Ryhmä-X 2/89

1. Takautumia! (loppuosa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

2. Painajaisen Inferno

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Bob McCleod

Jaahas, nyt aletaan pistää tätä Mail-Manin mukaan "väliinjääneiden klassikoiden vuotta" koetukselle. Ykkösnumero meni rimaa hipoen – X:iä itsejään ei juuri nähty, mutta toki Alfa-Lentue liippaa aika liki nimikkotiimiä, ja John Byrnen laatimaa kyseisen lehden ykkösnumeroa voi sentään Marvel-klassikkona pitää. Lehdessä nähtiin myös ensimmäinen puolikas tarinasta, jossa Illyana Rasputin muuttuu herttaisesta pikkutytöstä siksi demoniprinsessaksi jollaisena tämä tuli paremmin tutuksi, ja tämä stoori saatellaan nyt loppuun.

Takautumia on ihan kelpo kamaa. Claremont on iskussa, vieraileva kuvittaja Brent Anderson on osaava tekijä, ja vaikka juoni onkin pikemminkin nopeakäänteinen status quon muuttaja (varsinkin loppupuolella näyttää siltä, että Andersonilla on tullut ongelmia mahduttaa Claremontin käsis vaadittuun 22 sivuun) kuin upea tarina, on tapahtuma historiallisesti yllättävänkin merkityksellinen: Illyanan demoninen persoona oli vuosien ajan erittäin keskeinen henkilöhahmo X-porukoissa (Suomen julkaisuissa tosin harmillisesti ei niinkään), ja tavataanhan tässä numerossa myös mainio S'ym; sittemmin tuossa aikaa ja paikkaa epäloogisesti kieputtelevassa Limbo-ulottuvuudessa isojakin asioita aikaansaanut kovan luokan kaveri. S'ym on mielenkiintoinen hahmo sikäli, että on peittelemätön parodia Dave Simin luomasta Cerebuksesta – ulkonäkö ja luonne ovat hyvinkin tutut. Cerebus oli kuitenkin indie-sarjakuvana aika marginaalisen joukon tuntema tapaus, eikä tietenkään minullekaan tämä yhteys aikanaan auennut – liekö Suomessa kovinkaan monelle, kun ei varmaan maailmallakaan kuin pienelle osalle lukijoista? Parodia jäi kuitenkin pysyvämmäksi kuin oli tarkoitus, ja S'ym roikkui kuvioissa pitkään. Tiedä vaikka olisi vieläkin. Sivumennen muuten: Cerebus on erittäin kiinnostava sarjakuva, jota suosittelen ainakin kokeilemaan jos jostain löytyy. Itselläni on kaksi ensimmäistä kirjaa, koko sarjan ajattelin kerätä, mutta katsotaan miten käy...

Suurimman osan lehdestä täyttää sitten annualista poimittu Painajaisen Inferno, joka ei, kuten annual-julkaisut eivät koskaan, ole klassikkoa nähnytkään. Paitsi että on tavallaan, koska Danten Inferno tässä on pohjalla. Vietetään Painajaisen syntymäpäiviä (21 näyttäisi tulevan mittariin), ja iloiset bileet keskeytyvät kun päivänsankari näyttää erään mystisen lahjan avattuaan heittävän henkensä. Sen verran erikoinen tapahtuma on kyseessä, että Tohtori Outo saadaan vierailevaksi tähdeksi, eikä aikaakaan kun suurin osa porukasta on tempaistu Helvettiin. Tarkemmin sanoen, kuten Stephen Strange sivistyneenä tunnistaa, Helvettiin sellaisena kuin Dante on sen kirjassaan kuvannut.

Tässä jutussa on hyviä ja huonoja puolia. Oikein luettavahan tämä on, nytkin jaksoi pitää kivasti otteessaan – sen verran hyvin Claremont kehittelee pahaenteistä ja epäluuloista tunnelmaa. X-miehet matkaavat läpi Helvetin jossa melkein kaikki on siten kuin Dante on sen aikoinaan kertonut olevan... mutta Tohtori Outo epäilee taustalla olevan sittenkin jotain muuta. Hän ei usko paikan olevan aito, eikä se sitten lopulta olekaan. Kerronnallisesti juttu on siis oivallinen, ja Tohtori Outo istuu porukkaan näissä mystisissä kuvioissa hyvin.

