Ryhmä-X 5/90

1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson

Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson

Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.

Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.

Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

Hämähäkkimies 3/90

1. Syndikaatti!

2. Kun soturit kohtaavat

Tarina: Tom DeFalco

Luonnokset: Ron Frenz

Kuvitus: Brett Breeding

Juuri kun Hämiksen edellistä numeroa käsitellessäni jouduin toteamaan, että aikoinaan omana Marvel-kipinänäni toiminut DeFalcon ja Frenzin tuotanto ei oikein enää kolahda, iskee kaksikko takavasemmalta tarinan, jonka voi jo tässä vaiheessa sanoa olevan vuoden parhaita Hämähäkkimiehen numeroita. Tammi- ja helmikuun lehdet täyttänyt ylipitkäksi venytetty Mörkö-saaga saa nyt hetkeksi väistyä, kun DeFalco tuo keskiöön toisen suosikkihahmonsa Hopeasapelin, jonka jo viimeksi näimme tarjoavan Hämikselle rahakasta yhteistyötä. Ja kun Peter Parkerin ystävä Flash Thompson on nyt Möröksi luultuna vankilassa ja tarvitsee kunnollista (kovapalkkaista) lakimiestä, ei Peterin auta kuin etsiä Hopeasapeli ja tarjota palveluksiaan – vaikka hän Hämähäkkimiehenä olemisen onkin jälleen kerran päättänyt lopettaa, ihan niinku varppina ja aikuisten oikeesti tällä kertaa.

Tuskin kaksikko on ehtinyt tavata toisensa, kun he ovat jo Hopeasapelille asetetussa ansassa Coney Islandilla. Autiossa öisessä huvipuistossa nimittäin odottaa Syndikaatiksi itseään kutsuva enemmän tai vähemmän tutuista superpahiksista koostuva tiimi, joka pistää yllätetyksi tulevan kaksikon välittömästi koville.

Pahikset ovat jossain määrin tuttuja naamoja, jotka ovat satunnaisella menestyksellä ottaneet Hämistä vastaan matsia vuosien varrella: Sarvikuono, Bumerangi ja Vesimies olivat itselleni tuttuja tätä ensi kertaa lukiessa, mutta Vauhtipiru ja Kuoriainen eivät niinkään. Eihän näistä tyypeistä kukaan olisi Hämähäkkimiehelle yksin paha vastus, mutta kun kohtalaisen kovia jamppoja pistetään tarpeeksi monta yhteen kasaan, on kuvio kokonaan toinen. DeFalco onnistuu luomaan tilanteeseen aidon vaaran tunteen; niin huvipuistomiljöö kuin se, että Hämis kantaa huolta myös supervoimattomasta Hopeasapelista (ei sillä että tarvitsisi, tämä pärjää kyllä mainiosti itsekin) kallistavat vaakaa Syndikaatin puolelle, ja lopulta sankarit ovat oikeasti vaarassa heittää henkensä, kunnes apu tulee yllättävältä taholta: hiljalleen hyvisten puolelle siirtymää tekevä Hiekkamies sattuu kuulemaan ryskeen, ja saapuu paikalle katsomaan mikä meininki. Hän onnistuu paitsi ajamaan Syndikaatin lopulta haavojaan nuolemaan, myös tekemään siinä määrin Hopeasapeliin vaikutuksen, että päätyy Hämiksen sijasta tämän palkkasoturibisneksen leipiin.

Tykkään Hiekkamiehestä. Hän oli ensimmäisiä koskaan kohtaamiani Marvel-pahiksia (60-luvun Ihmenelos-klassikoita tarjonneessa erikoisjulkaisussa vuonna 1987), ja yksi niistä, jotka ovat sittemmin onnistuneesti vaihtaneet puolta – ja tarkoitan onnistuneella nimenomaan sitä, että tämä varovainen siirtyminen hyvisten joukkoon on ollut hahmolle johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu polku.

