Hämähäkkimies 1/91

1. Kekkerit

Tarina: Fabian Nicieza

Piirrokset: Alex Saviuk

Tussaus: Keith Williams & Mike Esposito

2. Tärkeä kysymys

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Vince Colletta

Mitäpä tarjoaa käynnistyvä uusi vuosi Hämähäkkimiehen lukijalle? Pettymyksen, on lyhyt vastaus. Sitä ihan ehti unohtaa ne ankeuden hetteiköt joissa Hämis oli pitkään kahlannut, kun vuoden 1990 viimeinen kolmannes meni ensin huikean Kraven-trilogian, sitten kiinnostavan hullujenhuone-episodin parissa. Mutta nyt ei näytä taas hyvältä.

Hämähäkkimies on Marvelin hahmoista varmasti vahvimmin sidoksissa sivuhenkilögalleriaansa. Tämä on hyvä asia: Peter Parkerin arkielämä on aina ollut tärkeä osa Hämiksen kuvioita, ja näihin henkilöihin ja heidän kehittelyynsä moniulotteisiksi persooniksi ovat tarinankertojatkin panostaneet. Mutta tämä saippuaoopperapuoli ei koskaan saisi nousta yksinomaan tarinanaiheeksi. Nyt sinne osastolle mennään koko lehden ajaksi ja tulos on pannukakku, joskin kumpikin tarina omalla tavallaan, eli jos nyt jotain positiivista haluaa vuoden avausnumerosta löytää, niin saa pari erilaista pannukakkua yhden hinnalla.

Ensin on vuorossa Kekkerit, jossa Mary Jane on organisoinut kotibileet Peterin asunnolle. Siinä olikin juoni kokonaisuudessaan; näemme paljon tuttuja sivuhenkilöitä pyörimässä nurkissa, ja huikeana komiikan huipentumana Peterin kiukkuisen vuokraemännän, jota tämän aviomies pakoilee bileväen parissa nuorille tytöille samalla lirkutellen. Hän myös terästää kenenkään huomaamatta boolia, joten tarinan huipentuma on humalainen Hämähäkkimies taistelemassa Mörköä vastaan. Tämä on osapuilleen yhtä hauskaa kuin miltä se tässä kuulostaa.

Tärkeä kysymys sen sijaan on varsinainen epätarina, jonka olemassaolon ainoa syy on sen viimeinen sivu, Peter esittämässä Mary Janelle tuon "tärkeän kysymyksen", joka on siis "Hämärin rohkein päätös", kannen mukaan. Edeltävät 20 sivua saamme seurata Peterin sisäistä monologia ja huikean kiinnostavaa vaeltelua mm. seurakunnan myyjäisissä, tätinsä luona ja tusinarosvoja nappaamassa. Tuo viimeinen kysymys on tulevinaan lukijallekin yllätyksenä, mutta Peterin aikuistumisessa ja vastuunkantamisessa vellova itseruoskinta on siinä määrin puuduttavaksi jo siihen tultaessa käynyt, ettei lukija jaksa reagoida enää mihinkään. Hänet on väsytetty ankeudella.

Kuvitukseltaan kakkostarina on parempi. Romita Jr on aina piirtäjä paikallaan, vaikka ei hän kyllä erityisen inspiroituneelta tällä kertaa vaikuta. Vince Collettan minimalistinen tussaus (lienee tuon jo 50-luvulla aloittaneen tekijän viimeisiä Marvel-krediittejä?) saa lisäksi kaiken näyttämään melkein liian kliiniseltä ja peräti luonnosmaiselta paikoitellen. Ykköstarinan on kuvittanut uusi nimi Alex Saviuk, joka taisi kuvittaa jotakin Hämiksen jenkkilehdistä vuosien ajan 90-luvulla, ja on sellainen jokseenkin persoonaton peruspiirtäjä, jonka kynänjälki menee toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei se nyt ihan huonoakaan ole, mutta muistan ettei hän piirtäjänä tehnyt minuun myöhemminkään vaikutusta.

