MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.

Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.

Ryhmä-X 4/89

Koti on siellä missä sydän

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Elokuulle asti saatiin odottaa, mutta nyt, vihdoin, Ryhmä-X lunastaa ne lupaukset, joita edellisvuoden lopulla annettiin; siis että vuoden 1989 nähtäisiin väliin jääneitä klassikoita perusjuonen ollessa tauolla. Vain joka toinen kuukausi ilmestyneen lehden kolme ensimmäistä numeroa eivät ole vakuuttaneet. Ei lukijoille onneksi mitään kuraa tarjottu, mutta lukuunottamatta yhtä 22-sivuista (sekin kahteen osaan jaettuna) tarinaa Illyanasta ja Limbosta vuoden ykkös- ja kakkosnumeroissa, ei totisesti mitään kovin oleellistakaan. Kun vielä ensimmäisestä kolmesta numerosta yksi oli melkein pelkkää Alfa-Lentuetta, ja kun kahden edellisvuoden aikana ilmestyneet R-X:n erikoisjulkaisut ja MARVELin numerot loppuivat kokonaan, on vuosi 1989 ollut hämmästyttävän nihkeä sentään Suomessa erittäin suositun ryhmän esiintymisten suhteen.

Eikä tässä numerossa alkava tarina asiaa Ryhmä-X:n osalta paranna ihan vielä, mutta laatutaso sentään ponnahtaa pilviin. Tämän Suomessa Asgard-trilogiana tunnetun kolme numeroa käsittävän kokonaisuuden ensimmäisessä osassa esiintyvät lähinnä Uudet mutantit, tuo teiniryhmä, jota nähtiin meillä ihan liian vähän kun ottaa huomioon, että Claremontin itsensä kirjoittaessa kyseistä lehteä se paitsi nivoutui yleensä tiukasti yhteen X-miesten tapahtumien kanssa, oli myös aivan hemmetin laadukas. Moni kyseistä originaalijulkaisua 80-luvulla seurannut on myöhemmin muistellut, että juuri New Mutantsin parissa Claremont oli itse asiassa parhaimmillaan – ja vaikka edelleenkin suurin osa kyseisistä tarinoista on itseltäni lukematta, olen muutamien satunnaistutustumisten perusteella voinut todeta, että ei nuoriso-osasto laadultaan ainakaan päälehteä heikompi ollut missään nimessä.

Asgard-trilogia on niitä tarinoita, joiden kautta Uudet mutantit oikeastaan vasta itselleni kunnolla avautuivat; aiemmat kohtaamiset olivat tähän mennessä olleet lyhyitä ja satunnaisia. Tämä parissa erikoisjulkaisussa Jenkeissäkin ilmestynyt pitkä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Storm oli etsimässä itseään Afrikassa. Paluumatkalla hän kohtaa Kreikassa lomailevat Uudet mutantit, ja sieltä Loki kaappaa koko revohkan Asgardiin paitsi kostaakseen sen mitä Kanadassa tapahtui (MARVEL 7/88), myös tehdäkseen voimansa menettäneestä Stormista oman ukkosjumalattarensa.

