MARVEL 1/90: Thor

1. Doom!

2. Typerys ja hänen vasaransa

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Oma suhteeni Thoriin oli tämän lehden ilmestyessä jokseenkin neutraali. En ollut Marvelin tulkintaa muinaisnorjalaisten ukkosenjumalasta tavannut juuri muualla kuin Hämiksen Salatuissa sodissa pari vuotta aiemmin, eikä hän kyseisen saagan massiivisesta henkilögalleriasta noussut erityisenä persoonana esiin, joskin Mike Zeckin piirtämänä oli sentään vaikuttavan komea ilmestys. Thor esiintyi myös ikivanhoja Kostajia edelliskesänä esittäneessä erikoisjulkaisussa, siinäkin etäiseksi jääden. Piipahduksia siellä täällä muuallakin oli tietenkin tähän mennessä ollut, mutta tämän uuden vuosikymmenen ensimmäisen MARVELin ilmestyessä en ollut yhtään Thorin omaa tarinaa lukenut. Sen sijaan olin kyllä huomannut niille olevan kysyntää: melkein koko sen ajan kun olin Marvelin sarjakuvia seurannut, oli Mail-Manin palstaa pommitettu kirjeillä, joissa vaadittiin Thoria, ja nimenomaan Walt Simonsonin tekemänä, Suomeen julkaistavaksi. Aikansa epäröityään Mail-Man vihdoin toi Thorin Suomeen, ja myönnän että olin aika jännittynyt. Niin moni jenkkioriginaaleja lukenut näytti pitävän tätä Simonsonin Thor-kautta suorastaan jumalallisen kovana juttuna, että odotin kovasti itsekin. Vaan miltä Thor tuntui hiljakkoin 13 vuotta täyttäneen meikäläisen mielestä?

"Ihan ookoolta", lienee osuvin vastaus. Ei tämä ensimmäinen numero tehnyt minusta fanaattista fania, mutta ei se mikään kitkerä pettymyskään ollut kuin joiltain osin. Sittemminhän on otettu tavaksi todeta, että Simonson pelasti latteaksi hiipuneen lehden tarttuessaan ukkosenjumalan ohjaimiin, mutta kun ei niitä vanhoja seikkailuja ollut koskaan lukenut, tämä oli vähän vaikeasti todennettavissa. Stoori lähtee kuitenkin liikkeelle vauhdikkaasti ja ilman tyhjänjauhantaa. Päähenkilö on tuskin sivun verran ehtinyt esiintyä (vielä toistaiseksi olemassaolevassa Don Blaken siviilihahmossaan), kun Nick Fury jo kaappaa hänet ja ilmoittaa että avaruudesta on syöksymässä kohti Maan tuhoa enteilevä tuntematon alus. Thor lähtee ottamaan sitä vastaan, ja sitten mennä rytistellään.

Aluksestahan ilmaantuu tuo lehden kanteenkin päässyt ensiesiintymisensä tekevä Beta-Ray-Bill (suomeksi lyhyemmin vain Beta-Bill), mainio demonin näköinen alien, joka osoittautuu Thorin vasaran arvoiseksi. Simonson pamauttaa heti ensi töikseen siis Thorille alien-kaksoisolennon, ja näiden kaksinkamppailuun ukkosenjumaluudesta Odinin silmäin alla tämä lehti huipentuukin. Beta-Bill on sympaattinen hahmo; ei missään nimessä pahis, vaan omaa agendaansa ajava ja lopulta hyväsydäminen olento, vaikka ensin alkuun toki matsia nimikkosankarin kanssa ottaakin huolella.

