MARVEL 7/88: Ryhmä-X & Alfa-Lentue

Lahja

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Ensimmäinen vuosi taisi olla samalla MARVELin laadullisesti paras. Vain kahdeksan numeroa, mutta  käsittämättömän korkea taso pysyi säilyi, alkaen Byrnen Ihmenelosista, kulkien Claremont / Smithin Ryhmä-X:n kautta Dardevilin majesteettiseen Born Againiin. Ja vähän unohdettuna helmenä siellä seassa tämä kaksiosaisena erikoisjulkaisuna alkujaan ilmestynyt Ryhmä-X:n ja Kanadan oman Alfa-Lentueen yhteisseikkailu, kivasti niputettuna yhdeksi satasivuiseksi lehdeksi meillä pohjolassa.

Lahja sijoittuu pohjoisen Kanadan arktisille lakeuksille, ja on paitsi sijainniltaan, myös henkilögallerialtaan aika irrallaan muusta Marvel-maailmasta. Lähtötilanteena on tiedemiehiä kuljettaneen pienlentokoneen putoaminen ja katoaminen. Kadonneita lähtevät etsimään X-miehistä ja Alfan jäsenistä koostuva yhdistelmäkokonaisuus – ennen kaikkea siksi, että koneen pilotteina toimivat Madelyne Pryor ja Scott "Kyklooppi" Summers, ja Alfa-Lentueen mukanaolo selittyy tietysti sijoittumisella Kanadaan. Tapahtumien kronologista sijaintia Marvelin aikajanalla ei ihan suoraan sanota, mutta päätellen Rachel Summersin mukanaolosta tässä ollaan jossakin vuoden -86 Ryhmä-X:n numeroiden loppupuolella.

Tällähän ei oikeastaan ole paljon merkitystä. Oikeastaan koko tarina toimisi melko hyvin kokonaan supersankareista irrallaankin; kyseessä on monin tavoin klassinen scifikertomus, jossa ollaan jonkin suuren ja mullistava äärellä, mutta joudutaan pohtimaan hintaa, joka siitä ollaan valmiita antamaan. Tällä kertaa tuo käänteentekevä ilmiö on taivaasta maahan ulottuva valopylväs, "lähde", joka antaa jokaiselle siihen astuvalle jonkin ihmiskunnan kannalta arvokkaan kyvyn, henkilön omiin ominaisuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyvänkin vielä. Tiedemiehistä geologi kykenee muuttamaan maan muotoja, retkueen kokki taikoo loputtomasti ruokaa, Madelyne (hieman epäloogisesti) parantaa kaikki niin fyysiset kuin psyykkisetkin sairaudet pelkällä kosketuksellaan ja niin edespäin.

Tähän tiedemiesten ja heidän henkilökuntansa muodostamaan utooppisen paratiisiin asiaankuuluvine korskeine linnoineen ja prameine asusteineen saapuu sitten rähjäinen joukko eri tavoin ongelmaisia supersankareita, se "pelastajien" joukko, ulkopuoliset, joiden kautta lukijakin tätä tilannetta seuraa. Aika nopeasti käy (tietenkin) ilmi, ettei kaikki ole aivan auvoista. Millään tavoin magiikan kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat huonosti ja kärsivät, alkavat tehdä hidasta kuolemaa. Upean ja keskelle talvista tundraa nousseen kesäisen palatsin alta löytyy valheiden jumalalle Lokille omistetun viikinkikylän jäännökset...