Jos tämä tarina on yksi ensimmäisistä kosketuksistani Uusiin mutantteihin, niin se lienee kaikkiaan ensimmäinen tutustuminen Asgardiin, tuohon viikinkijumalten kotimaailmaan, jonka Marvel jostain oudosta syystä integroi sarjakuviinsa 60-luvulla. Claremont ja Arthur Adams tekevät tästä fantasiamaailmasta ihastuttavan elävän ja kutkuttavan monimuotoisen. Eihän Claremont tietenkään tässä mitään uutta luo, kun nämä paikat ovat kaiketi Thorin oman lehden vakiomestoja olleet vuosien ajan – mutta tarinankerronan napakkuus ja luontevuus saa maailman tuntuvan elävämmältä ja todenmukaisemmalta kuin esim. se millaisena Walt Simonson Asgardin myöhemmin (Suomen näkökulmasta) esitti jäykän pönöttelevissä Thoreissaan. Ja tutuksihan tämä monta erilaista ympäristöä sisältävä maailma todella tulee, kiitos näpsäkän kerronnallisen ratkaisun: havaitessaan tulleensa kaapatuksi tekee Illyana siirtotaian palauttaakseen toverinsa saman tien takaisin sinne mistä lähtivät... Mutta Lokin kumppanina toimivan Lumoajattaren vaikutuksesta taika menee pieleen – Uudet mutantit sinkoavat jokainen eri paikkaan, moni eri aikaankin, ympäri Asgardia. Heidän selviämistään (tai edes yrityksiä pysyä elossa) sitten seurataan yksi kerrallaan sivun-parin mittaisissa katkelmissa. Kukaan ei tiedä missä on, missä muut ovat, ylipäätään mitä pahusta on tekeillä. Ja tilanteet vyöryvät ylle huikeassa tahdissa. Asgard ei ole mikään nyhveröitten mesta, ja henki on välittömästi tiukassa monella. Nämä jo paljon kokeneet teinit ovat täysin poissa omalta vahvuusalueeltaan, ja moraalisesti rankkoja päätöksiä on tehtävä nopeasti ja liikoja harkitsematta.

Pakko on ihailla Claremontin kykyä tehdä muutamilla sivuilla nämä tähän asti vain pikemmin nähdyt (paria poikkeusta lukuunottamatta, kuten kuukautta aiemmin Hämiksessä vieraillut Sotakone) hahmot kerrassaan tutuiksi. Siinä sivussa syntyy sitten myös oikeasti koukuttava juoni, huikeaa maailmanrakennusta, erittäin toimivaa dialogia ja sopivasti mysteeriä. Bravo! Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että suomentaja Mail-Manille ei ilmeisesti ole ollut fantasiasanasto kovin tuttua; "elf" kun on käännetty keijuksi, paikoin jopa keijukaiseksi. "Pimeä keijukainen" ei ihan samaa uhan tuntua välitä kuin "dark elf"...

Kuvituspuolellakin on asiat aikas hyvin, kun taiteesta vastaa varsinainen unelmatiimi Adams & Austin. Tämä on muuten käsittääkseni se stoori, joka lopullisesti teki Arthur Adamsista supertähden, enkä yhtään ihmettele – saatan jopa olla sitä mieltä että tämä (ja siis vielä kaksi seuraavaa numeroa, joiden verran tarina jatkuu) on parasta Adamsia, siitäkin huolimatta, että häntä seuraavien vuosien aikana nähtiin Suomessa paljon lisää. Tämän tarinan tunnelma vain on taiteensakin puolesta niin kohdillaan. Mutta pikkuisen valittamista kuitenkin löytyy: väritys nimittäin pisti jo tätä teininä lukiessani silmään harvinaisen huonona. Olisinpa melkein toivonut että tarina olisi julkaistu mustavalkoisena; äärimäisen pikkutarkkoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus on nimittäin joka sivulla laaduttoman värityksen kaltoin kohtelema. Pääasiallinen ongelma on värittäjän ratkaisu läiskiä massakohtauksiin (joita tässä jutussa on paljon) tai jopa maisemiin hahmoista ja yksityiskohdista välittämättä vain yhtä kaiken peittävää väriä. 80-luvun Marvelin suht alkeellisien väritystekniikoiden kanssahan tämä oli tuttu tekniikka satunnaisesti käytettynä muistakin lehdistä, mutta tällä kertaa se on otettu tavaksi värittää koko stoori, surkein seurauksin.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että joukkokohtauksia ei ole väritetty kunnolla kertaakaan, vaan kaikki millintarkkoja yksityiskohtia vilisevät kymmenistä yksittäisistä hahmoista koostuvat piirrokset katoavat kaikki saman yleensä harmaan tai sinisen eri sävyillä painetun värimassan alle. Ylipäätään sivuilla on käytetty väriä aika vähän ja aika valjusti; yleissävy on kalsea. Tämä on melkoinen rikos näiden juuri yksityiskohdistaan tunnettujen taiteilijoiden työtä kohtaan; lehdessä on paljon kuvia, joista on lopulta aika vaikea saada selvää, syynä yksinomaan se, että kaikki hahmot, taustat, yksityiskohdat on peitetty yhdellä tasaisella väripinnalla. Lehden kanneksi on suurennettu (Suomessako?) sarjan aloitusruutu, joka paitsi osoittaa miten hyvältä Adamsin kynänjälki näyttää suurennettunakin, myös sen, että oikein väritettynä se olisi vielä huikean paljon sisäsivuja kauniimpaa katsella. Mutta kun lehden sitten avaa, on vastassa vain sama kuva sinikeltaiseksi kalvenneena.

