Ryhmä-X 3/89

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden & Bret Blevins

Näillä main alkoi 12-vuotiaan meikäläisen huumorintaju loppua. Katkeraa kalkkiahan se oli, kun jatkuvajuoninen tarina siirtyi edellisessä vuodenvaihteessa tauolle ja lehti alkoi ilmestyä joka toinen kuukausi. Mutta koska luvassa oli "väliinjääneitä klassikkoja", tämän jotenkin kykeni hyväksymään. Edes sanan äärimmilleen venytetyllä määrittelyllä ei tämän numeron tarinaa voi kuitenkaan pitää klassikkona, olkoonkin että on Claremontin kultakaudelta (tarkemmin siltä lyhyeltä ajanjaksolta, jolloin Storm oli jo irokeesi-lookissaan, mutta jolloin hänellä oli vielä voimansa), ja olkoonkin että on Michael Golden kuvittamassa. Lehti itsessään on X-Men Annualista repäisty kohtalaisen kajahtanut huumoritarina, jonka pääosassa on Ihmemies (Impossible Man), tuo periaatteessa hauska Lee / Kirby -luomus, joka kuitenkin aika harvoin taitaa jaksaa kantaa kokonaista tarinaa.

Enkä nyt tarkoita että lehti olisi huono. Claremont on useinkin osoittanut, että vakavan ja jopa synkän kerronnan ohella myös huumori taittuu, mikä ei olekaan ihme – hänen humoristiset tarinansa perustuvat pitkälti hahmojen täydelliseen tuntemukseen, ja näiden luonteenpiirteiden ja henkilökohtaisten outouksien (usein myös hänen itse kirjoittamiensa absurdin monimutkaisten juonenkäänteiden) korostamiseen. Tässäkin tarinassa, jossa Ihmemies saapuu Maahan kuvitellen pelaavansa kaikkien kanssa kivaa keräilypeliä, on paljon toimivia hetkiä. Juonta ei sitten niinkään: Muotoaan muuttava popuppilainen (Ihmemiehen kotiplaneetta) ilmestyy X-miehille Galactuksena, vie Xavierin kartanon mennessään ja niinpä tämän pimahtaneen keräilijän perään lähdetään. Matka vie Kostajien päämajaan, Kadonneeseen valtakuntaan, SHIELDin tukialukselle, ja lopulta Marvelin toimitukseen, missä vaiheessa oma mielenkiintoni on jo pahasti hiipunut.

Juttu tosiaan laimenee edetessään. Aluksi huumori on kohdillaan, mutta muotoa muuttavan ja omiaan höpöttävän kahjon perässä voi juosta vain rajallisen ajan, ennen kuin puu alkaa maistua. Nyt se raja ylittyy viimeistään kun metafiktiivinen osio alkaa. Näistä "Marvelin tekijät Marvelin universumissa"-jutuista en ole koskaan oikein välittänyt. Pidän ajatuksesta, että näitä sarjakuvia (omanlaisinaan versioina) ilmestyy myös tässä supersankareita vilisevässä todellisuudessa, mutta nämä kohtaukset menevät väistämättä sellaisen kanonisoidusta kerronnasta irrallisen vierauden puolelle, että tarinallinen momentti hiipuu irtovitsien tieltä olemattomiin. Taas näin käy. Kun sen lisäksi alkupuolella huikean hyvältä näyttävä kuvitus (Golden on ainakin tarinan ensimmäisestä puoliskosta vastuussa... lieneekö loppuosa Blevinsiä?) on latistunut aika mitäänsanomattomaksi, jää lehdestä vaisu vaikutelma. Tussaaja vaihtuu muutaman sivun välein (M-M luettelee koko joukon palstallaan) jäljen ollessa pahimmillaan suttuista, parhaimmillaan upeaa – esim. Goldenin tussatessa itseään.

Lehdessä on kaiken kaikkiaan välityön makua, kun kahden sivun Mail-Manin palstan ja kahden kerrassaan turhan esittelyn (Rogue ja Kolossi) lisäksi sisäsivuista peräti kolme on täytetty mainoksilla, mitä näissä lehdissä näkee todella harvoin. Mutta todetaan nyt vielä: kyllä tämän taas luki, eikä tällä kertaa kirpaissutkaan pahasti. Kevyesti viihdyttävää hömppäähän tämä on paikoin huikean kauniilla kuvituksella. Mutta vuonna 1989... kaksi kuukautta tätä oli pitänyt odottaa. Seuraavaan numeroon meni taas kaksi kuukautta. Kyllä harmitti niin penteleesti.

Ryhmä-X 12/85

1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden

Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.

Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.

Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!

Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.

Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.

Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.