen syntytarinaan ympätään kaikenlaista siihen huonosti sopivaa: Parkerien kotitalo ei ollutkaan mikään satunnaisen murtovarkaan kohde, vaan sinne on kätketty mafian saalis joskus kauan sitten, ja kohtaapa Peter sen saman vartijankin uudestaan, jonka avunpyynnön ensiesiintymisessään tylysti jättää huomiotta.


Murtovaras nappaa kiinni Peterin ja seuraa sivukaupalla väsynyttä (lukijan näkökulmasta) nujakointia: ensin murtovaras nuijii tuoliin sidottua Peteriä, sitten Peter paiskii sivukaupalla murtovarasta, niin siviileissään kuin Hämiksenäkin. Kenties tämän on tarkoitus olla katharttista. Lukijan tulisi kokea suurta tyydytystä siitä, että tämä kaiken pahan alku saa viimein ansionsa mukaan, mutta on vaikea kuvitella kenenkään kaivanneen tätä pelkkänä katalyyttinä toiminutta hahmoa takaisin – oikeastaan tätä hahmoa ei paria ruutua enempää koskaan ollut olemassakaan; vasta Wolfman tuo hänet esiin, kliseisenä alamaailman kovanaamana, joka ei arastele pahoinpidellä tai tappaa saadakseen haluamansa. Epätodellisen kauan miekkonen kyllä pysyy tolpillaan Hämiksen häntä nuijiessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun yliampuvan vihansa sumentama Peter paljastaa henkilöllisyytensä tälle yhtäkkiselle arkkiviholliselleen, tietää lukija ettei tämä voi päättyä kuin yhdellä tavalla, millä se sitten päättyykin: murtovarkaan sydän pettää lopulta silkasta kauhusta, ja mies kuolee Hämähäkkimiehen käsivarsille. Koko lehden ajan pedattu kliimaksi jää siis lopulta kuitenkin tavallaan saavuttamatta; Peter saa kyllä kostonsa, muttei oikeastaan omalla toiminnallaan. Samalla tuli kuitenkin vesitettyä koko ikoninen syntytarina. Mitä tuhlausta.


Ai niin, ja tuossa edempänä olevaan otokseen liittyen: Peter kyllä luulee May-tädinkin olevan kuollut, mutta se paljastuu jo tämän lehden kuluessa huijaukseksi, ja jokainen vähänkään Marvelin sarjakuvia lukenut kyllä tietää, ettei näistä lehdistä löydy ketään toista, jonka henki olisi yhtä sitkeässä kuin May-tädin. Hänen mahdollinen kuolemansa varjostaa kyllä Hämiksen seikkailuita vähän väliä, mutta niin vaan May sinnittelee menemään. Se täytyy kyllä sanoa, että tämä tarina lienee huomattu virheeksi Marvelillakin jo melko varhain. Sen lukeminen silloin 80-luvun lopullakin tuntui oudolta; näihin tapahtumiin ei koskaan myöhemmin ollut viitattu edes ohimennen, vaan juhlanumeron eeppiseksi tarkoitettu lässähdys unohdettiin onnistuneesti. Hyvä niin. Viimeisellä sivulla Peter on löytänyt itsensä ihmisenä uudelleen, mikä tulee sekin vähän tyhjästä. Käsittääkseni muuten näiden viimeisten onnellisten ruutujen dialogin käväisi laatimassa itse Stan Lee.


Arvio: Tylsää, turhaa ja tarinallisesti tuhoisaa. Hämiksen yliampuva vihakin vaikuttaa jotenkin epäaidolta; Peter David kirjoitti saman paljon paremmin myöhemmin legendaarisessa Synninpäästäjä-tarinassa. Pollardin kuvitus (tämä oli muuten sitä aikaa, kun suomalaisissa lehdissä mainittiin tarinoiden tekijät lähinnä silloin kun satuttiin muistamaan) on yhä ok, mutta valitettavasti tussaajana on syvästi inhoamani Jim Mooney, jonka kykyyn vesittää piirtäjä kuin piirtäjä tulen vielä palaamaan.

Monday 27 May 2019

Hämähäkkimies 1/82


1. Musta kissa tietää vaaraa
2. Mustan kissan yhdeksän henkeä

Käsikirjoitus: Marv Wolfman
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Frank Giacoia / "M. Hands"


