Synnin palkka
Tarina: James Owsley
Taide: Steve Geiger
Hämis-parka. Marvelin ykkössankarin oma lehti oli Suomessa tylsässä tilassa vuonna 1990, ja pahasti jäänyt muiden, kiinnostavampia ja ainakin Mail-Manin mainospuheiden mukaan parempia tarinoita esittelevien lehtien jalkoihin. Varsinkin loputtomalta tuntunut Mörkö-kuvio jengisotineen ja alamaailman kahinoineen tuntuu jatkuneen pienen ikuisuuden, mutta nyt näille jokseenkin arkipäiväisille tarinoille saadaan piste.
Totta puhuen tämä tarinan epilogi lienee jotain sellaista jota kukaan lukija ei olisi kaivannut, mutta perfektionistit Marvelilla halusivat kaiketi sitoa avonaiset vyyhdit kasaan ennen siirtymistä muihin kuvioihin. Ja mikäpäs siinä, kai. Mutta on tunnustettava, että aikoinaan meikäläisenkin mielestä tämä numero oli jos nyt ei surkea, niin ainakin totaalisen tyhjänpäiväistä sivuntäytettä.
Pääosassa ei niinkään ole Hämis itse, vaan itse asiassa Ruusu, tuo coolin näköinen ja käytökseltäänkin aina hillityn viileä suht uusi rikollispomo, joka on liikuskellut Hämis-tarinoiden taustalla jo muutaman vuoden ajan (hän esiintyi mm. ensimmäisessä omassa Hämis-numerossani). Nyt selviää kuka Ruusu on, ja mikä oli hänen yhteytensä Mörköön ja Kingpiniin. Kiinnostaako ketään? No ei ehkä keskiverto-hämislukijaa hirveästi, siitä huolimatta, että Wolverinekin on ängetty vierailevaksi tähdeksi; kansikuvan perusteella luulisi ettei keskeisestikin, mutta hänen visiittinsä lehdessä on tasan neljän sivun mittainen tappelu geneeristä katujengiä vastaan. Bläh.
Mutta kuinka ollakaan, huomasin nyt 32 vuotta myöhemmin lehteä lukiessa, että Ruusun, jonka henkilöllisyydeksi paljastuu Kingpinin katkeroitunut poika Richard Fisk, tarina oli oikeastaan ihan kiinnostava. Kuten jo kesäkuun 1990 Hämiksen yhteydessä totesin, Owsley on osaava kirjoittaja, ja hän puhaltaa persoonallisuuden tähän toistaiseksi etäiseksi jääneeseen hahmoon hyvin. Richard Fisk on Marvelille varsin epätyypillinen pahis: hänen motiivinsa eivät ole rikokset, vaan kaapinpaikan näyttäminen Kingpinille, jonka poikana Richard on jäänyt vaille paljosta, ja jota hän syyttää äitinsä kokemista vastoinkäymisistä – kenties ihan syystäkin.
Viileän harkitusta ulosannistaan huolimatta Ruusu ei ole koskaan täysin varma seuraavasta siirrostaan. Hän on jatkuvasti hieman hermostunut ja peloissaan, ja hänen tunteensa heilahtelevat äärilaidasta toiseen. Mielenkiintoisena subtekstinä voi pitää Ruusun ja tämän henkivartijan / rikostoverin Alfredon välistä suhdetta. Miehet ovat keskenään kaikkialla, he hengaavat Euroopan lomallakin kahdestaan, ilmeisesti asuvatkin yhdessä. En tätä osannut teininä sen kummemmaksi lukea, mutta nyt nähtynä tunuu Richardin ja Alfredon suhde paikoin osoittelevankin romanttiselta. Vielä 80-luvulla Marvelilla oli tiukka kielto samansukupuolisten parisuhteiden esittämiselle, mutta kyllähän kirjoittajat näitä silti kierrellen esittivät. Ainakin Ruusun ja Alfredon välisen dynamiikan tämä lukutapa nostaa kertaheitolla monta pykälää kiinnostavammaksi, ja suhde esitetään (jos nyt ei oteta lukuun sitä, että miekkoset toimivat järjestäytyneen rikollisuuden parissa) aika sympaattisessa valossa; tunteet ovat aitoja ja konstailemattomia.
Loppujen lopuksi lehti on ihan ok. Kyseessä on hyvin kirjoitettu tarina, joka ei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen eeppistä supersankarimenoa, eikä lehden nimihenkilökään ole esillä kuin ohimennen. Mutta epätyypillisen rikollisen henkilökuvana tämä toimii, ja vaikka pidin Steve Geigerin kuvitusta aikoinaan latteana, pidän nyt siitäkin: paikoitellen se on jopa aika tyylikästä vähäeleisyydessään. Lehden loppupuolella kuvitus menee lepsummaksi, mikä lienee tussaajan vika. Suomenkielisessä lehdessä ei kuitenkaan ole krediittejä kuin tarinan ensipuoliskolle (vaikka se on kahdesta originaalinumerosta koottu), joten mene ja tiedä sitten.
