Showing posts with label Keith Pollard. Show all posts
Showing posts with label Keith Pollard. Show all posts

Thursday 8 April 2021

Ryhmä-X 2/90


1. Neuvostosotilaiden vastaisku

Tarina: Roger Stern
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Josef Rubinstein

2. Tuomion päivä!

Tarina: Tom DeFalco
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Josef Rubinstein

Mutanttilehden vuosi alkoi X-Men vs. Avengers -minisarjan ensimmäisellä puoliskolla, ja nyt nähdään siitä loput. Alku oli ihan mukiinmenevä. Marc Silvestrin kuvitus oli mitä miellyttävintä nähtävää pitkän tauon jälkeen, ja tarina, jos nyt ei kovin henkeviä teemoja sisältänytkään, oli menevää toimintaa. Valitettavasti tämänkin minisarjan kohdalla käy se, minkä tapahtumista Marvelin 80-luvun tarjonnassa olen täällä jo aiemmin ehtinyt ihmetellä: viimeisen osan kohdalla taso romahtaa. Tämä kävi mm. Tuomarin ensimmäiselle minisarjalle ja Hämiksen Synninpäästäjä-tarinalle, joskin siinä missä näiden kohdalla lähinnä kuvituksesta katosi kaikki terä, tällä kertaa romahdetaan oikein urakalla: piirtäjän ohella nimittäin myös kolme ensimmäistä lukua kirjoittanut Roger Stern menee vaihtoon, ja tyyliltään edeltävistä osista täysin poikkeavan loppunäytöksen onkin kirjoittanut Hämiksestä tuttu Tom DeFalco. Mitä peijakasta?

Sen verran olen tästä tapauksesta myöhemmin kuullut, että syynä on ilmeisesti ollut Roger Sternin suunnitelma palauttaa näihin aikoihin X-miesten liittolaisena ja Uusien mutanttien mentorina toimiva Magneto takaisin pahikseksi. Tämä ei ollut Chris Claremontin mieleen, joten suunnitelma meni uusiksi, ja DeFalco palkattiin kirjoittamaan pikavauhtia uusi tuskin ketään tyydyttänyt lopetus sarjalle. Tässä on montakin outoa seikkaa, mutta häkellyttävintä on, että Sternin ylipäätään annettiin lähteä säätämään Magneton kanssa omiaan huolimatta siitä, että tämä hahmo oli aivan keskeinen Claremontin kirjoittamassa mutanttimaailmassa – tosiaanko tällaisen minisarjan vuoksi olisi heitetty vuosia Marvelin suosituimmissa lehdissä jatkunut hienovarainen hahmoluonnostelu roskikseen kyseisten tarinoiden käsikirjoittajalta kysymättä? Ilmeisesti näin. Sentään Claremont on viime hetkillä saanut käyttää veto-oikeuttaan – eli vaikka tämä minisarja laadullisesti romahtaakin, on vahinko kuitenkin pienempi kuin mitä Magneton hahmon torpedoinnista olisi seurannut.

No, ensimmäinen tarina on kuitenkin hyvä. Menoa on kuin toimintaleffassa (en ole MCU-elokuvia nähnyt, joten niihin en ala verrata) konsanaan, ja "kaikkia kaikkia vastaan"-tyylinen kaoottisuus on tavanomaista hyvis/pahis-akselia omaperäisempää hutkintaa. Matsin pääasiallisena tapahtumapaikkana vietnamilainen rahtialus toimii hyvin, eikä siinä kauaa pinnalla pysytäkään, kun mäiske alkaa. Varsinkin hienovaraisemmista säännöistä ja yleisestä turvallisuudesta piittaamattomat Superneuvostosotilaat pistävät paattia kappaleiksi kiitettävän estoitta.