Uusia nimiä ainakin Suomessa ovat muuten myös molemmat käsikirjoittajat. Fabian Niciezaa tavataan paljon myöhemmin paljon paremmissa mutanttitarinoissa, kun taas David Michelinie on näillä main astumassa Amazing Spider-Manin ohjaimiin yhdessä Todd McFarlanen kanssa. Ei kaksinen näyttämölletulo kummallakaan, pakko todeta.

Taisi olla niinkin, että oma Hämis-kiinnostukseni hyytyi lopullisesti näihin aikoihin. Edellisvuosi oli loppunut hyvissä merkeissä, mutta tämä numero jotenkin osoitti sen, että se "normaali" Hämis-meininki ei enää sytyttänyt. Nyt lukiessa muistikuvat tästä lehdestä olivat hataria, ja merkillepantavaa on sekin, että lehti oli aika priimakunnossa. En ole sitä kovin montaa kertaa selaillut ensilukeman jälkeen.

Hämähäkkimies 4/89

1. Kun Juggernaut tulee...

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Mike Esposito

2. Hämis tulee mökkihöperöksi

Tarina & taide: Marc Hempel

On selvää, ettei parin edellisen numeron Synninpäästäjän kaltaista klassikkoa pystytä samantasoisella materiaalilla seuraamaan, mutta tämä numero oli vähemmillä odotuksillakin pettymys. Ajallisesti hypätään kauas taakse, Marvel Team-up -lehden loppuvaiheisiin, jonka jälkeen julkaisu vaihtoi nimekseen Web of Spider-man. Kyseisen lehden ensimmäiset numerothan nähtiin Suomessa jo syksyllä 1988, eivätkä ne ("Korppikotkien" puiseva sähellys) juuri antaneet aihetta riemuun. Sama tiimi on vastuussa tästä tuplapaksuisesta numerosta, jossa Hämähäkkimies saa vastaansa paitsi Juggernautin, myös tämän "ystävän" (2000-luvullahan tämä kaksikko on viimein tullut ulos kaapista) Musta-Tom Cassidyn, jolle Juggis antaa syntymäpäivälahjaksi Cyttorakin rubiinin – siis sen, josta itse sai aikoinaan supervoimansa. Niinpä New Yorkissa riehuu sitten kaksi Juggernauttia, ja vierailevina tähtinä on Ryhmä-X, tai ainakin outo miniversio sellaisesta: Painajainen, Kolossi, Rogue ja Rachel Summers.

Potentiaalia hyvään tarinaan olisi sentään, mutta kuten olen jo aiemmin todennut, Louise Simonsonin tapa kirjoittaa on sietämätön. Dialogi kuulostaa lähinnä naivistiselta; Simonsonin sarjakuvat on aina suunnattu hyvin selvästi ylhäältä alaspäin, lukijaa rankasti aliarvioiden. Kaikki henkilöt huutavat koko ajan jokaisen ajatuksensa julki ja selittävät tönkköä ekspositio-dialogia sivun täydeltä. 12-vuotiaana tämä lähinnä ärsytti minua, nyttemmin tällainen lukijan pölkkypäänä pitäminen raivostuttaa. Hämiksen sentään itsekseen tunnistaa, mutta niin Juggernaut & Musta-Tom kuin X-miehetkin ovat lähinnä huonoja kopioita itsestään, kukaan heistä ei käyttäydy tai puhu kuten on totuttu. Simonson ei ole myöskään tajunnut Juggernautin ja Tomin suhdetta; se on kirjoitettu täysin ilman niitä vivahteita, joilla näistä kahdesta mm. Claremont maalaili parivaljakkoa jo paljon tätä aiemmin. Nyt he ovat vain geneerinen rikollisduo. Ja se May-tädin synttärilahjan loputtomasti venyvä saaga, jota manailin jo syksyn numeroita käsitellessäni, on näköjään saanut alkunsa näinkin varhain, kun Hämis pähkäilee pitkään mitä tädilleen hankkisi. Simonson on tosiaan ollut kartalla siitä mikä supersankarisarjakuvan lukijoita kiinnostaa! Huokaus.