Kuvitus on vähän ongelmallisempaa. Toisaalta on kiva nähdä Romita junioria – tämä lienee hänen varhaisin X-työnsä, ajalta ennen kuin hänestä tuli lehden vakiopiirtäjä. Jälki on kuitenkin, ennen kaikkea tussaajan ansiosta, aika tunnistamatonta JRJR:ksi. Kaunista se toki on, mutta varsinkin henkilöiden kasvot näyttävät enemmän McCleodin työltä kuin Romitan. Pahin pettymys on kuitenkin miljöön latteus. Claremont kyllä maalailee kauhunäkyjä niin kerronnassa kuin dialogissakin... mutta kuvista välittyy lähinnä autio harmaus. Lukiessa tuntuu jotain menevän ohitse, kun Ryhmä-X on jatkuvasti järkyttynyt ja epäuskoinen kaikesta näkemästään kärsimyksestä ja kauhusta, mutta lukija ei näe juuri mitään. Toki Comics Code (ja ehkä aikakauden muutenkin tarkempi kohderyhmäajattelu?) on estänyt pahimmat ylilyönnit, mutta oudon mitäänsanomaton tämä paikka on. Goottilais-barokkisella yliampuvan groteskilla taiteella tästä olisi saanutkin klassikon, nyt tunnelma välittyy kerronnassa, mutta kuvitus laahaa jäljessä. Onneksi JRJR pääsi vuosia myöhemmin palaamaan infernaalisiin näkyihin Daredeviliä piirtäessään. Siellä mennäänkin sitten nautinnollisesti ihan toiseen laitaan.... mutta tämä blogi ei nyt ihan vielä ole siellä.

Ongelmallista on myös Painajaisen taustatarinaan nyt rysähtävä painolasti. Tämä on toki tuttu ja valitettava ilmiö ikuisuuksiin jatkuvissa sarjakuvissa; vähä vähältä alkujaan normaaleilta vaikuttaneet henkilöt saavat lisää tapahtumia, ihmissuhteita, historiaa – kunnes lopulta kuvio on umpisolmussa. Painajaisessahan on ollut ("mutantit vähemmistöjen vertauskuvana"-teemaa ajatellen) aina oleellista se, että demonilta näyttävä tyyppi onkin ihan tavallinen nuorimies. Kaikki ovat siis samanarvoisia ulkokuoresta riippumatta! Mutta nyt käykin ilmi, että tämän orpolapsen on kasvattanut hämmästyttävän voimakas noitanainen Margali Szardos, jonka luomus tämä Infernokin on. Ja että Painajainen on nuorempana puolivahingossa tappanut kasvattiveljensä, Margalin murhaajaksi ryhtyneen pojan Stefanin, verivalansa velvoittamana... Ja tämä kiertävässä sirkuksessa nuoruutensa elänyt noidan kasvatti alkaakin yhtäkkiä olla ihan muuta kuin tavallinen jamppa. No, sittemminhän Kurt-poloisen taustatarina on muuttunut aina vain sekavammaksi demoneineen ja muodonmuuttaja-mutseineen. Huoh... Toisaalta pidän tästä Margalista hahmona kovasti: viisimetrinen kippurasarvinen amatsoni, jonka kyvyt saavat Tohtori Oudon näyttämään amatööriltä, on vaikuttava ilmestys.

Tässähän käy myös ilmi, että Margalin tytär (myös taikavoimainen) Jimaine onkin salaa ollut Kurtin tyttöystävä Amanda. Eiväthän Painajainen ja Amanda verisukulaisia ole, mutta koska Kurt on vauvasta asti kasvanut Margalin perheessä, niin tässä kuviossa on kyllä jotain lievästi kyseenalaista... Mutta tämä ei koskaan ketään haitannut; Kurt ja Amanda jatkoivat suhdettaan niin kuin ennenkin (Kurt on jopa silminnähden riemuissaan, kun paljastuu että sisko ja tyttöystävä ovat sama henkilö), eikä kukaan X-miehistäkään ollut koskaan millänsäkään, joten kaipa lukijankin sitten on oltava nuoresta lemmestä hyvillään. Vähän hämäräksi tämän paljastuksen tarkoitus kyllä jää. 