Tietynlaisena jenkkipropagandana voisi pitää sitä, että Kostajat ja Ryhmä-X esitetään kaikin tavoin kyvykkäämpinä kuin neuvostokollegansa, mutta siitä ei oikeastaan ole kyse – itäsankarit ovat loppujen lopuksi aika sympaattisia tyyppejä, jotka ovat pääosin vain hommassaan niin uusia, että virheitä sattuu. Tuhovoimassa tai taistelutahdossa neuvostotilaat ovat vähintäänkin amerikkalaisten kollegoidensa veroisia.

Mutta se päätösjakso sitten. Ensinnäkin Neuvostosotilaat katoavat kuvasta ajatusta nopeammin, eikä heitä kukaan enää edes mainitse. Pääosin katoavat myös X-miehet ja Kostajat, vain pari keskeistä tyyppiä kummastakin joukkiosta jää jäljelle fokuksen ollessa Magnetossa ja tämän oikeudenkäynnissä, toisin sanoen jo Ryhmä-X:n numerossa 7/87 tapahtuneen oikeudenkäynnin vesittyneessä toisinnossa. Poissa on Claremontin kirjoittama älykäs tuomiosalidraama, sen tilalla on DeFalcon infantiilisia latteuksia laukovat karikatyyrit. Pariisin oikeuspalatsissa ollaan tälläkin kertaa. Pääosa tarinasta odotellaan varsinaisen istunnon alkamista ilman että mitään merkittävää tapahtuu. On yhtäkkiä tyhjästä ilmestyvä singaporelaisten mutanttien alamaailma, joka pitää Magnetoa messiaanaan ja joka yhtä yhtäkkisesti ihmisten toimesta otetaan hengiltä. On maailmanherruudesta haaveileva Magneto – hän ilmeisesti kykenisi tämän toteuttamaan milloin tahansa kypäränsä avulla. Ok. Myös Magneton henkiset voimat ovat ihan toista kuin koskaan aiemmin tai koskaan myöhemmin. Onko DeFalco ollut ihan selvillä millaista hahmoa hänen ylipäätään on määrä kirjoittaa?


Tuomion julistavan tuomarin logiikka on varsinaisen kansainvälisen oikeuden irvikuva: koska terrorismista syytetty Magneto on ilmoittanut olevansa sodassa ihmiskuntaa vastaan, on hänet luokiteltava valtioksi; onhan vain valtioiden mahdollista julistaa sotatila. Ja koska Magneto ei muiden valtioiden tapaan ole allekirjoittanut Geneven sopimusta, ei häntä voi kansainvälisistä rikoksistakaan tuomita. Terroristit kautta Marvelin universumin kiittänevät tästä päätöksestä. Magneto saa jatkaa vapaana miehenä.

Koko tarina on farssi. Henkilöhahmot muistuttavat vain etäisesti niitä joita yrittävät olla, juoni on ikään kuin pienemmille lukijoille suunnattu pikkukakkosversio aiemmasta Magneton oikeudenkäynnistä, ja dialogi on karmeaa tönkköä, mitä ei nimimerkki Verlainen suomennos juuri auta. En tiedä onko suomentajan vai DeFalcon ongelma, mutta esimerkkinä vaikkapa tämä: Kapteeni Amerikan kanssa puhuessaan Magneto lausuu kahden sivun aikana repliikit "Tarkkaavaisuutesi on hyvä, Kapteeni!", "Käytän kypärää sinuun, Kapteeni!", "Puhu, Kapteeni!", "Häpäisit minut, Kapteeni!".

Lukukokemus on piinallinen. (, Kapteeni!) Teitittelyt ja sinuttelutkin vaihtuvat sujuvasti lennossa kesken keskustelun. Huoh. Silvestrin kuvitusta jää lehden loppupuolella kaipaamaan, mutta vaikka Pollard on yksi perus-Marvelin tylsimpiä työjuhtia ulosanniltaan, on kuvitus silti tämän lopetusjakson ongelmista pienin.