Sillä Lokihan tässä taustalla on. Hän hakee itselleen arvostusta tarjoamalla ihmiskunnalle täydellisyyden lahjan. Hintana näyttäisi olevan taikuus ja magiaa käyttävät ihmiset, eikä tämä siis Marvelin universumissa ole mikään ihan pieni joukko. Kuitenkin ihmiskuntaan kokonaisuutena nähden vain vähemmistö – ja tämä asetelma on kutkuttava, koska sen hylkääminen tai hyväksyminen ei ole mikään suoraviivainen ratkaisu. Osa hahmoista, etenkin kurjemmista oloista kotoisin olevat kuten Pjotr Rasputin, on valmis uhraamaan muutamat jotta miljoonat saisivat onnellisen elämän. Toiset eivät kykene ottamaan vastaan viattomien hengen maksanutta lahjaa, mutta lopulta käy ilmi että maksu on itse asiassa suurempi: ihmiskunta saa kaiken minkä haluaa niin kauan kuin ei koskaan enää halua mitään sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Lähde vie kaikilta siihen koskeneilta mielikuvituksen. Tarjolla on siis maailma jossa elämänlaatu on korkea, jopa yltäkylläinen, mutta jossa ei enää ole mahdollista luoda. Tämä herättää kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on elämisen arvoista elämää. Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Tarina on siis oivallinen, ja sen sijoittuminen osapuilleen yhden vuorokauden ajanjaksolle ja yhteen melko rajattuun paikkaan on onnistunut. Tämä toimisi tosiaan ilmankin tuttuja Marvelin hahmoja, tai vaikkapa romaanina. Claremont on nauttinut päästessään irrottelemaan tämän suuren sivumäärän kanssa, kirjoittamaan lukuisien erilaisten hahmojen reaktioita tapahtumiin, heidän toiveitaan ja pelkojaan. Myös Paul Smith on tyypillinen taidokas itsensä; hänen X-Men -kaudestaan on tätä piirtäessä jo kulunut jonkin aikaa, joten on hyvä että hänet saatiin palaamaan tuttuihin kuvioihin vielä tämän spesiaalin verran.

Satun omistamaan tämän myös alkukielisenä versiona osana Essential X-Men -sarjaa, ja panin merkille Mail-Manin hieman erikoiset ratkaisut pimittää joitakin jenkkilehtien tapahtumia suomalaisilta lukijoilta, mikä parhaiten näkyy vaikkapa näissä ruuduissa:

Heather Hudsonin miehen kuolemaan ei millään tavoin viitata suomennetussa lehdessä, vaikka se on muutaman kerran oleellisesti esillä alkuteoksessa. James MacDonald Hudson on vain "poissa", ja siinä se... Eikä siinä kai muuten mitään, mutta kun kyseinen kuolema, vaikka tapahtumana onkin Suomessa näkemätön, on kuitenkin ollut ihan oleellisesti esillä esim. Kitty Pryde & Wolverine -erikoisjulkaisussa. No, Mail-Man tunnettin kyllä näistä hieman mutkia oikovista suomennoksistaan, joiden tarkoitus tuskin oli muu kuin säästää lukijoilta turhaa päänvaivaa viittaamalla lehtiin, joita meillä ei ollut mahdollista julkaista... Silti tämä menee jo vähän hätävarjelun puolelle.

Arvio: Klassikko ehdottomasti, ja yksi niistä Marvelin tarinoista, joiden ääreen olen useimmin vuosien varrella palannut. Hieno, ajatuksia herättelevä lähtötilanne, taidokasta kerrontaa ja iso henkilögalleria, jota Claremont pyörittää ammattilaisen ottein. Kuvituskin on Smithiä tyylikkäimmillään.

MARVEL 5/88: Ryhmä-X

1. Romansseja

2. Feenix!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Paul Smith & John Romita Jr.

Tussaus: Bob Wiacek

3. Tokion tarina

4. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Vuodenvaihteessa 1985/1986 ylihypättyjen Uncanny X-Menin numeroiden julkaisu saa päätepisteensä ja näissä vanhoissa tarinoissa saavutetaan vuoden 1986 kotimaisen Ryhmä-X:n tapahtumat. Tietenkin yli puolet tuon aikavälin lehdistä jäi täällä kokonaan julkaisematta, kiitos Cockrumin kuvituksen, jota Mail-Man tunnetusti inhosi. Mutta sentään tämä huipputasokas Paul Smithin kausi saatiin kokonaan Suomeen, mikä on huomattavan hieno juttu.

