1. Teuraspäivä
2. Lopullinen ratkaisu
Tarina: Steven Grant / Jo Duffy
Piirrokset: Mike Zeck / Mike Vosburg
Tussaus: John Beatty
Jim Shooterin aikakaudella Marvel ylpeili sillä, että lehdet ilmestyivät aikataulussa aina. Tämä oli ilmeisesti ollut Marvelin julkaisuille pahanlainen ongelma läpi 70-luvun, kun tekijät ottivat aikaa juuri niin kauan kuin sattui huvittamaan, eikä kenelläkään ollut kanttia pistää mokomia löysäilijöitä kuosiin ennen kuin Shooterista tuli pomo. Täsmällisyydessä on toki se ikävä puoli, että varsin usein näkee 80-luvulta peräisin olevia lehtiä joiden kuvituspuolta viimeistelemään on saatu viime minuuteilla ties ketä; toisinaan on varastosta otettu kokonainen kyseistä tarkoitusta varten tehty täytenumero, kun vastuussa olevien työt ovat olleet niin kertakaikkisen kesken. Ja sitten on näitä tapauksia, joista olen maininnut jo ennenkin: tiivis kokonaisuus, joko tämän Tuomarin kaltainen limited series tai sitten kuukausittaisen lehden normimenon katkaiseva tavallista yhtenäisempi event – melkein säännönmukaisesti näiden viimeisen osan kuvitus oli aina häthätää kokoon kyhätty. Sama on käynyt tietenkin Tuomarin ensimmäiselle soolotarinallekin, kun yllättäen kokonaisuuden viimeinen luku on yhtäkkiä kreditoitu tussausta lukuunottamatta ihan eri ihmisille kuin aiemmat.
Tarina menettelee. Jo Duffy on ihan pätevä käsikirjoittaja (uransa alussa vielä tässä), ja imitoi Steven Grantin tyyliä suht onnistuneesti, joskin hivenen latteasti. Kuvitus on ongelmallisempi tapaus, siinä määrin Mike Zeckin tyylikäs jälki on paitsi tätä tarinaa, myös Tuomaria hahmona leimannut, että kun viimeisten parinkymmenen sivun ajaksi kuvioon astuu joku ihan muu, tunnelma muuttuu ikävästi. Mike Vosburg on Suomessa tuntematon, mutta oli 80-luvulla jo pidemmän linjan piirtäjä, ja itse asiassa oikein hyväkin, mitä olen hänen töitään myöhemmin nähnyt. Kenties tämä on ollut hänellekin tiukan aikataulun keikka, tai kenties John Beattyn tussinjälki ei vain sovi hänen tyylilleen lainkaan, mutta jälki on todella hutaistun ja kökön näköistä. Varsinkin nuorempana suorastaan inhosin tätä rumaa kuvitusta, nyt huomaan löytäväni luonnosmaisen riipustelun keskeltä oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten tämä:
Onneksi suurin osa tästä lehdestä on kuitenkin tämän tarinan alkupuoliskostakin vastanneiden Grantin ja Zeckin käsialaa, ja perhanan toimivaa edelleen. Frank "Tuomari" Castle on hahmona vahvimmillaan tässä tarinassa. Hän kiikkuu koko ajan yliampuvan ja realistisen rajamailla menemättä kuitenkaan koskaan kunnolla kummallekaan puolelle, hän on yksiulotteisine agendoineenkin inhimillisempi kuin koskaan tämän jälkeen. Tarina jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden parissa, kun Tuomarin vankilasta pois auttanut "rikollisia vihaava" järjestö Trusti on aloittanut jengisodan, jossa ruumiita tulee ja yleinen kaaos leviää sitä tahtia, että Frankia itseäänkin alkaa ahdistaa. Luonnollisesti Trustin jäljet johtavat korruptoituneiden ja kiristettyjen isokenkäisten luokse, ja sinne siis johtaa myös Tuomarin tie. Kylmää kuvastoahan tämä on 12-vuotiaana luettuna ollut:
Taas on kehuttava Steven Grantia siitä, että tarina ei mene överiksi. Kerronta on todella sujuvaa, juoni etenee vääjäämättömiä pisteitään kohti tyylillä, ja Tuomarin jatkuva monologi erityisesti on mannaa, mistä toki kiitos myös tarinan suomentaneelle Mail-Manille. Realistisuudessaan tämä on tosiaan aivan toisenlaista menoa kuin mitä valtaosa muusta Marvelin tuotannosta on tuolloin ollut, mutta maistui silloin ja maistui nytkin. Tämä tarina (mukaanlukien siis myös MARVEL 6/89, jossa ensipuolisko) on yllättäen ollut parhaita blogin myötä uudelleenluettuja juttuja, ja yksi positiivisimmista yllättäjistä. Ei ihme, että lukijat vaativat lisää Tuomaria, mutta ei toisaalta ihme sekään, että laatu ei koskaan enää tälle tasolle yltänyt.