Täytyy taas todeta, että vaikka DeFalco on käsikirjoittajana lähinnä keskitasoa (kun sain aikoinaan kuulla hänen kirjoittaneen ennen Marvelille siirtymistään pitkään Archie-sarjakuvia, ymmärsin yhtäkkiä hänen lähestymistapaansa tarinointiin ihan uudella tavalla), juuri tämänkaltainen toiminnallinen mäiske on se, mikä häneltä luontuu.

Toki kaikki puhua pälpättävät kiivaan taistelun keskellä koko ajan liikaa, mutta toisaalta jos ylinopeutta kulkeva ajatuksenjuoksu ja jatkuva hienoinen paniikki johonkin sopivat, niin tällaisiin tilanteisiin. Pointsit myös taistelun seurauksista, jollaisia DeFalco, toisin kuin moni muu, on muistanut ennenkin Hämikselle kirjoittaa: Sarvikuono nuijii Parker-poloista taistelun loppumetreillä niin pahasti, että tällä on ongelmia selvitä tajuissaan kotiin.

Kuvitus on terävintä Frenziä aikoihin, joskin tällä kertaa hän on laatinut vain sivujen luonnokset; yleensä tussaajana toimiva Brett Breeding vastaa kuvituksesta nyt kokonaan, mutta ei tätä ilman krediittien lukemista olisi huomannut. Lieneekö sitten ollut syynä aikatauluongelma vai mikä, mutta selvästi paria edellisnumeroa nätimpi lehti on kyseessä – Frenz on dynaamisen toiminnan taitaja, ja esittelee osaamistaan tässäkin muodossa. Oikein hyvä Hämppi siis kyseessä, ja ensi numerossa on luvassa... Tekijä-X! Jopas nyt.

Mutta kun jotain negatiivista pitää aina nipottamismielessä poimia, niin todettakoon, että vaikka tämän suomalaisen numeron kansi onkin suoraan toisesta tässä esitetystä alkuperäisnumerosta peräisin, on se silti aika onneton, eikä kuvaa sisäsivujen rapsakkaa toimintaa alkuunkaan. Pöh.

Hämähäkkimies 2/90

1. Ilman naamiota

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

2. Arvaamaton sapeli 

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden 1990 kaikkien neljän kotimaisen Marvel-julkaisun ensinumerot ovat takanapäin, ja niistä selkeäksi ykköseksi omalla kohdallani nousi niin tuoreeltaan kuin nytteminkin luettuna upouusi Sarjakuvalehti Millerin Daredevilin kera. Hämähäkkimies 1/90 oli lähinnä "mjäh", vaikka Mail-Man jälleen kerran mainosti alkamassa olevan kaikkien aikojen Hämis-vuosi. Blogini lukijat saattavat muistaa, että olen täällä useasti maininnut pitäväni DeFalco / Frenzin Hämiksestä, ja sitä julkaistiinkin Suomessa pitkään. Edelleen samojen tekijöiden materiaalia on tarjolla, joskin herrojen kausi alkaa olla lopuillaan, ja joko sen huomaa tekijöiden väsähtämisestä, tai sitten oma mieltymykseni on kasvanut näiden tarinoiden ohi. En oikein enää syty tälle perus-Hämpille. Parhaat DeFalco / Frenz -tarinat, kuten edelliskesäinen Tulilordi-matsi, ovat näin nelikymppisellekin edelleen kelvanneet, mutta jonkinlaista väsymystä aistin jo vuoden ykkösnumeron Mörkö-tarinassa, ja sen parissa jatketaan. Edellisnumero – ja totisesti myös tämän numeron kansi – lupaili, että Mörön (siirryn käyttämään tätä genetiivimuotoa, jota myös Hämiksen uusi vakiosuomentaja Kinnunen käyttää Mail-Manin "Mörkön" sijaan) salaisuus selviäisi, mutta kun Peter Parkerin vanha kaveri Flash Thompson sieltä naamarin alta paljastuu, niin on lukijalle turhankin osoitellusti selvää, että tämä on huijausta, ja että Flash on lavastuksen uhri. Koko ykköstarinan Mörkö-matsi on nähty jo niin moneen kertaan, ettei edes Frenzin kuvitus jaksa innostaa; kenties kynänjäljessä on jopa havaittavissa tiettyä urautumista. Tussaajan nimi piti muuten käydä tsekkaamassa Marvel-tietokannasta, kun puuttui tästä julkaisusta. Ikävää lepsuilua moinen, ärsytti minua jo teininä – silloin ei asiaa voinut mistään tarkistaakaan.