Näiden kahden tarinan (lehden lopussa on uusintana kaksi vuonna -86 julkaistua juttua, mikä kismitti lukijoita tuolloin, kun Mail-Man ei asiasta liikoja etukäteen maininnut... syynä ilmeisesti julkaisun yhteispainatus muiden Pohjoismaiden kanssa, missä Romitan kautta ei ollut aiemmin nähty) pääosassa on Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore ihastus ja tämän lehden loppuun mennessä vaimokin, kun pari suorittaa sen mikä Wolverinelta ja Marikolta jäi muutamaa viikkoa aiemmin toteutumatta ja paukkaa avioon.

Minähän olen aina tykännyt Madelynestä – siis tästä hänen alkuperäisestä muodostaan, jollaiseksi Claremont hahmon tarkoitti. Ihminen vain, sattumalta Jean Greyn näköinen, mutta siinä kaikki yhteys Feenixiin. Ehkä oli väistämätöntä, että Marvelin universumin kaltaisessa keitoksessa poloisen Madelynen henkilöhistoria sakeutuisi ja sekoittuisi ajan mittaan, ja lopulta hän oli suurinpiirtein kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen ja sattumaa. Mutta jälleen voi palata tekijöiden alkuperäiseen intentioon ja siihen miten tällaisia tarinoita kannattaa lukea: kaikki tuleva unohtaen. Madelyne on parhaimmillaan ollessaan kovapintainen alaskalainen pilotti, joka ihastuu Scott Summersiin ja ajautuu tämän kautta Ryhmä-X:n lähipiiriin. Suhteen alku on toki ongelmallinen; Scotthan nimenomaan huomioi Madelynen siksi, että tämä muistuttaa erehdyttävästi Scottin aiempaa rakastettua Jeania, joka kuoli jokin aika sitten Feenixinä. Kun Scottin vainoharha asian suhteen käy liialliseksi kestää, hän kysyy Madelyneltä suoraan onko tämä uudestisyntynyt Jean. Seuraa yksi kaikkien aikojen suosikkiruutujani:

Uncanny X-Menin tuplapaksu numero 175 käsittää suurimman osan lehdestä, ja on olevinaan juuri sitä mitä kaikki ovat pelänneet: Madelyne on kuin onkin uudestisyntynyt Pimeä Feenix, joka alkaa leikitellä X-miesten hengellä ja alkajaisiksi mm. räjäyttää Manhattanin kraateriksi. Voi olla että jos tämän olisi lukenut ajallisesti oikealla paikallaan, olisi tarina ollut kuumottava, mutta vuonna 1988 oltiin edetty näistä tapahtumista Ryhmä-X:n omassa lehdessä jo kauas eteenpäin, ja tiedettiin hyvin, että Jean oli ja pysyi kuolleena ja että Madelyne ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa kuin ihminen. Eipä tämä tieto tarinan laatua heikennä: kuvitus on timanttisen kovaa, ja Claremontin trillerin ja mysteerin tavoin avautuva juoni toimii; ja kyllähän ensi kertaa lukiessa muistan miettineeni, vaikka lopputuloksen enimmäkseen tiesinkin, että miten tämä oikein ratkeaa.

No ratkeaahan se lopulta, kun kaiken takana on Aivo, tuo jo Jeania aikanaan manipuloinut illuusioita luova mutantti. Loppuratkaisu on mainio, ja oikeastaan pakottaa lukemaan tarinan saman tien uudestaan ja poimimaan vihjeitä sieltä täältä. No, ehkä kokeneemmalle lukijalle asia on avutunut jo varhain, mutta ei minulle aikoinaan.

Ykköstarinan otsikko Romansseja viittaa siihen, että muillakin kuin Scottilla ja Madelynellä on vipinää. Painajainen haikailee Amandansa perään, Scottin isä Corsair kuhertelee orava-alien-tyttöystävänsä (!) Hepzibahin kanssa ja tietenkin on Kitty ja Kolossi, tuo X-historian tässä vaiheessa mitä sympaattisin teinipari. Kitty on niin 13-vuotias kuin olla saattaa.