Kolme neljäsosaa Ryhmä-X vastaan Kostajat -kokonaisuudesta oli siis suhteellisen viihdyttävää toimintamelskettä, se viimeinen neljännes hävettävän huonoa muka-syvällistä oikeussalidraamaa. Parempaa mutanttikamaa odotellaan yhä.

Tuesday 28 May 2019

Hämähäkkimies 5/82


Murtovaras kiinni!

Käsikirjoitus: Marv Wolfman
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Jim Mooney
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Juuri kun pääsin viimeksi kehaisemaan Wolfman / Pollard -Hämistä, tulee eteen tämä Amazing Spider-Man lehden numero 200, johon, tyypilliseen Marvelin tapaan, on tasalukua juhlistamaan sisälletty suuria käänteitä. Ongelma on vain siinä, että Wolfman kajoaa Hämiksen kertakaikkisen myyttiseen syntytarinaan – pyrkimyksenä on ehkä ollut jonkinlainen sulkeuma, Peter Parkerin siirtyminen eteenpäin elämässään Hämähäkkimiehenä... Mutta lopputulos on totaalinen kyvyttömyys tavoittaa sitä, mikä Hämähäkkimiehen hahmossa on oleellista.

Kun ostin tämän lehden divarista silloin joskus, olin lähinnä pettynyt. Vastassa ei ollut ketään cooleja supervihollisia, vaan Hämis saa niin supersankarina kuin Parkerinakin vastaansa yhden ainoa kliseisen murtovaras/murhamiehen. Vaan ei sentään ketä tahansa: Wolfman on päättänyt tuoda tähän juhlanumeroon sen Hämäkkimiehen ensimmäisessä tarinassa vuonna 1962 esiintyneen murtovarkaan, jonka Peter ylpeydentuntonsa vuoksi jättää ottamatta kiinni, ja joka sitten tämän jälkeen surmaa Peterin kasvatti-isän Ben-sedän. Juuri tästä tapauksesta syntyy Hämähäkkimiestä hahmona määrittävä voiman ja vastuun periaate, ja toisaalta häntä alati kalvava hirvittävä syyllisyys ja pelko läheistensä vuoksi. Mihinkään muuhun tätä murtovarasta ei tietenkään tarvittu; hän jäi jo Stan Leen alkuperäisessä tarinassa nimettömäksi hahmoksi, jonka tehtävänä oli vain saattaa Peter Parker elämänsä alkuvaiheesta sen jälkipuoliskoon Hämähäkkimiehenä. Nyt tämä murtovaras palaa takaisin (itse asiassa jo lehden edellisessä numerossa, joten en tarkkaan tiedä miten tämä tarina alkaa), ja Hämiksen syntytarinaan ympätään kaikenlaista siihen huonosti sopivaa: Parkerien kotitalo ei ollutkaan mikään satunnaisen murtovarkaan kohde, vaan sinne on kätketty mafian saalis joskus kauan sitten, ja kohtaapa Peter sen saman vartijankin uudestaan, jonka avunpyynnön ensiesiintymisessään tylysti jättää huomiotta.


Murtovaras nappaa kiinni Peterin ja seuraa sivukaupalla väsynyttä (lukijan näkökulmasta) nujakointia: ensin murtovaras nuijii tuoliin sidottua Peteriä, sitten Peter paiskii sivukaupalla murtovarasta, niin siviileissään kuin Hämiksenäkin. Kenties tämän on tarkoitus olla katharttista. Lukijan tulisi kokea suurta tyydytystä siitä, että tämä kaiken pahan alku saa viimein ansionsa mukaan, mutta on vaikea kuvitella kenenkään kaivanneen tätä pelkkänä katalyyttinä toiminutta hahmoa takaisin – oikeastaan tätä hahmoa ei paria ruutua enempää koskaan ollut olemassakaan; vasta Wolfman tuo hänet esiin, kliseisenä alamaailman kovanaamana, joka ei arastele pahoinpidellä tai tappaa saadakseen haluamansa. Epätodellisen kauan miekkonen kyllä pysyy tolpillaan Hämiksen häntä nuijiessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun yliampuvan vihansa sumentama Peter paljastaa henkilöllisyytensä tälle yhtäkkiselle arkkiviholliselleen, tietää lukija ettei tämä voi päättyä kuin yhdellä tavalla, millä se sitten päättyykin: murtovarkaan sydän pettää lopulta silkasta kauhusta, ja mies kuolee Hämähäkkimiehen käsivarsille. Koko lehden ajan pedattu kliimaksi jää siis lopulta kuitenkin tavallaan saavuttamatta; Peter saa kyllä kostonsa, muttei oikeastaan omalla toiminnallaan. Samalla tuli kuitenkin vesitettyä koko ikoninen syntytarina. Mitä tuhlausta.