Se siitä. Tarina on onneksi niin korkeatasoinen, että värityksen kanssa pystyy mainiosti elämään. Näin huippuluokan teoksessa vain pistää silmään yksi näin onneton elementti. Tästä huolimatta on siis kyseessä ehdoton klassikko, ja yksi omista Marvel-suosikeistani silloin, kuten tuoreen luennan perusteella edelleenkin. Koska olen päättänyt lukea kokoelmani läpi julkaisujärjestyksessä, jäi nyt oikein harmittamaan kun lehti loppui cliffhangeriin. Olisin halunnut ahmaista loput kaksi osaa saman tien.

Hämähäkkimies 7/89

1. Taasko minä olen pihalla?

Tarina: Ann Nocenti

Taide: Arthur Adams

2. Wendigon huuto

Tarina & Taide: Charles Vess

Nykyään Marvelin sarjakuvien tekijä- ja lukijakunta on varsin heterogeenistä, mutta 80-luvulla ainakin tekijäpuoli oli ylivoimaisen miesvaltainen. Lukijoissa lienee naispuolisia ollut prosentuaalisesti paljon enemmän, vaikka meitä osapuilleen teini-ikäisiä miehenalkuja kuitenkin selkeä enemmistö. Onneksi tekijäpuolen ukkokööriin ilmestyi piristäväksi poikkeamaksi Ann Nocenti – käsikirjoittaja, joka sittemmin nousi yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Tämän numeron suurimmaksi osaksi täyttävä tarina lienee hänen ensiesiintymisensä Suomessa, ainakin tässä omassa katsauksessani.

Tarina on Web of Spider-Manin annualista, eli tyypilliseen vuosijulkaisutapaan on juonellisesti melko irrallinen, mutta sisältää komeaa kuvitusta. Arthur Adamsia oli tähän mennessä nähty meillä vasta parissa Ryhmä-X:n numerossa edellisvuonna, mutta kunhan vuosi -89 saadaan loppuun, on hänen vaikuttavasta kynänjäljestään päästy nauttimaan paljonkin. Mutanttitarinoihin Adams taisi aktiivisina Marvel-vuosinaan enemmän keskittyäkin, tämä lienee hänen harvoja Hämis-töitään, mutta kertakaikkisen upeaa jälkeä toki myös. Itse tarinan keskiössä on (oikeastaan enemmänkin kuin Hämis) Uusien Mutanttien hämmentävä alien-jäsen Sotakone ("Warlock"-nimen varsin kömpelö suomennos), joka lähtee yksikseen New Yorkin kaduille, etsimään "oikeaa elämää" television tarjoaman keinotodellisuuden sijaan. Epäonnisia sattumuksiahan siitä seuraa, koska Sotakone on paitsi kapasiteetiltaan melko tuhovoimainen muodonmuuttaja, myös Maan elämää monin tavoin ymmärtämätön lapsenkaltainen olento... joka lopulta ajautuu hyvää tarkoittavan mutta epäeettistä toimintaa harjoittavan tiedemiespariskunnan koekaniiniksi ja alkaa Godzilla-moodissa tuhota kaupunkia. Siispä Hämis hätiin.