Suomentajasta puheen ollen, heitähän on vuoden 1990 alusta nähty vaihtelevin laatutasoin kaikissa Marvel-lehdissä, mutta Hämikseen on tämä Kinnunen asettunut jo vähän aiemmin, ja oikein pätevää Mail-Manin hengessä etenevää suomenkieltä hän suoltaakin. Mutta tämänkaltaiset ruutuihin lisätyt ilmeisen sisäpiiriset vitsit eivät lukijaa naurata sitten alkuunkaan:

On muuten myös mainio esimerkki DeFalcon yleensä ihan hyvin toimivasta dialogista heikoimmillaan: "Kuten miehet yleensä". Yäh.

Kakkostarinassa pääosassa on Hopeasapeli, tuo silloin tällöin Hämiksessä esiintyvä omaperäinen hahmo. Rahan perään oleva kansainvälisiä tehtäviä hoitava omaa kaupallista sotilasorganisaatiotaan johtava naispuolinen palkkasoturi (jonka johtama järjestö on alun perin perustettu natsien metsästykseen) ei ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä Marvel-sankareita. Nyt hän kaipaa Hämähäkkimiestä avuksi bisneksiinsä, ja tätä etsiessään mm. ostaa koko sivun ilmoituksen Daily Buglesta ja sotkeutuu Mörkö-vyyhtiin. Tarina on valitettavan mitäänsanomaton, etenkin kun Sapeli ja Hämis eivät lopulta kohtaa – Hämähäkkimies ei esiinny tarinassa ollenkaan, vaan hänen yhtäkkisestä katoamisestaan tehdään jonkinasteinen mysteeri. Taustalla lienee jokin Suomessa näkemätön tarina, en ainakaan muista, että tähän olisi mitään sen kummempaa liittynyt. Enimmäkseen näkemättömiä ovat myös Peter Davidin ja Bob McCleodin Spectacular Spider-Manit tältä aikakaudelta, joskin tähän lehteen on muutama sivu näitäkin ympätty mukaan – lähinnä ne esittelevät Davidin omaa Mary Sue -hahmoa Muukalaista, joka on supercool ja kaikkeen kykenevä uusi pahis, jota kukaan muu käsikirjoittaja ei Davidin lähdettyä viitsinyt käyttää enää lainkaan. Hahmo onkin lähinnä rasittava, mutta tulee esiintymään vuoden 1990 kuluessa vähintäänkin tarpeeksi.

Hopeasapeli-tarinan kuvitus on Rick Leonardin ja paljon parjatun tussaaja Vince Collettan, ja on jollain oudolla tavalla miellyttävää. Leonardin yleensä varsin vapaasti soljuva tyyli ja Collettan "tussaan vain sen mikä on aivan välttämätöntä"-perussuoritus saavat aikaan etäisesti art deco -vaikutteisen lopputuloksen. Huomattavasti huonompaakin jälkeä on Hämiksessä nähty.

Ja Marvel-Sagaa meille jälleen tuputetaan lehden välissä. Tunnen itseni vähän kiittämättömäksi, kun tällaisesta ilmaisesta bonuksesta nillitän, mutta minun nähdäkseni Saga ei toimi. Idea kronologisesta Marvel-universumin historiasta on toki mainio, mutta näiden vanhojen tarinoiden pätkiminen muutamiksi ruuduiksi on ikävän kömpelö ratkaisu. Lisäksi näiden 60-luvun tarinoiden kuvitus ei oikein kolahtanut minuun – eikä totta puhuen kovin paljon vieläkään. Kirbykin on varhaisimmissa Marvel-tarinoissaan vielä kaukana loistonsa päivistä.