Ai niin, ja tuossa edempänä olevaan otokseen liittyen: Peter kyllä luulee May-tädinkin olevan kuollut, mutta se paljastuu jo tämän lehden kuluessa huijaukseksi, ja jokainen vähänkään Marvelin sarjakuvia lukenut kyllä tietää, ettei näistä lehdistä löydy ketään toista, jonka henki olisi yhtä sitkeässä kuin May-tädin. Hänen mahdollinen kuolemansa varjostaa kyllä Hämiksen seikkailuita vähän väliä, mutta niin vaan May sinnittelee menemään. Se täytyy kyllä sanoa, että tämä tarina lienee huomattu virheeksi Marvelillakin jo melko varhain. Sen lukeminen silloin 80-luvun lopullakin tuntui oudolta; näihin tapahtumiin ei koskaan myöhemmin ollut viitattu edes ohimennen, vaan juhlanumeron eeppiseksi tarkoitettu lässähdys unohdettiin onnistuneesti. Hyvä niin. Viimeisellä sivulla Peter on löytänyt itsensä ihmisenä uudelleen, mikä tulee sekin vähän tyhjästä. Käsittääkseni muuten näiden viimeisten onnellisten ruutujen dialogin käväisi laatimassa itse Stan Lee.


Arvio: Tylsää, turhaa ja tarinallisesti tuhoisaa. Hämiksen yliampuva vihakin vaikuttaa jotenkin epäaidolta; Peter David kirjoitti saman paljon paremmin myöhemmin legendaarisessa Synninpäästäjä-tarinassa. Pollardin kuvitus (tämä oli muuten sitä aikaa, kun suomalaisissa lehdissä mainittiin tarinoiden tekijät lähinnä silloin kun satuttiin muistamaan) on yhä ok, mutta valitettavasti tussaajana on syvästi inhoamani Jim Mooney, jonka kykyyn vesittää piirtäjä kuin piirtäjä tulen vielä palaamaan.

Monday 27 May 2019

Hämähäkkimies 1/82


1. Musta kissa tietää vaaraa
2. Mustan kissan yhdeksän henkeä

Käsikirjoitus: Marv Wolfman
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Frank Giacoia / "M. Hands"


