Hämähäkkimies 8/90

Synnin palkka

Tarina: James Owsley

Taide: Steve Geiger

Hämis-parka. Marvelin ykkössankarin oma lehti oli Suomessa tylsässä tilassa vuonna 1990, ja pahasti jäänyt muiden, kiinnostavampia ja ainakin Mail-Manin mainospuheiden mukaan parempia tarinoita esittelevien lehtien jalkoihin. Varsinkin loputtomalta tuntunut Mörkö-kuvio jengisotineen ja alamaailman kahinoineen tuntuu jatkuneen pienen ikuisuuden, mutta nyt näille jokseenkin arkipäiväisille tarinoille saadaan piste.

Totta puhuen tämä tarinan epilogi lienee jotain sellaista jota kukaan lukija ei olisi kaivannut, mutta perfektionistit Marvelilla halusivat kaiketi sitoa avonaiset vyyhdit kasaan ennen siirtymistä muihin kuvioihin. Ja mikäpäs siinä, kai. Mutta on tunnustettava, että aikoinaan meikäläisenkin mielestä tämä numero oli jos nyt ei surkea, niin ainakin totaalisen tyhjänpäiväistä sivuntäytettä.

Pääosassa ei niinkään ole Hämis itse, vaan itse asiassa Ruusu, tuo coolin näköinen ja käytökseltäänkin aina hillityn viileä suht uusi rikollispomo, joka on liikuskellut Hämis-tarinoiden taustalla jo muutaman vuoden ajan (hän esiintyi mm. ensimmäisessä omassa Hämis-numerossani). Nyt selviää kuka Ruusu on, ja mikä oli hänen yhteytensä Mörköön ja Kingpiniin. Kiinnostaako ketään? No ei ehkä keskiverto-hämislukijaa hirveästi, siitä huolimatta, että Wolverinekin on ängetty vierailevaksi tähdeksi; kansikuvan perusteella luulisi ettei keskeisestikin, mutta hänen visiittinsä lehdessä on tasan neljän sivun mittainen tappelu geneeristä katujengiä vastaan. Bläh.

Mutta kuinka ollakaan, huomasin nyt 32 vuotta myöhemmin lehteä lukiessa, että Ruusun, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu Kingpinin katkeroitunut poika Richard Fisk, tarina oli oikeastaan ihan kiinnostava. Kuten jo kesäkuun 1990 Hämiksen yhteydessä totesin, Owsley on osaava kirjoittaja, ja hän puhaltaa persoonallisuuden tähän toistaiseksi etäiseksi jääneeseen hahmoon hyvin. Richard Fisk on Marvelille varsin epätyypillinen pahis: hänen motiivinsa eivät ole rikokset, vaan kaapinpaikan näyttäminen Kingpinille, jonka poikana Richard on jäänyt vaille paljosta, ja jota hän syyttää äitinsä kokemista vastoinkäymisistä – kenties ihan syystäkin.

Viileän harkitusta ulosannistaan huolimatta Ruusu ei ole koskaan täysin varma seuraavasta siirrostaan. Hän on jatkuvasti hieman hermostunut ja peloissaan, ja hänen tunteensa heilahtelevat äärilaidasta toiseen. Mielenkiintoisena subtekstinä voi pitää Ruusun ja tämän henkivartijan / rikostoverin Alfredon välistä suhdetta. Miehet ovat keskenään kaikkialla, he hengaavat Euroopan lomallakin kahdestaan, ilmeisesti asuvatkin yhdessä. En tätä osannut teininä sen kummemmaksi lukea, mutta nyt nähtynä tunuu Richardin ja Alfredon suhde paikoin osoittelevankin romanttiselta. Vielä 80-luvulla Marvelilla oli tiukka kielto samansukupuolisten parisuhteiden esittämiselle, mutta kyllähän kirjoittajat näitä silti kierrellen esittivät. Ainakin Ruusun ja Alfredon välisen dynamiikan tämä lukutapa nostaa kertaheitolla monta pykälää kiinnostavammaksi, ja suhde esitetään (jos nyt ei oteta lukuun sitä, että miekkoset toimivat järjestäytyneen rikollisuuden parissa) aika sympaattisessa valossa; tunteet ovat aitoja ja konstailemattomia.

Loppujen lopuksi lehti on ihan ok. Kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen eeppistä supersankarimenoa, eikä lehden nimihenkilökään ole esillä kuin ohimennen. Mutta epätyypillisen rikollisen henkilökuvana tämä toimii, ja vaikka pidin Steve Geigerin kuvitusta aikoinaan latteana, pidän nyt siitäkin: paikoitellen se on jopa aika tyylikästä vähäeleisyydessään. Lehden loppupuolella kuvitus menee lepsummaksi, mikä lienee tussaajan vika. Suomenkielisessä lehdessä ei kuitenkaan ole krediittejä kuin tarinan ensipuoliskolle (vaikka se on kahdesta originaalinumerosta koottu), joten mene ja tiedä sitten.

