Hämähäkkimies 10/90

1. Rynnäkkö!

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Olemme saavuttaneet Kraven-trilogian keskikohdan. Ykkösosaa käsitellessäni totesin, että yhteen pötköön nämä pitäisi lukea, ja niin ehkä olisi kannattanut, kun nyt syistä sun toisista johtuen blogin päivitystahti tahmaa. Tämä numero lähtee liikkeelle sen kummemmin asioita selventämättä. Väkivaltainen Hämähäkkimies riehuu kaupungilla nuijien pikkurikollisia hengiltä ja herättäen kauhua New Yorkin asukkaissa. Media lietsoo paniikkia, mutta henkilötasolla tunnelmat ovat ahdistuneemmat. Mary Jane ei tiedä mitä ajatella: Peter on ollut pari viikkoa kadoksissa, ja hänen paikkansa on ottanut tämä uusi ja brutaali Hämähäkkimies. Jonka Zeck muuten piirtää onnistuneesti vieraan näköiseksi; onhan Peter Parker aika solakka kaveri, kun taas Hämähäkkimiehen puvun allakin Kraven on harteikkaampi ja isompi, mikä näkyy kuvituksessa kyllä.

Lehden parhaita kohtauksia on hätääntyneen Mary Janen vierailu Daily Buglen päätoimittajan Joe Robertsonin luona. Robbie on fiksu mies, jonka on usein vihjailtu olevan selvillä Peterin salaisesta supersankariudesta, vaikkei sitä suoraan ole sanottukaan. Tämä on ilmassa nytkin, mutta Mary Jane ei tiedä tietääkö Robbie... levoton, ahdistunut tunnelma välittyy hyvin.

Edellisen numeron tavoin DeMatteis kuljettaa juonta monella eri taholla nopein leikkauksin kohtauksesta toiseen. Itse Hämis on ensimmäisen tarinan ajan haudassa (pidän siitä miten hämähäkkien määrä haudan päällä kasvaa sitä mukaa kuin Peter mullan alla heräilee syvästä tajuttomuudestaan), josta lopulta onnistuu kömpimään ulos kahden viikon valekuoleman jälkeen. Hän etsiytyy ensi töikseen Mary Janen luo, mutta velvollisuudentunnossaan ei kykene jäämään sen kummemmin voimia keräämään, Kraven on pakko kohdata, mikä sitten johdattaakin lukijat kohti trilogian viimeistä osaa.

Hyvää kamaa tämä on luonnollisesti edelleen. Tarinallisesti ehkä hieman löysempi kuin ykkösosa; varsinaisia tapahtumia on todella vähän, minkä vuoksi tämä olisikin ollut paras lukea kokonaisuuden osana, keskipisteen suvantovaiheena. Mitään varsinaista moitittavaa ei missään nimessä löydy, huikea ratkaisu ollut Marvelilta aikoinaan julkaista näinkin kokeellinen tarina, eikä edes erillisenä minisarjana, vaan Hämähäkkimiehen kaikki kolme omaa lehteä kahdeksi kuukaudeksi valtaavana. Viime numeron yhteydessä mainitsemani kummallinen rottaihminen Löyhkä asettuu muuten nyt viimein osaksi muuta kokonaisuutta, kun tämä vähän rassukka ihmisparka päätyy Kravenin pelinappulaksi hänkin. Mukavan elokuvallisia kohtauksia DeMatteis ja Zeck Löyhkän kanssa kuitenkin sitä ennen ehtivät rakennella.

Lehden kansikin on muuten täyttä timanttia; turhaan ei ole Zeckillä maine yhtenä Marvelin historian maineikkaimmista kansitaiteilijoista.