Hämähäkkimies 3/89

Jean DeWolffin kuolema

Kolmas osa: Hän, joka ei tee syntiä

Päätösjakso: Kaikki tunnetut syntini

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / "M. Hands"

Edellisessä numerossa vaikutuksen tehneen Synninpäästäjä-stoorin jälkimmäinen puolisko nähdään tässä, eikä taso onneksi juurikaan heikkene. Tarinan painotukset kylläkin muuttuvat oivallisesti. Murhamysteeri ja New Yorkiin iskenyt vainoharhainen pelon ilmapiiri väistyvät jo kolmannessa osassa, kun Synninpäästäjän todellinen henkilöllisyys selviää. Samalla käy ilmi, että seuraavana tähtäimessä on J. Jonah Jameson – joka on työmatkalla, ja hänen kotonaan ovat kahdestaan tämän vaimo Marla, sekä sihteeri Betty Brant, joka myös Peter Parkerin lukioaikojen tyttöystävänä muistetaan. Betty on tähtäimessä kolmososan loppuessa, ja tämä useamman sivun mittainen elokuvallinen cliffhanger on yksi kokonaisuuden parhaita kohtauksia. Peter soittaa Jamesonille, saa Bettyn puhelimeen, mutta Synninpäästäjä on jo paikalla... Kiväärinlaukaukseen tämäkin osa päättyy.

Selviäähän Betty tietenkin. (hän ehti väistää pöydän alle, mikä on metrin etäisyydeltä hieman epätodennäköistä, mutta menköön nyt...) Päätösosa ottaakin sitten lopullisesti uuden suunnan. Raivohulluksi tullut Hämähäkkimies on hakkaamassa Synninpäästäjältä henkeä pois, kunnes Daredevil asettuu väliin. Tästä seuraa supersankarisarjakuvaan aivan oleellisesti kuuluvien moraalikysymysten kiertelyjä, mutta harvoinpa niitä on näin suoraan ja ajatuksella käsitelty. Daredevil on tunnetusti oikeuslaitoksen ja lainmukaisen rangaistuksen puolella, Hämis katsoo ettei tällainen sarjamurhaaja ansaitse mitään sen parempaa kuin oli itse tekemässä muille. Kun vielä Synninpäästäjän siviiliminä on poliisi, jonka taustasta paljastuu epäonnistuneita SHIELDin tekemiä huumekokeiluja ja niiden herättämiä aggressioita, ollaan monimutkaisten kysymysten äärellä. Onko Synninpäästäjä lopulta edes syyntakeinen? Suojeleeko poliisi omiaan, näinkin julmien tekojen jälkeen? Näin kesällä 2020 lukiessa on myös pakko huomioida hyytävä ajankohtaisuus, kun poliisin aiheuttamat kuolemantapaukset saavat väkivaltaiseksi raivostuneen kansanjoukon kaduille.

Aikoinaan tämä loppuosa oli minusta hieman laimea päätös kokonaisuudelle, mutta nyt huomaan pitäväni siitä todella; ehkä tällaiset moraalikysymykset, ja kansan luottamus poliisiin, mediaan ja niin edelleen olivat 12-vuotiaalle turhan abstrakteja elementtejä. Tunnelma muuttui jotenkin aikuismaiseksi, mikä tuntui vähän oudolta Hämiksessä. Mutta tosiaan nyt olen eri mieltä. Peter David on mahduttanut päätösosaan valtavasti kysymyksiä, muutamia vastauksiakin, mutta ennen kaikkea monia sellaisia hämmästyttävän realistisia tilanteita, joita isojen asioiden äärellä saattaa tulla vastaan. Tavis-kansalaisten tunteita ja mielipiteitä nähdään paljon, niin taustalla kuin esim. Daily Buglen katugallupissa. Ja onhan tässä sellainen Marvel-historiallinen hetkikin mukana, että Daredevil ja Hämähäkkimies eivät enää ole vain supersankarikollegoja toisilleen – kumpikin saa tietää toisen henkilöllisyyden. Juovat lopussa jopa siviileissään kahvit Parkerin kämpillä.