Pidin siitä miten Simonson kirjoitti Thoria, ja pidin Beta-Billistä. Sen sijaan ongelmani on edelleen (ja oli jo silloin aikoinaan, luulen, vaikken sitä niin tiedostanutkaan) itse sarjan konsepti. Minulle Marvel on omimmillaan arkipäiväisen ihmisyyden ja supersankariuden välillä tasapainoilua. Se tulee onnistuneesti esiin niin Ryhmä-X:n kuin Hämähäkkimiehenkin tarinoissa, se on oleellinen osa Daredevilin persoonaa, jopa Ihmeneloset ovat lopulta kuitenkin ihmisiä, ja perheenjäseniä. Mutta Thor on autenttinen ukkosenjumala, jonka kotipaikka on muiden mytologisten olentojen asuttama Asgard. Tämä oli niin kaukana muusta Marvel-tarjonnasta, että jätti minut pidemmän päälle kylmäksi Thorin suhteen. Jo tässäkin lehdessä esiintyy Balder, Heimdall, Volstagg ja ties keitä muita eri tavoin tarinallisesti tärkeitä Asgardin asukkaita, joita en tunne, ja joita en koskaan oppinut tuntemaan. Heitä kohtaan ei syttynyt mielenkiintoa millään, eikä tilannetta auttanut se, että juuri edellisvuoden lopulla oli esitetty Uusien mutanttien ja X-miesten eeppinen Asgard-trilogia, jossa Chris Claremont ja Arthur Adams esittivät Asgardin oikeasti kiehtovana ja myyttisen kaaoksen partaalla jatkuvasti poreilevana fantasiamaailmana. Simonsonin versio tästä tarumaailmasta ja sen asukkaista on Claremont / Adamsin vastaavaan verrattuna yksinkertaisesti tylsä.

Simonsonin kuvitus olikin sitten se, mikä vuonna 1990 oli minulle lähimpänä pettymystä. Etukäteishehkutus oli ollut kovaa, mutta jälki ei lopulta minua juurikaan miellyttänyt. Toki Simonson hallitsee isojen ja dynaamisten ruutujen luomisen, joista tyylikkäimpinä esimerkkeinä ovat tarinoita edeltävät kohtaukset jossain avaruudessa alasinta lyövästä demonista.

Mutta koska sarjakuva on muutakin kuin makeita yksittäisruutuja, Simonson ei saanut minulta pisteitä kotiin. Nyttemmin tulen tämän piirrosjäljen kanssa toimeen paremmin, joskin edelleen pidän esim. Waltin tapaa piirtää kasvot ikävän sutaistuna. Hahmot näyttävät liian usein viimeistelemättömiltä luonnoksilta, mikä lyö koko lehden ylle jotenkin etäisen ja vaikeasti lähestyttävän tunnun. Toisen piirtäjän toteuttamana tämä tarina voisi iskeä huomattavasti kovemmin.

Osasyyllinen vaikeaan lähestyttävyyteen voi toki olla myös suomennos. Mail-Man on jo useammalla palstallaan varoitellut, että lopettaa lehtien suomentamisen, ja työ delegoituu usealle eri kääntäjälle, kaikki nimimerkin suojassa toimivia. Thorin käännöksestä vastaa eräskin Verlaine, jonka kieli on tönkömpää kuin Mail-Manin, ja erityisesti yritys pitää yllä asgardilaisten arkaaista englantia on jokseenkin epäonnistunut. Muutenkin käännöstä leimaa amatöörimäisyys – lienee toki selvää, että amatööri on kyseessä ollutkin, mutta monia kankeita anglismeja ja ylipäätään mielikuvituksetonta suomenkieltä tämä lehti on täynnä. Valitettavasti Verlaine, sikäli kun muistan, jatkaa Thorin parissa, joten tällaisen kieliasun kanssa sitten ollaan jumissa.

Loppukaneetti: suhtauduin tähän Thorin ensinumeroon aikoinaan varovaisen kiinnostuneesti, joskin moni seikka siinä jätti toiveen asioiden paranemisesta jatkossa. Toisin kävi – muutaman Thorin numeron jälkeen olin jo niin tympääntynyt hahmoon, että hädin tuskin jaksoin lukea lehdet kertaalleen, kun  ne postilaatikkoon kolahtivat. Nyt MARVEL 1/90:n luenta jätti vähän samanlaisen tunteen, mutta samalla toiveen, että osaisin tämän kehutun Simonson-kauden ottaa tällä kertaa paremmin vastaan. Aika näyttää; Thoria on luvassa todella monta numeroa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?