Lehdessä on myös varsin turha Wolverinen esittely, jossa erinomaisen turhaa on sivun kokoinen esittely Wolverinen luurangosta. Yllätys, hänen luillaan on ihan samat latinankieliset nimet kuin kaikkien luilla. Hölmöä varsinkin siksi, että inferno-stoorista on selvästi saksittu vähintään yksi sivu häiritsevästi pois keskeltä tarinaa.

Kelvollista luettavaahan tämä kuitenkin oli kritiikistäni huolimatta, mutta muistan jo silloin kauan sitten ajatelleeni, että ihan varmasti olisi tärkeämpiä tarinoita, tätä paremmin "klassikoksi" luokiteltavia, löytynyt julkaistavaksi. Ehkä nyt jälkijättöisesti ajateltuna on kuitenkin ihan kiva, että suomalaisille lukijoille on tarjottu välillä tällaista ei-oleellista matskuakin. Claremont on kuitenkin aina Claremont.

MARVEL 4/89: Daredevil

1. Gangwar!

2. Metsästys

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Helmikuun numerossa alkanut Millerin laadukas DD jatkuu, tosin nyt hyppäillään muutaman sellaisen alkuperäisnumeron yli, jotka on jo aikoinaan esitetty Suomessa Hämiksen kakkossarjana silloin kun en vielä itse ollut näissä kuvioissa. Tästä pienestä loikasta huolimatta (Mail-Man on koonnut palstalleen ansiokkaan tiivistyksen väliin jääneiden numeroiden juonesta) lehden tunnelma on yhtenäinen. Aihepiiri tosin muuttuu: edellisnumeron jengisota ja Kingpinin paluu alamaailman pomoksi saadaan ensimmäisessä tarinassa (jolle on unohtunut alkuperäinen otsikko) päätökseen, toisessa ollaan sitten siinä puolessa Millerin tavaramerkkejä, joka ei ole itselleni kolahtanut niin kovaa kuin alamaailma ja kylmä realismi: ninjoissa. Daredevil on epäonnekseen sotkeutunut japanilaisen Käden (ninjoja käyttävä mafiajärjestö? no joku sellainen ainakin...) kuvioihin ja saanut peräänsä kuolemattoman Kirigin. Mutta Matt Murdockin opiskeluaikainen heila Elektra on myös ilmestynyt maisemiin ninjamaisena tappajana. Ja on Murdockin epäluuloinen ja vähän tasapainoton tyttöystävä Heather, DD:n muinainen opettaja Keppi ja ikiluuseri Turk... Tässä pelissä on paljon liikkuvia osia, jotka kuitenkin kaikki ovat matkalla kohti toisiaan. 

Tarinankuljetus toimii todella hyvin. Monia juonilinjoja edetään taidokkaasti niiden välillä harppoen ja kokonaisuus on sujuva, alusta loppuun omassa omaleimaisessa tunnelmassaan pysyvä. Tosin on myönnettävä, että ykköstarinan kerronta oli välillä hieman naiivia. Sinänsä Millerin Gangwar!issa toistuvasti käyttämä sivutaitto on mainio – vasemmassa reunassa kapea koko sivun korkuinen maisemakuva New Yorkista – mutta näiden välillä huikeita kuvakulmia käyttävien ruutujen päälle läiskitty korkealentoisia ajatuksia kaupunkielämästä maalaileva kertoja ei oikein sykähdytä. Annettakoon tämä kuitenkin Millerille anteeksi: hän oli kirjoittajana vasta aloittelija näitä tehdessään, mihin nähden varsinkin juonenkuljetus ja dialogi ovat hengästyttävän hyviä. Kerronnan ja kuvan yhteispeli on myös ensiluokkaista. Tarinat ovat hyvin rytmitettyjä ja kliimakseja kohti mennään tunnelman jatkuvasti tihentyessä. Suurille, tunteita herättäville kohtauksille Miller antaa tilaa, kun taas toisinaan hän täyttää sivun pienillä ruuduilla ja / tai valtavalla määrällä tekstiä. Näissä Daredevileissä on tarinointia huomattavasti enemmän kuin saman aikakauden Marvel-lehdissä keskimäärin.