Valitettavinta tässä numerossa on taiteen tason lasku. Rich Buckler sentään piirtää kaikki neljä osaa, mutta viimeisen kanssa on jälleen tullut kiire, ja tussaamaan on kerätty väkeä varmaan suoraan kadulta, niin vaihtelevaa ja paikoin ruman hutiloitua jälki on. Tämä on sääli, mutta toistuessaan myös aika hämmentävää; ei nimittäin ole lähimainkaan ensimmäinen eikä viimeinen kerta 80-luvun Marvelilla, kun tyylillä alkavan tarinakokonaisuuden lopulla kuvituksen taso romahtaa. Aina tuntuu aika loppuvan kesken, vuodesta toiseen sama homma.

Kuvituksen ailahtelusta huolimatta lehti on huikean hyvä, ja yhdessä edellisnumeron kanssa kokonaisuus lukeutuu omien kaikkien aikojen Marvel-tarinoitteni joukkoon. Yksittäisten Hämis-stoorien listalla menee takuulla top kolmoseen – ettei olisi jopa toiseksi paras. Peter David nousi myös pysyvästi sieltä huumoritarinoidensa suosta arvostuslistallani korkealle. Vielä meni kuitenkin pitkään, ennen kuin hänen tarinoitaan alettiin Suomessa nähdä säännöllisemmin Hulkin myötä.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!

Hämähäkkimies 6/88

1. Bänks, bänks!

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Geof Isherwood & Vince Colletta

2. Ei pakopaikkaa

Käsikirjoitus: Bob DeNatale

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Brett Breeding

Liite: Hämähäkkimies Kingpinin käskyläisenä!

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: John Romita

Sadas Suomessa julkaistu Hämiksen numero on nasevasti osutettu yhteen Peter Parker, The Spectacular Spider-Man -lehden numeron #100 kanssa, joten juhlantuntua on ilmassa. Isoja käänteitä nyt vähintään, koska niitähän Marvel tapasi näihin tasanumerolehtiinsä sisällyttää. Tällä kertaa käänne ei ole kyllä lukijan näkökulmasta mitenkään valtaisa, etenkään ei millään tavoin dramaattinen; päinvastoin, itse olin lukijana mitä huojentunein tämän numeron myötä. Iso tapaus nimittäin on jo jokusen vuoden jatkuneen Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhteen päättyminen, jota Milgrom on pedannutkin jo parin edellisen numeron ajan. Ensin Kissa myönsi saaneensa supervoimansa Kingpiniltä, ja sitten kaksikko on ollut matkalla kohtaamaan tätä rikollispomoa, mutta on kovin huonosti päässyt perille asti. Tällä kertaa päästään, mutta tapahtumat vitkailevat silti majesteettisen pitkään (tarinassa on tuplamäärä sivuja tavalliseen verrattuna) ennen mitään ratkaisevaa. Jo aiemmin nähty luuseri Pilkku käväisee paikalla, mutta ottaa Hämikseltä siinä määrin turpaan, että häipyy näkyvistä ja ilmeisesti Marvelin hahmogalleriastakin samantien. Kingpin paljastaa Kissalle, että tämän epäonnea tuottavat voimat vaikuttavat paitsi hyökkääjiin, myös niihin, jotka viettävät pitkiä aikoja Kissan seurassa; tästä ovat johtuneet Hämistä viime aikoina kiusanneet onnettomuudet. Musta kissa ei keksi muuta ratkaisua kuin lopettaa suhde, mutta Hämähäkkimies on tahollaan päätynyt samaan ratkaisuun, ja ehtii asialle ensin. Ja se oli sitten siinä; pitkään lähes joka numerossa Hämiksen rinnalla roikkunut Musta kissa häipyy kuvioista varsin tehokkaasti heti tämän lehden jälkeen.

Ei sillä että tämä olisi ihan onneton tarina kuitenkaan. Milgrom kuljettaa tapahtumia ja dialogia ammattitaitoisen rennosti, ja onneksi piirtääkin tarinan itse parin edellisen Herb Trimpen tuhertaman numeron jälkeen; nyt kun tusseissa on joku muu kuin Jim Mooney, huomaa taas ettei Milgrom ole ollenkaan niin rupuinen piirtäjä kuin mikä hänen maineensa tuntuu olevan. Hyvin tehtyä perus-Marveliahan tämä juhlanumero on.