Juoni ei siis ole kummoinenkaan, mutta varsinkin tarinan alkupuolisko on kuitenkin mitä viihdyttävintä luettavaa. Nocentin omintakeinen ja tunnistettava lievästi tajunnanvirtamainen dialogi rullaa notkeasti, ja sopii Sotakoneen kaltaisen naiiveja havaintoja sarjatulella ääneen lausuvan idioottineron suuhun täydellisesti. Muutamat humoristiset kohtaamiset tämän infantiilin tekno-orgaanisen alienin ja New Yorkin kansalaisten välillä toimivat myös huumoritasolla hyvin, mutta valitettavasti tarinan lopun rymistelyosuus on puiseva ja logiikaltaan vähän hämärä. Myöhemmin tutuksi käynyt Nocenti-trooppi on tietenkin myös kärkevä kannanotto johonkin poliittisesti ja / tai yhteiskunnallisesti virittyneeseen asiantynkään – näiden vuoksihan moni pitää vieläkin Nocentia "vasemmistolaisena" kirjoittajana, mikä toki jenkkien mittapuulla totta lieneekin. Ainakin ärhäkkää aktivismia hänen kirjoituksistaan löytyy. Tällä kertaa otetaan heti tarinan alussa näkyvästi kantaa julmiin eläinkokeisiin, kun Hämis päätyy hajottamaan Animal Liberation Frontin iskun koelaboratorioon. Sama teema luonnollisesti toistuu tiedemiesten ja Sotakoneen välillä myöhemmin, ja herättelee kysymyksiä siitä, missä määrin tietoisten ja tuntevien olentojen käyttö tieteen koekappaleina on sallittua "yhteisen hyvän" nimissä. Osoittelevaa? Totta kai. Mutta ei päälleliimattua siinä mielessä, että teema kantaa läpi tarinan; heti alusta on selvää, että tätä näkökulmaa ja kysymystä tällä kertaa pyöritellään, eikä Nocenti lähde valitsemaltaan tieltä harhailemaan turhien sivujuonien ääreen. Myöhemminhän hän varsinkin Daredeviliä kirjoittaessaan otti näkyvästi kantaa mm. sellaisiin asioihin kuin lihansyönti, ydinvoima, tehtaiden vesistöihin syytämät saasteet, geenimanipuloitu karjankasvatus, median yliseksualisoitunut naiskuva... Näitähän riitti, ja näiden (eikä toki yksinomaan näiden) kiinnostavan erilaisten aiheittensa takia Nocenti erottuikin oikein mukavasti edukseen Marvelin käsikirjoittajajoukosta.

Arthur Adamsin piirrosjäljestä olen jo aiemmin maininnut tykkääväni, ja tämän tarinan alkupuolisko varsinkin on ihan huippujälkeä häneltä; Sotakoneesta muistetaan usein mainita, että hänen visuaalisen ilmeensä luonut Bill Sienkiewicz on ainoa joka todella osaa piirtää hahmon, mutta koska itse en ole noita klassisia New Mutantsin numeroita lukenut, on minulle "se oikea" Sotakone juuri tämä Adamsin versio. Huikean ilmeikäs, mutta olematta silti liian sarjakuvamainen (mihin monet myöhemmät piirtäjät sortuivat), mikä ratkaisu säilyttää Sotakoneen kiinteän elollis-koneellisen olemuksen. Hänen robottiutensa aistii hyvin. Tämä lienee myös ihan ensimmäisiä tarinoita joissa olen Sotakoneen nähnyt tositoimissa – ja kun häntä nähtiin lisää Adamsin piirtämänä vielä loppuvuoden R-X:ssä, niin ei ihme että minulle Sotakone ja Adams kuuluvat yhteen. Piirrostyö on muutenkin todella kovassa iskussa, mutta valitettavasti puolivälin jälkeen lienee tullut kiire, koska taso heikkenee selvästi; lieneekö joku muu tussannutkin loppupuolta, koska tyypillisen pikkutarkka Adams-jälki vaihtuu aika sutaisten tehdyksi.