Ja kuten todettu, lehden ennen julkaisematon osuus päättyy häihin. Pimeän Feenixin valheellinen paluu huipentuu melko huikeaan toimintajaksoon, jossa Kyklooppi (jonka muut X-miehet näkevät Aivon vuoksi Feenixinä) joutuu taistelemaan muuta ryhmää vastaan ja jossa Madelyne ei ole muuta kuin räsynukke häntä isompien voimien heiteltävänä. Tarinan viimeiset sivut piirtää Romita, joka astuu Smithin tilalle uudeksi X-kuvittajaksi hieman omalaatuisesti kesken stoorin. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä tulevalle avioparille hyvältä. Scott ja Madelyne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin sen mitä heille sitten tapahtui.

Arvio: Hyvä kokonaisuus, joka tosin pelaa siinä määrin juonen yllätyksellisyydellä, että myöhempien lukukertojen impakti vähän laskee. Lehden lopun uusinnat ärsyttivät aikoinaan minuakin, mutta kuten Mail-Man taisi myöhemmin todeta, olisi lehti ollut ilman näitä ja yksin Suomea varten painettuna suunnilleen saman hintainen. Mutta eihän penskana kulissientakaisia kuvioita ajatellut.

MARVEL 3/88: Wolverine

1. Tokion punaiset yöt

2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Dave Cockrum

Tussaus: Josef Rubinstein

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.

Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.

Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.

Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.

Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2

1. Katakombit

2. Tanssia pimeydessä

3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.

Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.

Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.

Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.

Ryhmä-X Erikoisjulkaisu No 1

1. Muodonmuutoksia!!

2. Elää vapaana tai kuolla!

3. Kahdeksas matkustaja! (Tai: "Kuka on nukkunut päässäni?")

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Kun Suomen Ryhmä-X vuodenvaihteessa 1985/86 siirtyi yhteispainatukseen Hollannin kanssa, meillä hypättiin yli kolme vuotta tarinoita. Onneksi Mail-Mankin tajusi että tässä jäi paljon hyvää kamaa näkemättä, ja niinpä näitä välivuosien numeroita julkaistiin Suomessa sitten jälkeenpäin pitkänkin ajan kuluessa. Ensimmäisenä saatiin ulos tämä Paul Smithin lyhyen mutta ylistetyn piirtäjäkauden aloittanut avaruusseikkailu, "The Brood Saga", millä nimellä kertomus nykyisin tunnetaan.

Kuten taisin jo aiemmin sanoa, minusta Claremont löysi itsensä käsikirjoittajana juuri noiden Suomessa yli hypättyjen vuosien aikana. Hän oli toki loistava kirjoittaja jo Byrnen kanssa X-Meniä tehdessään, mutta vasta näihin aikoihin – sanoisin että juuri Paul Smithin kuvittamalla kaudella – Claremontin tarinat alkoivat rullata ennennäkemättömällä tavalla. Hahmot kasvoivat hyvin kirjoitetuista sarjakuvahahmoista eläviksi ihmisiksi, juonet lakkasivat olemasta kuukausittaisen lehden yksittäisiä tarinoita ja muuttuivat kompleksiksi alati jatkuvaksi ja kehittyväksi juonikudelmaksi, kohdatut vastukset muuttuivat hyvän ja pahan vastakkainasettelusta harmaansävyisiksi moraalisiksi onglmiksi joihin ei läheskään aina ollut ratkaisua lainkaan. Tämä on se Chris Claremont joka on minusta edelleen maailmanhistorian paras sarjakuvakäsikirjoittaja. (muita hyviä ovat mm. Carl Barks ja Neil Gaiman)