Löysin Marvelin sarjakuvat vuonna 1987, ja tätä kohtaamista seurasi hyvin nopeasti paitsi kaiken Suomessa julkaistun hankkiminen tuoreeltaan, myös satunnainen divareissa kiertely. Nyt nähtynä kokoelmassani ei kuitenkaan ole hirveän paljon tuota vuotta -87 vanhempaa tavaraa; varsinkaan näitä Hämähäkkimiehen muinaisia numeroita en kauheasti hankkinut. Ne tuntuivat tuolloin jokseenkin vanhanaikaisilta, tarinoissa ei koskaan ollut sellaista imua kuin vaikkapa Ryhmä-X:ssä, jonka vanhoja numeroita metsästin tosissani. Tämän näkyy esim. siinä, että tässä kohtaa Hämiksissäni on vuoden harppaus eteenpäin. Lehden tekijät ovat vaihtuneet (käsikirjoittaja Marv Wolfman on muuten kreditoitu tässä suomenkielisessä lehdessä nimellä Mary), Peter Parkerin siviilielämäkin heittänyt häränpyllyä – Mary Jane on kokonaan kadonnut kuvioista, ja Peter on kärttyisä ja ystäviensäkin karttama. Hämiksenä hän saa vastaansa mielenkiintoisen hahmon nimeltä Musta kissa, joka on ehkä sinällään melko tyypillinen tapaus – mies-sankari ja tämän naispuolinen vastustaja, jotka myöhemmin päätyvät yhteen. Mutta Felicia Hardy ei koskaan ollut varsinaisesti vihollinen. Hän on kyllä murtovaras ja taidokas akrobaatti, mutta (toistaiseksi) ilman supervoimia, ja toisaalta tämän ensiesiintymisen motiivitkin ovat jalot: Musta kissa kaappaa kuolemansairaan isänsä vankilasta antaakseen tälle mahdollisuuden kuolla kotonaan. Isä on nuorempana ollut legendaarinen kissavaras (käsitteen "cat burglar" suomennos kuulostaa varkaalta joka anastaa kissoja...) ja näistä rikoksistaan istuu nyt tuomiotaan. Isäänsä jumaloiva Felicia on halunnut tulla tämän kaltaiseksi, ja näitä taitojaan käyttää sitten osapuilleen samoin kuin esikuvansakin. Mutta hän sattuu törmäämään öillisillä retkillään Hämähäkkimieheen, ja vaikkei mitään romanttista vielä ilmassa olekaan, niin kyllä tässä ensikohtaamisessa jo jonkinlaiset kipinät sinkoavat.


Musta kissa on hyvä hahmo, ja tämä ensiesiintyminen varsinkin on onnistunut. Kun itse aloin kerätä Hämistä, oli näillä kahdella jo pitkä rakkaussuhde takanapäin, hiipumassakin, ja tätä eroavatko-vai-eivätkö -debattia käytiin lehdessä tuolloin kymmenvuotiaan mielestä piinallisen pitkään. Mustan kissan juonikaarta kokonaisuutena katsoen tuo myöhempikin vaihe kyllä toimii; Felicia Hardy on pääsääntöisesti hyvin käsitelty hahmo, joka on rämäpäisempi, fyysisesti ja seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli suhteessa, ronski ja riskejä ottava, lievästi hullu mutta rakastettava. Pakko myös todeta, että tämä hänen alkuperäinen asunsa, jonka käsittääkseni suunnitteli itse John Romita, on todella tyylikäs; 90-luvulla hahmolle yritettiin pukea uusia aikakauden tyylin mukaisia erittäin paljastavia asuja, mutta tämä yksinkertainen peittävä musta on silti aina se, mistä Musta kissa muistetaan, ja johon hänet ilmeisesti myöhemmin palautettiinkin.


Lehdessä on, kuten kansikin lupailee, myös kiva kilpa. Aika hupaisaa, että Marvel-sarjakuvan kilpailusta voi voittaa Teräsmies-pyyhkeen. Ei ollut niin tarkkaa tuolloin.


Arvio: Kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen on hyvä, ja varsinkin retroaktiivisesti luettuna mielenkiintoinen. Keith Pollard on kuvittajana ok – kenties modernimpi kuin edeltäjänsä Ross Andru, mutta varsinkin toisen tarinan sotkuinen tussaus ("M. Hands" on lyhennys Marvelin käyttämästä käsitteestä "Many Hands" ja tarkoittaa aina sitä, että lehti on ollut vaarassa myöhästyä, joten kynänjälkeä on haalittu tussaamaan kaikki ja naapurit, yleensä piirrosjäljelle tuhoisin seurauksin) haittaa. Ei Pollard kyllä koskaan lukeutunut suosikkeihini, mutta Mustan kissan hän hahmottelee mainiosti.

Sunday 26 May 2019

Hämähäkkimies 1/81


1. Hämähäkintappaja
2. Murha ilmassa

Käsikirjoitus: Len Wein
Taide: Ross Andru

Edellisen numeron Stegronin jälkeen meno paranee hitusen, kun Hämis saa vastaansa Virvatulen, joka on paljon mielenkiintoisempi hahmo. Virvatuli on hullun tohtori Jonas Harrow'n vallan alava oleva vastentahtoinen rikollinen, joka tuntuu tämän tarinan perusteella olevan Hämikselle melkoisen haastava vastus. Tarina jää kesken, eikä minulla ole seuraavaa numeroa, joten en tiedä miten Virvatulelle kävi sittemmin. Ainakaan minun aikanani hän ei enää Marvelin lehtiin ilmestynyt, mitä voi pitää poikkeuksena; pääsääntöisestihän kaikki hahmot tulivat takaisin kun vaan tarpeeksi odotti. Kuolemakaan oli harvoin mikään iso este.