Lehden toinen tarina on muutaman sivun täytejuttu Wendigosta, paitsi että tämä ei ilmeisesti ole tuttu Marvelin universumin Wendigo, vaan se mytologinen olento, jolta tuo Kanadan metsissä mm. Wolverinea vastaan säännöllisesti matsaava monsteri on saanut nimensä. Hämmentävää, koska tätä eroa ei itse tarinassa mitenkään tuoda esiin, ja soppaa sotkeakseen Mail-Mankin sekoittaa Wendigon palstallaan Alfa-Lentueen Sasquatchiin!

No joo. Tarina on todella tyhjänpäiväinen, ja todettakoon nyt tässä, että vaikka Charles Vess on palkittu ja korkealle arvostettu (mm. Hugo-palkittu) kuvittaja esim. Sandman-yhteyksistään, niin en ole itse oikein hänen tyylistään koskaan pitänyt. Ihmishahmot ovat jotenkin vahanukkemaisia ja jäykkiä, kerronta ei solju siten kuin sarjakuvan pitäisi. Tyhjää täytettä siis, kuten on Sotakoneen esittelykin (luinkohan koskaan näitä hahmoesittelyitä kokonaan? ne tuntuivat aina vähän turhilta...), ja jo kolmanteen osaan ehtinyt Marvel-Saga pitkästytti minua taas oikein tosissaan. Ei Marvelin historia toimi tässä tilkkutäkkimuodossa esitettynä lainkaan, mutta kansi on sentään tällä kertaa aika hyvä. Kaikeksi onneksi lehden pääosin täyttävä Sotakone-tarina on laatukamaa, ja oikein mielenkiintoinen ensitutustuminen Ann Nocentin työhön.

Ryhmä-X 3/88

Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).

Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.

Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:

Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.

Ryhmä-X 2/88

1. Seuraavana aamuna

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Näytös

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Claremontin vahvuutena käsikirjoittajana on (monen muun seikan ohella) tavattu pitää hänen taitoaan tasapainottaa toimintavoittoista sarjakuvaa säännönmukaisesti näillä hiljaisilla numeroilla, joissa ei niinkään tapahdu vaan hengähdetään. Tästä on kyse nytkin: edellisnumeron katastrofaalisen Nimrod-kahakan jälkeen palaillaan vihdoin kotiin Xavierin kartanolle (täältähän Tuonpuoleinen tempaisi X-miehet San Franciscoon jo kesän -87 numeroissa) nuolemaan haavoja, yrittämään jonkinasteista paluuta arkielämään. Taistelussa kadonnut Painajainenkin löytyy kohtauksessa, joka näppärästi toistaa Kurtin ensiesiintymisen: vihainen väkijoukko on ajanut hylkiönä pitämänsä Painajaisen nurkkaan ja on valmiina pieksemään tämän hengiltä. Mutta siinä missä Len Weinin kirjoittamassa vuoden -75 tarinassa paikalle saapunut Xavier pysäytti väkijoukon telepaattisesti, Claremont rohkenee laittaa hahmot nyt kohtaamaan tosimaailman tilanteita ilman deus ex machinaa: ensin Kolossi, sitten tämän innoittaman Kitty päätyy väkivaltaa uhkuvan joukon eteen laukomaan totuuksia. Kohtauksessa tiivistyy paljon Claremontin tämän aikakauden X-aatemaailmaa, ja koko lehden ensimmäinen tarinakin kiteytyy tähän – kotiin ollaan ehkä palattu, elämää yritetään jatkaa, mutta maailma ei anna siihen enää mahdollisuutta. Enää ei voi vain vetäytyä omiin oloihin olemaan mutantti.