Eipä tästä paljon sellaista sanottavaa ole, mitä en olisi Millerin DD:stä jo viimeksi maininnut. Jansonin tussaama kuvitus on huikeaa, ja Miller on jatkuvasti rohkeampi paitsi erilaisten kuvakulmien käytössä, myös ylipäätään kaikenlaisten outojen ideoidensa toteuttajana. Homma on taidokkaasti paketissa, cliffhangerit ovat kohdillaan, tarinat loppuvat ryskeellä, huumoria on yllättävän paljon mukana edelleen. Itselleni maistui enemmän lehden alkupuolen Kingpin-kuvio (vaikuttava epilogi siinä muuten), joskin kuvitus oli kakkostarinassa parempaa. Olen muuten aina ihmetellyt tämän lehden kantta. Nyt kävi nettiä selatessa ilmi, että kyse on näitä jonkin verran vanhemman alkuperäisnumeron kannesta, tarinasta jossa aivokasvaimesta kärsivä Napakymppi alkaa nähdä kaikki kaduntallaajat Daredevileinä. No sehän selittää kyllä. Kyseistä tarinaa ei kuitenkaan Suomessa nähty, joten tämä oudon surrealistinen kansi ja varsinkaan sen sopiminen tämän lehden yhteyteen ei koskaan ihan auennut...

MARVEL 4/89 on muuten yksi niistä harvoista irtonumeroista, joiden ostotilanteen muistan hyvin. Tämä on hankittu kotipaikkakuntani R-kioskilta, jossa ei silloin vielä ollut sisämyymälätilaa, vaan asioitiin luukun kautta. Piti sanoa myyjälle että haluan tuolta tuon MARVELin, ja osoittaa vielä varmuuden vuoksi. Ostaessani tätä lehteä oli jotain puolituttuja poitsuja koulusta paikalla, jotka irvivät hankintaani. Viimeiseksi irto-MARVELiksi sitten jäikin. Lehdestä on takakansi puoliksi leikattu pois, kun tilauskuponki on lähtenyt menemään. Vuoden 1989 alusta Hämähäkkimies sai kotiin tilattujen Marvel-julkaisujen joukkoon seuraukseen Ryhmä-X:n, ja tämän myötä alkaa sitten kolmaskin lehti kolahtaa postilaatikkoon. Inessä oltiin, ja syvällä.

Hämähäkkimies 4/89

1. Kun Juggernaut tulee...

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Mike Esposito

2. Hämis tulee mökkihöperöksi

Tarina & taide: Marc Hempel

On selvää, ettei parin edellisen numeron Synninpäästäjän kaltaista klassikkoa pystytä samantasoisella materiaalilla seuraamaan, mutta tämä numero oli vähemmillä odotuksillakin pettymys. Ajallisesti hypätään kauas taakse, Marvel Team-up -lehden loppuvaiheisiin, jonka jälkeen julkaisu vaihtoi nimekseen Web of Spider-man. Kyseisen lehden ensimmäiset numerothan nähtiin Suomessa jo syksyllä 1988, eivätkä ne ("Korppikotkien" puiseva sähellys) juuri antaneet aihetta riemuun. Sama tiimi on vastuussa tästä tuplapaksuisesta numerosta, jossa Hämähäkkimies saa vastaansa paitsi Juggernautin, myös tämän "ystävän" (2000-luvullahan tämä kaksikko on viimein tullut ulos kaapista) Musta-Tom Cassidyn, jolle Juggis antaa syntymäpäivälahjaksi Cyttorakin rubiinin – siis sen, josta itse sai aikoinaan supervoimansa. Niinpä New Yorkissa riehuu sitten kaksi Juggernauttia, ja vierailevina tähtinä on Ryhmä-X, tai ainakin outo miniversio sellaisesta: Painajainen, Kolossi, Rogue ja Rachel Summers.