Itse asiassa tämänkin tarinan alkuosa jää puuttumaan, koska sen kuvitus (Dave Cockrum) ei vastannut Mail-Manin mukaan kotimaiselle julkaisulle asetettua laatutasoa. Kukkua, sanon minä kyseisen osuudenkin myöhemmin lukeneena, mutta menköön nyt. Joka tapauksessa: Ryhmä-X on avaruudessa, heistä jokaiseen on insektoidisen alienrodun kuningatar istuttanut munan, jonka Wolverinen paranemisvoima voitti, mutta joka muiden sisällä edelleen kasvaa. Tarinan ensimmäinen luku, jossa X-miehet tahoillaan ottavat vastaan tiedon vääjäämättä lähestyvästä kuolemastaan, on koko opuksen paras osa. Vasta 14-vuotiaan Kittyn epätoivo, Kolossin hyväksyvä järkipuhe, Painajaisen ensi kertaa esiin tuleva usko (Wolverine löytää hänet rukoilemasta), Stormin pakokauhu – muutamassa sivussa Claremont käy läpi koko tiimin, ja pääasiallinen tunnelma X-miesten rupuisella avaruusaluksella on pysähtynyt, kauhunsekainen lannistus. Kunnes Wolverinen avulla ryhmä onnistuu lietsomaan itselleen sotasuunnitelman: kun kerran kumminkin kuollaan, niin tehdään se sankareina, mennään Niljahirviöiden kotiplaneetalle ja vähintäänkin pelastetaan siellä orjuutettuna olevat puhdassydämiset acantit.

No hyvinhän tässä tietenkin lopulta käy, mutta missään vaiheessa juonta ei sorruta deus ex machina -ratkaisuihin tai helppoihin oikoteihin. Osa hahmoista enemmän tai vähemmän kuoleekin: Storm tekee kosmisen itsemurhan ja Xavierista jää jäljelle vain sen verran materiaa, että hänet saadaan Tähtivaeltajien edistyneellä laitteistolla kloonattua kasaan. Tunnelma on koko ajan jotenkin vereslihainen. Niljahirviöt ovat totisesti ansainneet paikkansa yhtenä X-maailman keskeisistä vihollisista tästä eteenpäinkin, ja kyllähän näitä ökkiäisiä sitten tasaiseen tahtiin myöhemminkin nähtiin. Heidän tapansa loisia elävien olentojen kehoihin ja kuoriutua näistä sitten esiin mahdollistaa tietenkin myös mukavan vastenmielisen body horrorin, jota onkin tarjolla runsaasti.

Miinuspisteitä vaihteeksi Mail-Manille suomennoksesta. Rodun nimi on englanniksi "The Brood", ja "Niljahirviöt" on aika korni käännös, varsinkin kun tätä nimitystä olennot itsekin itsestään käyttävät. Ja johan meillä on Marvelin maailmassa myös Avaruushirviöt ("Dire Wraiths") aikaisemmin... Toisaalta nimi on näille Giger-vaikutteisille olennoille melko osuva. Paul Smith piirtääkin nämä hyönteis-matelija-äyriäiset sopivan vieraannuttavasti, joskin Cockrumin näkemys olentojen planeetasta siinä tästä julkaisusta puuttuvassa osassa oli paljon Smithiä tripahtavampi ja alienimpi. Silti Smith on kiehtova kuvittaja, ja tässä voinkin tunnustaa etten nuorena hänestä niin välittänyt. En pitänyt Paul Smithiä huonona, mutta en oikein ymmärtänyt ylisanojakaan – minusta tämä oli vähän kuivaa ja hengetöntä kuvitusta. Nyt viisaampana huomaan erheeni ja nautin tästä elegantisti tyylitellystä ja sopivan vähälinjaisesta jäljestä suuresti. On kyllä melkoinen sääli ettei Smith piirtänyt X-Meniä kauempaa kuin noin vuoden; nämä ovat hänen ensimmäiset numeronsa, ja ote parani koko ajan.

Arvio: Mitäpä tästä ihmeempiä voi sanoa. Yksi omia X-suosikkitarinoitahan tämä on, joskin kyseinen kategoria on melko laaja. Osoittaa osuvasti, että Claremont hallitsi myös scifin kirjoittamisen, ja vaikka monet juonen kuviot saattavat tuntua etenkin nyt kliseisiltä, niitä on käsitelty ajatuksella ja paikoin rohkeastikin. Kuvitus on ensiluokkaista. Edelleen nautinnollinen lukukokemus siis.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.