Se että jotain ikävää on tapahtumassa, käy selväksi tätä tarinaa kehystävistä kohtauksista, joissa toistaiseksi vain siluetteina nähtävä itseään Maraudereiksi kutsuva joukkio saapuu Morlokkien tunneleihin ja teloittaa pari viatonta niin tehdessään. "Seuraavaksi: TEURASTUS!" lupaa tarinan lopettava laatikko eikä ihan turhia lupailekaan...

Tosin Suomessa seuraavaa stooria saa hetken odottaa, kun tähän väliin otetaan pitkä ja omintakeinen tarina X-Men Annualista numero 10. Kuten olen todennut, nämä vuosijulkaisut ovat usein pidemmän juonen kannalta hieman epäoleellisia, mutta toisaalta myös monesti esittelevät viimeisen päälle nättiä kuvitusta. Niinpä tälläkin kertaa, kun herra nimeltä Arthur Adams tekee ensiesiintymisensä Suomessa. Hämmästyttävän omintakeista hänen jälkensä on; oikeastaan aika vaikea sanoa mistä kaikkialta Adams on vaikutteita ottanut, hän tuntuu elävän jossain omassa kummallisen tyylitellyssä todellisuudessaan, mutta ensihämmennyksen jälkeen (itse asiassa tämä numero on jäänyt minulta tuoreeltaan ostamatta, joten törmäsin Adamsiin RX:ssa 3/88 ensin) minusta tuli ainakin pysyvä fani – onneksi Adamsin piirrosjälkeä nähtiin seuraavien vuosien aikana aika rutkasti.

Etenkin verrattuna lehden alkupuoleen ja Romitan vähäeleiseen realismiin tämä manieristisesti venytetty, sarjakuvamaisen liioitteleva... No jaa, en tiedä miten Adamsia parhaiten kuvailisi. Näyttävää työtä kuitenkin, joka sopii tähän stooriin oivallisesti. Tämän lehden puolella vauhtiin ei tosin vielä kunnolla päästä: tavataan Uudet mutantit ja heidän kanssaan hengaava Elizabeth Braddock, josta pikapuoliin on tulossa Tajunta, tavataan tyhjästä Vaarahuoneeseen singahtava Hurjapää (ei nimeä vielä), ja tavataan todella kummallinen niljakas omaa mediaobsessiivista ulottuvuuttaan hallitseva olento nimeltä Mojo. Tässä tykitetään lukijan eteen niin paljon uusia hahmoja ja ideoita, että Adams / Austinin hehkeän kuvituksen viedessä muutenkin huomion meinaa pää mennä pyörälle. Mutta väliäkös tuolla. Jotenkin kaikesta voi päätellä että tulossa on kiehtovaa settiä, ja kun X-miehet sitten lehden lopulla alkavat yllättäen nuortua, niin siinähän sitä on cliffhangeriä seuraavalle kuulle.

Arvio: Vaikka "Näytös" rikkookin keveällä otteellaan jo muutaman lehden ajan syöksykierrettä ottaneen synkän maailmanlopunfiiliksen, on se toisaalta ihan paikallaan tässä kohtaa. Mitään kovin kevyttä kun ei sitten lähiaikoina enää olekaan luvassa. Silti tämä lehti on vähän väliinputoaja. Ensimmäinen tarina odottelua ja uhan tuntua, toinen pääsee hädin tuskin alkuun. Laatutavaraa kuitenkin, tietenkin. Ja Arthur Adams on kyllä ollut aikamoinen outolinto aikansa Marvel-kuvittajien joukossa. Imitoijia hän olikin sitten lähivuosina saamassa useita.