Hiljakkoin edesmennyt Len Wein muistetaan parhaiten Wolverinen luojana ja uuden X-Menin ensimmäisenä käsikirjoittajana, mutta kyllä hän ehti kirjoittaa vähän joka hahmoa Marvelilla 70-luvulla, toimipa lyhyen hetken päätoimittajanakin. Hänen Hämiksensä ei vielä edellisnumerossa vakuuttanut, mutta tällä kertaa toiminta on napakampaa. Pidän Virvatulen juonikuviosta, ja Wein pyörittelee Hämiksen siviilielämääkin kiitettävän saippuaoopperaisella otteella. J. Jonah Jameson tosin ajautui hahmona tuuliajolle Stan Leen jätettyä Hämähäkkimiehen kirjoittamisen; näissä numeroissakin on sivujuonena Jamesonin yhdessä naisystävänsä Marla Madisonin kanssa luoma Hämähäkintappaja-robotti, joka tulee lisähäiriönä sotkemaan Hämiksen ja Virvatulen taistelua lehden lopulla. Vielä 60-luvulla ärhäkkäänä kustantajana häärinyt Jameson on vajonnut B-luokan supervihollisluokkaan, josta onneksi 80-luvulla palautui takaisin oikeampaan rooliinsa.


Ross Andru on piirtänyt Virvatulta kontrolloivan "hullun tohtori" Harrow'n yliampuvan sarjakuvamaiseksi hahmoksi, jota on kohtalaisen vaikea ottaa vakavasti. Suomalaisten lehtien toimittajan Mail-Manin tuttu tyyli muuten näkyy jo näin varhain: amerikkalaisten lehtien aiempiin numeroihin viittaavia toimittajan huomautuksia ei ole käännetty, vaan niiden tilalla on kuvaa jollain tavoin selittäviä kommentteja ("Hullun tohtorin silmät kiiluivat..."). Itselle nämä menivät silloin aikoinaan täydestä, joskin toisinaan ihmettelin, miksi joitakin itsestäänselvyyksiä oli vielä tekstilaatikoin toistettu. Olisivat ne jenkkilehtien viittaukset minun puolestani saaneet olla näkyvilläkin.


Mary Janen ja Peterin rennon fyysinen suhde 70-luvulla on jotenkin hirmuisen sympaattinen:


Arvio: Virvatuli on hyvä hahmo, mutta harmi kyllä ei ainakaan minun silmiini ole tämän lehden ohella muualla osunut. Hämähäkintappaja sen sijaan ei vakuuta. Peter ja Mary Jane ovat varovaisesti alkamassa seurustelusuhdetta näillä main, ja tämä kahden epätietoisen ihmisen hakeutuminen toistensa seuraan on kirjoitettu hyvin.

Saturday 25 May 2019

Hämähäkkimies 10/80


1. Hirviö historian hämäristä
2. Liskojen sota

Käsikirjoitus: Len Wein
Taide: Ross Andru

Vanhin omistamani Marvel-lehti aloittaa blogin, jossa luen nelikymppisen silmin läpi loputtomasti ajanvietettä silloin joskus tarjonneet lehdet. Mitään pitkiä jaarituksia ei ole luvassa, vaan pikemminkin vaikutelmia ja havaintoja – vieläkö nämä nuoreen ihmiseen kovan vaikutuksen tehneet sarjakuvat toimivat?

Ellen väärin muista, sain Hämiksen numeron 10/80 kaverilta vaihtamalla sen päittäin Mustanaamioon tai johonkin muuhun sellaiseen lehteen, jota hän keräsi, mutta minä en. Vaihtokauppa on tapahtunut 80-luvun lopulla, minkä vuoksi tämä Hämiksen ensimmäisen julkaisuvuoden viimeinen numero on näyttänyt kovin vieraalta. Jotain vanhanaikaista näissä 70-luvun sarjakuvissa oli jo silloin.

Len Wein ja Ross Andru vastasivat 70-luvulla Marvelin ykköslehden sisällöstä pitkään, ja heidän laatimiensa tarinoiden julkaisulla suomalainenkin Hämähäkkimies aloitti. Tämä on melko kevyttä perustavaraa: Hämähäkkimies on oma suulas itsensä, sankari joka on luontevimmillaan taistellessaan myriadeja vihollisia vastaan, mutta jonka siviiliminä on ihmissuhteissaan kömpelö. Myöhemmän retconin ansiosta Mary Jane itse asiassa tietää jo tässä Peterin olevan Hämähäkkimies, minkä tiedon valossa näistä ruuduista voi etsiä piilomerkityksiä.


Tästä kakkostarinan aloitusruudusta tykkään kovasti:


Vastassa näissä tarinoissa (36-sivuinen lehti sisältää puolitoista alkuperäisnumeroa) on klassinen Hämis-vihollinen Lisko ja tämän vähemmän klassinen kollega Stegron, jonka yksinäinen kuolema on tästä lehdestä jäänyt parhaiten mieleen.


Arvio: 70-lukuisen rennolla otteella tuotettua kevyttä perus-Marvelia. Ei ikimuistoista, mutta paljon huonompaakin Hämistä on julkaistu. Suomennos on paikoitellen sympaattisen naiivia, mutta dialogi rullaa silti notkeasti.