Potentiaalia hyvään tarinaan olisi sentään, mutta kuten olen jo aiemmin todennut, Louise Simonsonin tapa kirjoittaa on sietämätön. Dialogi kuulostaa lähinnä naivistiselta; Simonsonin sarjakuvat on aina suunnattu hyvin selvästi ylhäältä alaspäin, lukijaa rankasti aliarvioiden. Kaikki henkilöt huutavat koko ajan jokaisen ajatuksensa julki ja selittävät tönkköä ekspositio-dialogia sivun täydeltä. 12-vuotiaana tämä lähinnä ärsytti minua, nyttemmin tällainen lukijan pölkkypäänä pitäminen raivostuttaa. Hämiksen sentään itsekseen tunnistaa, mutta niin Juggernaut & Musta-Tom kuin X-miehetkin ovat lähinnä huonoja kopioita itsestään, kukaan heistä ei käyttäydy tai puhu kuten on totuttu. Simonson ei ole myöskään tajunnut Juggernautin ja Tomin suhdetta; se on kirjoitettu täysin ilman niitä vivahteita, joilla näistä kahdesta mm. Claremont maalaili parivaljakkoa jo paljon tätä aiemmin. Nyt he ovat vain geneerinen rikollisduo. Ja se May-tädin synttärilahjan loputtomasti venyvä saaga, jota manailin jo syksyn numeroita käsitellessäni, on näköjään saanut alkunsa näinkin varhain, kun Hämis pähkäilee pitkään mitä tädilleen hankkisi. Simonson on tosiaan ollut kartalla siitä mikä supersankarisarjakuvan lukijoita kiinnostaa! Huokaus.

Kuvitus on ok. LaRocque on mukiinmenevä peruspiirtäjä, tosin nyt onneksi tussaajana ei ole Jim Mooney, joten yksityiskohtia löytyy eikä kukaan näytä lösähtäneeltä. X-miehiä Greg ei kuitenkaan osaa piirtää lainkaan: Rachel ja Rogue näyttävät oudoilta, Painajainen on suorastaan groteski ilmestys, enkä ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt noin riu'unlaihaa Kolossia. Ehkä kyseessä onkin hienovireinen kaksoisolento-stoori, kun X-miehet eivät sen paremmin näytä kuin kuulostakaan itseltään? Äh, Byrnehän teki X-skrullit jo vuosia aiemmin...

Räiskettä ja rytinää siis piisaa 40 sivun verran. Ei tämä nyt katastrofaalisen huono ole, mutta lattea ja tönkkö, ja pirun mitäänsanomaton. Eilen lehden lukeneena en enää muista juuri mitään mitä tarinassa tapahtui – Cyttorakin voimatkin palasivat lopulta Juggernautille takaisin, joten mitkään suuret muutokset eivät jääneet tätä lehteä pidemmälti voimaan. Onneksi lehden pelastaa lopusta löytyvä kahdeksansivuinen Hämis tulee mökkihöperöksi; erikoisuuksia tarjonneesta Marvel Fanfare -lehdestä poimittu humoristinen kohtaus Peter Parkerin elämästä ajalta ennen internetin keksimistä: hän istuu kotona vailla tekemistä ja on hyppimässä seinille, mikäli ilmaus tässä yhteydessä sallitaan.

Marvelin humoristiset tarinathan tuppasivat aikoinaan menemään aika tarkasti kahteen leiriin: joko ne olivat oikeasti oivaltavia ja hauskoja tai sitten nolostuttavan huonoja väkisinyrittämisiä. Tämä menee heittäen ensimmäiseen joukkoon; on suorastaan hämmästyttävää miten paljon irtoaa tarinasta, jonka aiheena on se, ettei oikeastaan mitään tapahdu. Lopusta löytyy vielä eräänlainen punchline. Toteutuksesta (kenties omaperäisiä värejä myöten?) vastaa Marc Hempel (jonka nimi tosin on kirjoitettu suomilehdessä väärin... tarkkuutta, Mail-Man!), sittemmin ennen kaikkea yhtenä Sandmanin parhaista piirtäjistä tunnettu. Mielenkiintoinen, vähän retro ja vähän eurooppalainen, jotenkin mainosjulistemainenkin piirrostyyli on hyvin epä-Marvelia, eikä istuisi läheskään jokatyyliseen tarinaan, tässä toimii. Hempelillä on selvästi kykyjä myös humoristiseen tarinankerrontaan, tosin eipä hän tainnut Marvelille juuri muuta tämän makupalan lisäksi tehdä.

