1. Hämähäkintappaja
2. Murha ilmassa
Käsikirjoitus: Len Wein
Taide: Ross Andru
Edellisen numeron Stegronin jälkeen meno paranee hitusen, kun Hämis saa vastaansa Virvatulen, joka on paljon mielenkiintoisempi hahmo. Virvatuli on hullun tohtori Jonas Harrow'n vallan alava oleva vastentahtoinen rikollinen, joka tuntuu tämän tarinan perusteella olevan Hämikselle melkoisen haastava vastus. Tarina jää kesken, eikä minulla ole seuraavaa numeroa, joten en tiedä miten Virvatulelle kävi sittemmin. Ainakaan minun aikanani hän ei enää Marvelin lehtiin ilmestynyt, mitä voi pitää poikkeuksena; pääsääntöisestihän kaikki hahmot tulivat takaisin kun vaan tarpeeksi odotti. Kuolemakaan oli harvoin mikään iso este.
Hiljakkoin edesmennyt Len Wein muistetaan parhaiten Wolverinen luojana ja uuden X-Menin ensimmäisenä käsikirjoittajana, mutta kyllä hän ehti kirjoittaa vähän joka hahmoa Marvelilla 70-luvulla, toimipa lyhyen hetken päätoimittajanakin. Hänen Hämiksensä ei vielä edellisnumerossa vakuuttanut, mutta tällä kertaa toiminta on napakampaa. Pidän Virvatulen juonikuviosta, ja Wein pyörittelee Hämiksen siviilielämääkin kiitettävän saippuaoopperaisella otteella. J. Jonah Jameson tosin ajautui hahmona tuuliajolle Stan Leen jätettyä Hämähäkkimiehen kirjoittamisen; näissä numeroissakin on sivujuonena Jamesonin yhdessä naisystävänsä Marla Madisonin kanssa luoma Hämähäkintappaja-robotti, joka tulee lisähäiriönä sotkemaan Hämiksen ja Virvatulen taistelua lehden lopulla. Vielä 60-luvulla ärhäkkäänä kustantajana häärinyt Jameson on vajonnut B-luokan supervihollisluokkaan, josta onneksi 80-luvulla palautui takaisin oikeampaan rooliinsa.
Ross Andru on piirtänyt Virvatulta kontrolloivan "hullun tohtori" Harrow'n yliampuvan sarjakuvamaiseksi hahmoksi, jota on kohtalaisen vaikea ottaa vakavasti. Suomalaisten lehtien toimittajan Mail-Manin tuttu tyyli muuten näkyy jo näin varhain: amerikkalaisten lehtien aiempiin numeroihin viittaavia toimittajan huomautuksia ei ole käännetty, vaan niiden tilalla on kuvaa jollain tavoin selittäviä kommentteja ("Hullun tohtorin silmät kiiluivat..."). Itselle nämä menivät silloin aikoinaan täydestä, joskin toisinaan ihmettelin, miksi joitakin itsestäänselvyyksiä oli vielä tekstilaatikoin toistettu. Olisivat ne jenkkilehtien viittaukset minun puolestani saaneet olla näkyvilläkin.
Mary Janen ja Peterin rennon fyysinen suhde 70-luvulla on jotenkin hirmuisen sympaattinen:
Arvio: Virvatuli on hyvä hahmo, mutta harmi kyllä ei ainakaan minun silmiini ole tämän lehden ohella muualla osunut. Hämähäkintappaja sen sijaan ei vakuuta. Peter ja Mary Jane ovat varovaisesti alkamassa seurustelusuhdetta näillä main, ja tämä kahden epätietoisen ihmisen hakeutuminen toistensa seuraan on kirjoitettu hyvin.