Kuvitus on ok. LaRocque on mukiinmenevä peruspiirtäjä, tosin nyt onneksi tussaajana ei ole Jim Mooney, joten yksityiskohtia löytyy eikä kukaan näytä lösähtäneeltä. X-miehiä Greg ei kuitenkaan osaa piirtää lainkaan: Rachel ja Rogue näyttävät oudoilta, Painajainen on suorastaan groteski ilmestys, enkä ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt noin riu'unlaihaa Kolossia. Ehkä kyseessä onkin hienovireinen kaksoisolento-stoori, kun X-miehet eivät sen paremmin näytä kuin kuulostakaan itseltään? Äh, Byrnehän teki X-skrullit jo vuosia aiemmin...

Räiskettä ja rytinää siis piisaa 40 sivun verran. Ei tämä nyt katastrofaalisen huono ole, mutta lattea ja tönkkö, ja pirun mitäänsanomaton. Eilen lehden lukeneena en enää muista juuri mitään mitä tarinassa tapahtui – Cyttorakin voimatkin palasivat lopulta Juggernautille takaisin, joten mitkään suuret muutokset eivät jääneet tätä lehteä pidemmälti voimaan. Onneksi lehden pelastaa lopusta löytyvä kahdeksansivuinen Hämis tulee mökkihöperöksi; erikoisuuksia tarjonneesta Marvel Fanfare -lehdestä poimittu humoristinen kohtaus Peter Parkerin elämästä ajalta ennen internetin keksimistä: hän istuu kotona vailla tekemistä ja on hyppimässä seinille, mikäli ilmaus tässä yhteydessä sallitaan.

Marvelin humoristiset tarinathan tuppasivat aikoinaan menemään aika tarkasti kahteen leiriin: joko ne olivat oikeasti oivaltavia ja hauskoja tai sitten nolostuttavan huonoja väkisinyrittämisiä. Tämä menee heittäen ensimmäiseen joukkoon; on suorastaan hämmästyttävää miten paljon irtoaa tarinasta, jonka aiheena on se, ettei oikeastaan mitään tapahdu. Lopusta löytyy vielä eräänlainen punchline. Toteutuksesta (kenties omaperäisiä värejä myöten?) vastaa Marc Hempel (jonka nimi tosin on kirjoitettu suomilehdessä väärin... tarkkuutta, Mail-Man!), sittemmin ennen kaikkea yhtenä Sandmanin parhaista piirtäjistä tunnettu. Mielenkiintoinen, vähän retro ja vähän eurooppalainen, jotenkin mainosjulistemainenkin piirrostyyli on hyvin epä-Marvelia, eikä istuisi läheskään jokatyyliseen tarinaan, tässä toimii. Hempelillä on selvästi kykyjä myös humoristiseen tarinankerrontaan, tosin eipä hän tainnut Marvelille juuri muuta tämän makupalan lisäksi tehdä.

Vähän outoa kyllä, että tämän Hämis 4/89:n kanteen on valittu aika geneerinen Hempelin Fanfare-tarinaansa varten piirtämä kuva – Mail-Man kun on viime aikoina palstoillaan jaksanut mainostaa tulossa olevaa Juggernaut-jytistystä, joten on kumma, ettei kyseisen tarinan toiminnantäyteinen (oletan) kansikuva ole tähän kelvannut. No, ehkä Mail-Mankin on tajunnut, että tämä loppuhuipennus on lehden ainoa varsinainen laatusisältö. Juggernaut-sähläys menee pään läpi muistikuvia jättämättä, mutta mökkihöperö Peter Parker teki aikoinaan vaikutuksen. Yhä tykkäsin kovasti. En nyt tiedä riittävätkö nämä kahdeksan sivua nostamaan koko lehden plussan puolelle, mutta melkein ainakin.

Hämähäkkimies 4/88

1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.

Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.

Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.

Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.