Vähän outoa kyllä, että tämän Hämis 4/89:n kanteen on valittu aika geneerinen Hempelin Fanfare-tarinaansa varten piirtämä kuva – Mail-Man kun on viime aikoina palstoillaan jaksanut mainostaa tulossa olevaa Juggernaut-jytistystä, joten on kumma, ettei kyseisen tarinan toiminnantäyteinen (oletan) kansikuva ole tähän kelvannut. No, ehkä Mail-Mankin on tajunnut, että tämä loppuhuipennus on lehden ainoa varsinainen laatusisältö. Juggernaut-sähläys menee pään läpi muistikuvia jättämättä, mutta mökkihöperö Peter Parker teki aikoinaan vaikutuksen. Yhä tykkäsin kovasti. En nyt tiedä riittävätkö nämä kahdeksan sivua nostamaan koko lehden plussan puolelle, mutta melkein ainakin.

MARVEL 3/89: Ihmeneloset

1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin

Piirrokset: Ron Wilson

Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.

Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.

Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.

Hämähäkkimies 3/89

Jean DeWolffin kuolema

Kolmas osa: Hän, joka ei tee syntiä

Päätösjakso: Kaikki tunnetut syntini

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / "M. Hands"

Edellisessä numerossa vaikutuksen tehneen Synninpäästäjä-stoorin jälkimmäinen puolisko nähdään tässä, eikä taso onneksi juurikaan heikkene. Tarinan painotukset kylläkin muuttuvat oivallisesti. Murhamysteeri ja New Yorkiin iskenyt vainoharhainen pelon ilmapiiri väistyvät jo kolmannessa osassa, kun Synninpäästäjän todellinen henkilöllisyys selviää. Samalla käy ilmi, että seuraavana tähtäimessä on J. Jonah Jameson – joka on työmatkalla, ja hänen kotonaan ovat kahdestaan tämän vaimo Marla, sekä sihteeri Betty Brant, joka myös Peter Parkerin lukioaikojen tyttöystävänä muistetaan. Betty on tähtäimessä kolmososan loppuessa, ja tämä useamman sivun mittainen elokuvallinen cliffhanger on yksi kokonaisuuden parhaita kohtauksia. Peter soittaa Jamesonille, saa Bettyn puhelimeen, mutta Synninpäästäjä on jo paikalla... Kiväärinlaukaukseen tämäkin osa päättyy.

Selviäähän Betty tietenkin. (hän ehti väistää pöydän alle, mikä on metrin etäisyydeltä hieman epätodennäköistä, mutta menköön nyt...) Päätösosa ottaakin sitten lopullisesti uuden suunnan. Raivohulluksi tullut Hämähäkkimies on hakkaamassa Synninpäästäjältä henkeä pois, kunnes Daredevil asettuu väliin. Tästä seuraa supersankarisarjakuvaan aivan oleellisesti kuuluvien moraalikysymysten kiertelyjä, mutta harvoinpa niitä on näin suoraan ja ajatuksella käsitelty. Daredevil on tunnetusti oikeuslaitoksen ja lainmukaisen rangaistuksen puolella, Hämis katsoo ettei tällainen sarjamurhaaja ansaitse mitään sen parempaa kuin oli itse tekemässä muille. Kun vielä Synninpäästäjän siviiliminä on poliisi, jonka taustasta paljastuu epäonnistuneita SHIELDin tekemiä huumekokeiluja ja niiden herättämiä aggressioita, ollaan monimutkaisten kysymysten äärellä. Onko Synninpäästäjä lopulta edes syyntakeinen? Suojeleeko poliisi omiaan, näinkin julmien tekojen jälkeen? Näin kesällä 2020 lukiessa on myös pakko huomioida hyytävä ajankohtaisuus, kun poliisin aiheuttamat kuolemantapaukset saavat väkivaltaiseksi raivostuneen kansanjoukon kaduille.