Lehden loppuun on jäänyt muutama sivu tilaa, joka on täytetty hämmentävällä tarinalla Ei pakopaikkaa, jossa Hämis ei vilahdakaan – kyseessä on varhainen Marvels-henkinen "tosielämän" kuvaus siitä, millaisia tunteita supervoimaisten ihmisten kanssa samassa maailmassa eläminen herättäisi tavallisissa kansalaisissa. Vain viisi sivua, mutta kyseessä on oikeastaan erittäin hyvä ontossa pelontunteessa vellova tarina, johon Mazzuchellin kynänjälki istuu oivallisesti.

Ja lisääkin löytyy: Lehden keskellä on nimittäin 16-sivuinen mustavalkoliite Hämähäkkimiehen sanomalehtisarjakuvaa, josta ei liikoja infoja anneta, mutta tihrustamalla olen näkevinäni stripeissä copyright-vuoden 1977. Loogisuuden rajoja venyttelevässä stoorissa Kingpin palkkaa Hämähäkkimiehen apurikseen pyrkiessään New Yorkin pormestariksi. Naiivi juonikuvio, sanomalehtisarjoille tyypilliset hypernopeat käänteet ja typistetty dialogi sikseen – Stan Lee ja John Romita ovat siinä määrin konkareita, että jälki on ammattitaitoista ja oikein luettavaa. Vanhojen Lee / Romita -Hämisten fiiliksen aistii tässä typistetyssä muodossakin. "Säilytä tarkoin tämä keräilyharvinaisuus – siitä maksetaan vielä maltaita joskus tulevaisuudessa!" lukee liitteen kannessa. Jotenkin epäilen ettei tuolla hirveästi tienaa.

Salattuja sotia ei tässä kuussa ole kun lehti on täynnä Hämistä itseään, mutta onneksi lukijoille tarjotaan seuraavan jakson alkuperäiskansi. Mike Zeck tunnetaan kovan luokan kansitaiteilijana, ja tämä onkin kyllä tyrmäävän hyvä Doom-kuva. Pakkohan tuollaisella kannella varustettu lehti olisi kaupasta napata mukaan.

Arvio: Ehkä tunnen vain helpotusta siitä, että Mustan kissan ympärillä vatvotut kuviot nyt poistuvat lehdestä, mutta tämä oli lievästä tapahtumattomuudestaan huolimatta ihan ok, toisin kuin pari edellistä Milgromin kirjoittamaa tarinaa. Bonusmateriaali oli erikoista mutta kiinnostavaa. Oikein kivasti koottu sadas Hämis.

Hämähäkkimies 11/87

1. Hämmästyttävää Hämähäkkipoikaa!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding & John Beatty

2. Onko joukossamme pettureita?!?

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämiksen oma tarina (jonka puhekuplaan sisältyvä otsikko muttuu suomennoksessa melko tönköksi johtuen partitiivimuodon käytöstä...) on aika kevyttä kamaa, mutta tavallaan aika sympaattinen. Perusjuoni on syrjityn mutta teknisesti lahjakkaan nörttipojan omatoiminen päätös ryhtyä Hämähäkkimiehen partneriksi. Hän pukeutuu Hämis-pukuun ja itse rakentamiinsa Tohtori Mustekalalta kopioituihin lonkeroihin ja lähtee New Yorkin öisille kaduille. Eihän siitä seuraa kuin ongelmia, mutta lopulta Ollien kuviot kuitenkin asettuvat jotenkuten uomiinsa. Hän ei ole hahmona kiinnostava (on ilmeisesti esiintynyt Hämiksessä aiemminkin – ja esiintyykin jonkin ajan kuluttua vielä ainakin kerran), vain eräänlainen Peter Parkerin negatiivisempi versio. Kiusattu nörtti tämäkin, mutta ylipainoinen, itsestään liikoja luuleva ja vähän yksinkertainen. Etupäässä tarinassa kuitenkin liikutaan Hämähäkkimiehen mukana, ja kuten olen ennenkin sanonut: Tom DeFalco kirjoittaa Peter Parkerin arkielämän ja Hämiksenä toimimisen yhteentörmäyksistä hyvin. Nytkin Hämis, kuten varmasti on aika realistista, huomaa kotiin palattuaan pukunsa olevan pyykkäyksen tarpeessa. No sinne altaaseenhan ne trikoot sitten unohtuvat...