Sarjakuvalehti 5/90: Daredevil

1. Hän on elossa!

2. Lasten leikkejä

3. Kovat kaverit pukeutuu punaisiin!

Tarina: Frank Miller / Frank Miller & Roger McKenzie

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Kyllä kaduttaa, että joskus Marveliin muka-kyllästyneenä parikymppisenä annoin kokoelmastani melkein kaikki Tuomarin numerot pois, kun äiti kyseli saisiko vielä tuolloin vanhan asuinhuoneeni nurkassa sijainnutta sarjispinoa kenties roudata hänen kirppispöytänsä täytteeksi. Itse asiassa taisin antaa luvan enemmällekin, mutta Tuomarit ja muistaakseni jokunen Aaveajajan numero olivat ainoat jotka tekivät kauppansa, mikä on siis syy sylle, että Sarjakuvalehden vuoden 1990 nelosnumero tästä blogista puuttuu. Saattoivathan nuo Tuomarin numerot olla hieman yksioikoisia, mutta kuten esimerkiksi vuoden kakkosnumeron uudellenluenta osoitti, niistä voi nyt kypsemmällä iällä löytyä paljonkin sanottavaa. Oli miten oli, joudumme harppomaan siis välillä Sarjakuvalehden numeroiden yli, mutta onneksi Frank Castle on sen verran kova jätkä että tulee kuokkimaan muihinkin kuin omiin lehtiinsä. Kansikuvan perusteella pistää vieläpä tämänkertaisen nimikkosankarin tylysti kylmäksi!

Kannen symbolismi sikseen, näitä varsin vastakkaisin metodein rikollissotaansa käyviä lainsuojattomia on aina kiinnostava nähdä ottamassa yhteen, ja huumekauppa on tällä kertaa katalyyttinä. Huumeet ovat muuten syynä siihenkin, että lehden keskimmäisessä tarinassa nähdään yksi ylimääräinen tekijänimi: Roger McKenzie kirjoitti Daredeviliä ennen Milleriä, mutta hänen koululaisia psykoosiin ajavasta muotihuumeesta kertova stoorinsa juuttui vuonna 1980 Comic Coden sensuurin rattaisiin ja hyllytettiin. Miller muokkasi tarinaa pikkuisen omakseen ja se istui kivasti hänen pykälää aiempaa kovempaan DD-maailmaansa. En tiedä johtuuko siitä, että Miller on mahduttanut mukaan myös paljon McKenzien kirjoittamaa dialogia, mutta jostain syystä Lasten leikkejä on kovin monisanainen tarina Milleriksi. Puhekuplia on paljon ja ne ovat tekstiä täynnä. Vahvaa sosiaalista kommentaaria tarinassa on, joskin 1980-luvun alun käsitys huumeista (ja toki ylipäätään laittomien huumausaineiden asema yhteiskunnassa, ja varsinkin Yhdysvalloissa verrattuna Suomeen) on nykynäkökulmasta jokseenkin muinainen. Pelonlietsontaa ja kauhukuvia on ilmassa, mutta suu vaahdoten koululuokan ikkunan läpi kuolemaansa syöksyvä pikkulapsi on toki voimallinen tarinallinen visio vielä nykyäänkin.

Lehden tarinoissa ovat mukana myös niljakas huumekauppias Pölyhuisku, siskonsa kuolemaa aseen kanssa janoava koulupoika ja tietysti Tuomari, joka tähän nappikauppaan kyllästyneenä pistää hänkin töpinäksi. Tuomari on vielä tämän lehden ilmestyessä ollut harvoin nähty hahmo ilman ensimmäistäkään omaa julkaisuaan, mutta Millerin kirjoittaman version hänestä tunnistaa kyllä. Kenties tämä on jopa ensimmäisiä "tutun" Frank Castlen esiintymisiä – alunperinhän hahmo oli huomattavasti tässäkin tarinassa nähtävää nyrjähtäneempi psykopaatti. Eikä edes aina puhtoisen hyveellinen lakimies Matt Murdock ole turvassa, kun Miller kurottelee kyynisiä tarinalonkeroitaan: hän onnistuu vapauttamaan lapsille huumeita kauppaavan Pölyhuiskun vapaaksi pitäessään tätä syyttömänä murhaan.

Laatutavaraahan tämä DD on edelleen. Pidän Millerin häpeämättömän rujosta katutason elämän kuvauksesta. Onhan tämä kuitenkin supersankarisarjakuvaa, ja siten kovin kaukana muusta aikansa Marvel-tuotannosta, joskin otteet olivat 80-luvun myötä kovenemassa. Jansonin tussaus ja varsinikin kerrassaan sinemaattinen väritys ovat alati leimaavampia lehden kokonaisilmeelle, mistä plussaa myös – aivan huikean upeaa jälkeä esimerkiksi ylläolevalla sivulla. Ja olenpa muuten minäkin pitkän tauon jälkeen paikalla, kun lukijakirjeeni on Mail-Manin palstalla. Ensimmäinen Sarjakuvalehdessä julkaistu, mutta niitä on tulossa lisää – ellen nyt ihan väärin muista, niin juuri tässä lehdessä tuotokseni useimmin pääsivät palstalle.