Ryhmä-X 5/90

1. Enkeli putoaa

Tarina: Layton / Simonson / Simonson

Piirrokset: Layton / Buscema / Silvestri / Simonson

Tussaus: Breeding / Buscema / Wiacek

2. Aaveita!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Dan Green

Kesällä 1990 saatiin sitten toinen koko lehden mittainen näyte Tekijä-X:ää. Paljon kohuttu ja odotettu uusi tiimi perustettiin Ryhmä-X:n numerossa 3/90, joka oli luokattoman huono. Muistan kuitenkin, että syystä tai toisesta halusin uskoa tämän numeron tarjoavan parempaa. Taisi olla niin, että otin tämän lomamatkalle mukaan autolukemiseksi, minkä vuoksi sitä päivän tai pari jemmasin kotona. Kansikuva ja nopea sisällön selaaminen antoivat toivoa jostakin paljon paremmasta kuin mitä ryhmän ensiesiintyminen oli ollut, kuvitus ainakin oli toista luokkaa kuin edelliskerran väsynyt patsastelu. Ja kun tiesin että luvassa olisi vieläpä Tekijä-X:n osuus yhdestä kaikkien aikojen X-suosikistani, Morlokkien verilöylystä, olin varma ettei tämä kokonaan metsään voisi mennä.

Eikä se ihan kokonaan mennytkään. Mutta jo toisen kerran Tekijä-X petti odotukset, ja tällä kertaa vielä aika monen tekijän voimin. Tarinoista enimmäinen on se Morlokki-osuus, ja on itse asiassa Mail-Manin kokoama sillisalaatti Sekä X-Factorin että Thorin niistä numeroista, joihin tämä tapahtuma lonkeronsa kurkotti. Yllättäen nimenomaan Thorin osuus on toimivin, johtuen ehkä osittain Sal Busceman tyylikkään pelkistetystä piirrosjäljestä. Selviää että se oli nimenomaan Thor, joka "poltti puhtaaksi" Morlokkien tunnelit niissä lojuvista ruumiista, mikä tapahtuma vuonna 1988 Ryhmä-X:ssä nähtiin. Walt Simonson heittäytyy korkeakirjalliseksi ja lainaa tähän kohtaan tarinaa Edgar Allan Poeta, mikä itse asiassa oli ja on yhä aika vaikuttava kohtaus ja hyvä lopetus Morlokkien osuudelle tarinassa.

Enimmäkseen lehti on Louise Simonsonin käsikirjoittama, eikä hän ole aivan onnettomimmillaan tässä, vaikka kauheaa ylidramaattista meuhkaamista ja jatkuvaa tyhjää hölötystä toki riittääkin. Simonsonien yhteistyö toimii itse asiassa oikein hyvin kakkostarinassa, jossa Scott Summers lähtee viimein etsimään vaimoaan ja poikaansa Alaskaan, mutta käy ilmi ettei heitä vaikuta olleen koskaan olemassakaan. Talo on myyty ja tyhjennetty, Madelynen työpaikka vaihtanut omistajaa, virallisista rekistereistäkään ei löydy mainintaa heidän olemassaolostaan. Hetkittäin tarinassa on (hyvin lieviä) hitchcockmaisen trillerin väreitä, kun pakkomielteinen päähenkilö on yksin vastassaan välinpitämätön yhteiskunta ja omien muistojensa aaveet.

Scott alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, kunnes tyhjennetyn talon lämpöpatterin takaa löytyy Nathanin sinne unohtama helistin vakuuttaen hänet siitä, että vaimo ja lapsi ovat olemassa, tarkoituksella kadotettuina. Hyvä kohtaus, joka olisi tietysti toiminut paremmin tuoreeltaan luettuna – Suomessahan oli tämän ilmestyessä jo esitetty paljon myöhempiä tarinoita, joissa Madelyne ja vauva-Nathan (tuleva Cable!) elävät ja reissaavat Ryhmä-X:n mukana. Tyypillisempänä Marvel-jännitteenä tässä kakkostarinassa on merenpohjasta nouseva jättikokoinen Vahti, joka on saanut Scottin tutkaimeensa ja lähestyy tätä tuhoa ja kuolemaa matkalla kylväen, mutta ihan kohtaamiseen asti ei vielä tässä numerossa päästä.

Muistissani tämä numero on pahempana pettymyksenä kuin mitä se nyt luettuna oli. Louise Simonson ylitti itsensä kakkostarinan kirjoittajana (ehkä siksi, että siinä oli enimmäkseen vain yksi henkilö, joten jatkuva kökködialogi puuttui?), ja pätkistä koostettunakin ykköstarina toimi – etenkin Marvel-historiallisessa mielessä Morlokkien verilöylyn eri osapuolten osuuksien näyttämistä Suomessa osaa nyttemmin arvostaa. Marc Silvestrin nimi tosin oli jäänyt krediiteistä pois, mistä satikutia toimitukselle, joskin kyllähän hänen tyylinsä hyvin tunnistin jo tuolloin, siinä määrin olin faniutunut.

Erityismaininta Mail-Manin palstalla julkaistulle kirjeelle, jossa nimimerkki "Sirppi ja sulkakynä" pistää kritiikkiä ja kommenttia tulemaan älykkään kriittisellä ja normikirjeiden banaaliudesta edukseen erottuvalla tavalla. Taisi olla yksi näistä nimimerkeistä, joilta julkaistiin useampiakin kirjeitä vuosien mittaan; olisi varsin mielenkiintoista tietää keitä niiden takaa löytyy. Luulen että saattaisi olla hyvinkin tuttuja nimiä.

MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.