Mutta onneksi kaapista löytyy Mustan Kissan tekemä toisinto mustasta puvusta, jota siis nähdään vielä tästä eteenpäinkin jonkin aikaa ilman lois-ominaisuuksia. Tämän lisäksi nähdään Harry ja Liz Osbornen lapsen syntymä, sekä Hämiksen ja Mustan Kissan jo kovasti rakoilevaan suhteeseen ilmestyviä uusia säröjä. Ylipäätään Peterin yritykset puhua järjen ääntä eri ihmisiin menevät tässä tarinassa enemmän tai vähemmän harakoille; tykkäsin näistä toistuvista hetkistä:

Ron Frenzin kuvituskin on kovaa huolimatta tarinan rauhallisesta temmosta. Tussaajan merkitys korostuu jälleen: Brett Breeding tekee hiuksenhienoa ja pikkutarkkaa jälkeä, mutta osan stoorista viimeistellyt John Beatty ei sovi Frenzille ollenkaan, vaan jälki näyttää jotenkin keskeneräiseltä ja huolimattomalta.

Beatty kyllä tekee ihan oivallista työtä Salatuissa sodissa Mike Zeckin kanssa; vielä tässä saagan kolmannessa osassakin kuvitus on vaikuttavaa. Kuten lehden kansikin ehkä kertoo, tässä numerossa Hämis ottaa yhteen Ryhmä-X:n kanssa. Mutantit nimittäin suunnittelevat sankarien selän takana omiaan ja harkitsevat hakeutumista muista eristäytyneen Magneton pariin. Hämis sattuu vahingossa kuulemaan nämä suunnitelmat... Tuntuu kyllä oudolta lukea X-miehiä Jim Shooterin kirjoittamana. Hahmot kuulostavat vääriltä, toimivat oudosti, kaiken kaikkiaan saavat lukijan huomaamaan miten omassa luokassaan Chris Claremont Ryhmä-X:n käsikirjoittajana onkaan.

Magneton ja X-miesten kuviot ovat tässä Sotien kolmannessa jaksossa pääosassa, mutta lopussa sentään viholliset tekevät yllästyshyökkäyksen sankarien päämajaan ja saavat pahanlaista tuhoa aikaan. Shooterin tapa liioitella kaikkea maksimiin asti alkaa näillä main kyllä kärsiä pienestä inflaatiosta: Sankarien tukikohta on "Chicagon kokoinen", Hämähäkkimies päivittelee toinen toistaan seuraavia "World Trade Centeriä isompia huoneita", planeetalla riehuva myrsky on "kuin maapallon kaikkien aikojen myrskyt riehuisivat yhtä aikaa" ja kyseisessä myrskyssä kivenmurikoita rikkova Thor "ei ole koskaan kokenut yhtä voimakasta voitontunnetta". No huh huh, sanon minä. Toisaalta pidän tuosta myrskystä, joka raivoaa melkein tarinan keston ajan taustalla, ja varsinkin Zeck / Beattyn ikuistama kohtaus Thorista nauttimassa luonnonvoimista on tyylikäs.

Arvio: Sympaattista Hämis-arkipäivää ja eeppisen hyperbolista Salattua sotaa. Kaikessa hölmöydessäänkin oikein viihdyttävä Hämiksen numero, sain taas huomata. Mutta sepä yllätti, että Mail-Manin palstalla ei vieläkään pukahdeta sanaakaan vuoden 1988 alussa isolla paukkeella aloittaneesta kolmannesta Marvel-lehdestä Suomessa. Aika viime hetkiin on hehkutus jäänyt.

Hämähäkkimies 9/87

1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...

Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.

Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.

Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.