Aikoinaan tämä loppuosa oli minusta hieman laimea päätös kokonaisuudelle, mutta nyt huomaan pitäväni siitä todella; ehkä tällaiset moraalikysymykset, ja kansan luottamus poliisiin, mediaan ja niin edelleen olivat 12-vuotiaalle turhan abstrakteja elementtejä. Tunnelma muuttui jotenkin aikuismaiseksi, mikä tuntui vähän oudolta Hämiksessä. Mutta tosiaan nyt olen eri mieltä. Peter David on mahduttanut päätösosaan valtavasti kysymyksiä, muutamia vastauksiakin, mutta ennen kaikkea monia sellaisia hämmästyttävän realistisia tilanteita, joita isojen asioiden äärellä saattaa tulla vastaan. Tavis-kansalaisten tunteita ja mielipiteitä nähdään paljon, niin taustalla kuin esim. Daily Buglen katugallupissa. Ja onhan tässä sellainen Marvel-historiallinen hetkikin mukana, että Daredevil ja Hämähäkkimies eivät enää ole vain supersankarikollegoja toisilleen – kumpikin saa tietää toisen henkilöllisyyden. Juovat lopussa jopa siviileissään kahvit Parkerin kämpillä.

Valitettavinta tässä numerossa on taiteen tason lasku. Rich Buckler sentään piirtää kaikki neljä osaa, mutta viimeisen kanssa on jälleen tullut kiire, ja tussaamaan on kerätty väkeä varmaan suoraan kadulta, niin vaihtelevaa ja paikoin ruman hutiloitua jälki on. Tämä on sääli, mutta toistuessaan myös aika hämmentävää; ei nimittäin ole lähimainkaan ensimmäinen eikä viimeinen kerta 80-luvun Marvelilla, kun tyylillä alkavan tarinakokonaisuuden lopulla kuvituksen taso romahtaa. Aina tuntuu aika loppuvan kesken, vuodesta toiseen sama homma.

Kuvituksen ailahtelusta huolimatta lehti on huikean hyvä, ja yhdessä edellisnumeron kanssa kokonaisuus lukeutuu omien kaikkien aikojen Marvel-tarinoitteni joukkoon. Yksittäisten Hämis-stoorien listalla menee takuulla top kolmoseen – ettei olisi jopa toiseksi paras. Peter David nousi myös pysyvästi sieltä huumoritarinoidensa suosta arvostuslistallani korkealle. Vielä meni kuitenkin pitkään, ennen kuin hänen tarinoitaan alettiin Suomessa nähdä säännöllisemmin Hulkin myötä.

Ryhmä-X 1/89

1. Tundra!

Tarina & taide: John Byrne

2. Takaumia!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

+ lisälehti Marvel-Saga #1

Loppuvuodesta 1988 onnistuin viimein saamaan vanhempani suopeiksi ajatukselle, että tilaisin peräti toisen supersankarisarjakuvan itselleni. Kaipa he tajusivat, ettei innostus ollut suinkaan vähenemässä, kun irtonumeroiden ostelu oli jatkunut kiivaana läpi vuoden. Hämis sai siis vuoden 1989 alusta seurakseen Ryhmä-X:n, jonka edellisvuosi olikin ollut läkähdyttävän kovatasoinen. Harmipa sitten, että kun viimein liityin lehden tilaajakaartiin, se siirtyi ilmestymään vain joka toinen kuukausi, ja mikä pahinta, juoni keskeytyi. Koko vuoden ajan oli tarkoitus nähdä yksittäistarinoita jostain menneisyydestä. Kyllä muuten sieppasi.

Tämän harmin unohtaen ensimmäinen minulle kotiin kannettu R-X on kuitenkin ihan kiinnostava, koska lehdessä nähdään lukijoiden Mail-Manilta pitkään kinuamaa John Byrnen Alfa-Lentuetta kyseisen tiimin oman lehden ykkösnumerosta. Tarina on aika simppeli, mutta laadukasta työtä: kuvitus on Byrneä huippuvuosiltaan, ja kerronta keskittyy henkilöhahmojen esittelyyn, mikä tapahtuu luontevasti. Henkilöt ovat eläviä. Tästä huolimatta Alfa-Lentuetta ei minun Marvel-vuosieni aikana enää nähty enempää, mikä on todella kumma – lukijat pyysivät lisää, ja käsittääkseni lehden alkutaival Byrnen tekemänä onkin varsin laadukasta ja omaperäistä settiä. Olisin itsekin mielelläni nähnyt vaikka MARVELissa näitä tarinoita, mutta eipä ei.