Löysin Marvelin sarjakuvat vuonna 1987, ja tätä kohtaamista seurasi hyvin nopeasti paitsi kaiken Suomessa julkaistun hankkiminen tuoreeltaan, myös satunnainen divareissa kiertely. Nyt nähtynä kokoelmassani ei kuitenkaan ole hirveän paljon tuota vuotta -87 vanhempaa tavaraa; varsinkaan näitä Hämähäkkimiehen muinaisia numeroita en kauheasti hankkinut. Ne tuntuivat tuolloin jokseenkin vanhanaikaisilta, tarinoissa ei koskaan ollut sellaista imua kuin vaikkapa Ryhmä-X:ssä, jonka vanhoja numeroita metsästin tosissani. Tämän näkyy esim. siinä, että tässä kohtaa Hämiksissäni on vuoden harppaus eteenpäin. Lehden tekijät ovat vaihtuneet (käsikirjoittaja Marv Wolfman on muuten kreditoitu tässä suomenkielisessä lehdessä nimellä Mary), Peter Parkerin siviilielämäkin heittänyt häränpyllyä – Mary Jane on kokonaan kadonnut kuvioista, ja Peter on kärttyisä ja ystäviensäkin karttama. Hämiksenä hän saa vastaansa mielenkiintoisen hahmon nimeltä Musta kissa, joka on ehkä sinällään melko tyypillinen tapaus – mies-sankari ja tämän naispuolinen vastustaja, jotka myöhemmin päätyvät yhteen. Mutta Felicia Hardy ei koskaan ollut varsinaisesti vihollinen. Hän on kyllä murtovaras ja taidokas akrobaatti, mutta (toistaiseksi) ilman supervoimia, ja toisaalta tämän ensiesiintymisen motiivitkin ovat jalot: Musta kissa kaappaa kuolemansairaan isänsä vankilasta antaakseen tälle mahdollisuuden kuolla kotonaan. Isä on nuorempana ollut legendaarinen kissavaras (käsitteen "cat burglar" suomennos kuulostaa varkaalta joka anastaa kissoja...) ja näistä rikoksistaan istuu nyt tuomiotaan. Isäänsä jumaloiva Felicia on halunnut tulla tämän kaltaiseksi, ja näitä taitojaan käyttää sitten osapuilleen samoin kuin esikuvansakin. Mutta hän sattuu törmäämään öillisillä retkillään Hämähäkkimieheen, ja vaikkei mitään romanttista vielä ilmassa olekaan, niin kyllä tässä ensikohtaamisessa jo jonkinlaiset kipinät sinkoavat.


Musta kissa on hyvä hahmo, ja tämä ensiesiintyminen varsinkin on onnistunut. Kun itse aloin kerätä Hämistä, oli näillä kahdella jo pitkä rakkaussuhde takanapäin, hiipumassakin, ja tätä eroavatko-vai-eivätkö -debattia käytiin lehdessä tuolloin kymmenvuotiaan mielestä piinallisen pitkään. Mustan kissan juonikaarta kokonaisuutena katsoen tuo myöhempikin vaihe kyllä toimii; Felicia Hardy on pääsääntöisesti hyvin käsitelty hahmo, joka on rämäpäisempi, fyysisesti ja seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli suhteessa, ronski ja riskejä ottava, lievästi hullu mutta rakastettava. Pakko myös todeta, että tämä hänen alkuperäinen asunsa, jonka käsittääkseni suunnitteli itse John Romita, on todella tyylikäs; 90-luvulla hahmolle yritettiin pukea uusia aikakauden tyylin mukaisia erittäin paljastavia asuja, mutta tämä yksinkertainen peittävä musta on silti aina se, mistä Musta kissa muistetaan, ja johon hänet ilmeisesti myöhemmin palautettiinkin.


Lehdessä on, kuten kansikin lupailee, myös kiva kilpa. Aika hupaisaa, että Marvel-sarjakuvan kilpailusta voi voittaa Teräsmies-pyyhkeen. Ei ollut niin tarkkaa tuolloin.


Arvio: Kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen on hyvä, ja varsinkin retroaktiivisesti luettuna mielenkiintoinen. Keith Pollard on kuvittajana ok – kenties modernimpi kuin edeltäjänsä Ross Andru, mutta varsinkin toisen tarinan sotkuinen tussaus ("M. Hands" on lyhennys Marvelin käyttämästä käsitteestä "Many Hands" ja tarkoittaa aina sitä, että lehti on ollut vaarassa myöhästyä, joten kynänjälkeä on haalittu tussaamaan kaikki ja naapurit, yleensä piirrosjäljelle tuhoisin seurauksin) haittaa. Ei Pollard kyllä koskaan lukeutunut suosikkeihini, mutta Mustan kissan hän hahmottelee mainiosti.