Itse nimikkotiimiä ei pahemmin nähdä; vain ensimmäinen puolisko Uncanny X-Menin numerosta 160, joka siis sijoittuu Suomessa ylihypätylle Byrnen ja Romita JR:n väliselle ajanjaksolle. Claremont on luonnollisesti puikoissa, ja tarina onkin kiinnostava, varsin merkittäväkin X-historian kannalta, kun näemme miten käyninistyy se tapahtumien ketju, jonka myötä Kolossin pikkusisko Illyana Rasputin päätyi Limboon, muuttui noidaksi, sai mutanttivoimansa ja niin edelleen.  Illyana oli Claremont-vuosien kiehtovimpia X-hahmoja (jota Suomessa nähtiin aivan liian vähän!), ja kun tästä tapahtumasta vielä seurasi isoja juttuja myöhemmin, niin tämä on juuri sellaista sisältöä, jota tällaisen "väliin jääneiden klassikkojen vuoden" voisi kuvitella pitävän enemmänkin sisällään. No toki olisi ollut kiva nähdä tämä stoori kerrallaan luettavana, eikä kahteen nysäosaan pilkottuna... Tarinassa on joka tapauksessa kivan kieroutunut pohjavire kun kadonneen Illyanan perään lähteneiden X-miesten ruumiita alkaa ilmestyä, on perverssejä versioita tutuista hahmoista, ja kuvituskin pitää sisällään paitsi jälleen nakuilevan Stormin, myös paljon (Comics Code -leimatuksi sarjakuvaksi) aika riskaabeleja asetelmia ja vihjailuja. Esim. kuva, jossa Kitty kaatuu Limbon hallitsijan Belascon eteen:

Kaiken päälle lehden välissä on bonusmateriaalia! Sen verran hyvin Marvelin lehdillä Suomessa tuolloin meni, että kokonainen muutaman kerran vuodessa ilmestyvä kaupanpäällisjulkaisu oli varaa painaa. Marvel-Saga on nörttimäisellä pieteetillä vanhoista lehdistä koottu "kronologinen Marvelin universumin historia", joka kuulostaa ajatuksena hienolta ja kiehtovalta, mutta tämä ykkösosa ei aikoinaan kolissut lainkaan. Kenties 60-luvun piirros- ja kirjoitustyyli olivat liian vieraita minulle tuolloin, minkä lisäksi pahasti tilkkutäkkimäinen kokonaisuus ei yrityksistään huolimatta toimi narratiivisesti; vanhoista lehdistä napsittujen kohtausten välit on täytetty selostuksin, kokonaisuus ei hahmotu, vaikka juuri sen pitäisi. Vuonna 2020 luettuna Marvel-Saga on selvästi sympaattisempi. Osaan suhtautua siihen aikansa tuotoksena; peräti kahden sellaisen. Niin 60-luvun tarinat (no, on mukana toki myös myöhempää mutta Marvelin historian alkuaikoihin tarinallisesti sijoittuvaa matskua) kuin tämä 80-luvulla koottu kokoomateoskin heijastavat oman aikansa estetiikkaa. Lisäksi lienee selvää, että näistä ajoista yli 30 vuotta edennyt Marvelin historia on ehtinyt muuntua ja uudelleenkirjoittua jo ties kuinka monesti, joten lämiskän kertoma kronologinen tarina ei taida enää pitää edes paikkaansa. Silti ihan ok nyt nähtynä. Ainakin tuli sellainen olo että näitä ikivanhoja stoorejakin olisi kiinnostava lukea kokonaisina. Vuonna 1989 ei todellakaan tullut.

Pakko muuten todeta, että tuo kannen "Loganin menneisyys!" on aika huvittava houkutin. Wolverine kun esiintyy lehdessä tasan yhdessä kuvassa, jossa hänen taustastaan ei kerrota oikeastaan mitään. Weapon-X ja varsinkin Origin olivat tietenkin tuolloin vielä kaukana tulevaisuudessa, joten Loganin menneisyydestä eivät vielä tekijätkään tienneet tuolloin tuon taivaallista.

Ihan kiva lehti siis, mutta Ryhmä-X:ksi pettymys.

MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!