Saturday, 14 September 2019

Ryhmä-X 5/88


1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Alan Davis
Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.


Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.


Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.


Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.

Thursday, 12 September 2019

MARVEL 3/88: Wolverine


1. Tokion punaiset yöt
2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith
Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Dave Cockrum
Tussaus: Josef Rubinstein
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.


Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.


Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.


Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.


Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

Tuesday, 10 September 2019

Hämähäkkimies 5/88


1. Pilkkuja pelissä!

Käsikirjoitus: Al Milgrom
Piirrokset: Herb Trimpe
Tussaus: Jim Mooney

2. Taistelu Galactusta vastaan!

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty

Hämähäkkimies ja Musta kissa ovat matkalla kohtaamaan Kingpiniä, jolta Kissa viimein kertoi Hämikselle saaneensa epäonnea tuottavat supervoimansa. Eivät he sinne asti pääse, mikä tarkoittaa että koko tämän numeron olisi sinällään voinut skipata, koska mitään juonta edistävää ei tapahdu. No, Peter Parkerin naapuriin muuttaa kolme hemaisevaa blondia – Candi, Randi ja Bambi – jotka pysyivät sivuhenkilöinä ihan hyvän aikaa, muistelen. Ja sivuhenkilögalleria pui ihmissuhteitaan muutenkin melko kuivikkaaseen malliin.

Ääh, en minä tahdo puhua enää tästä, koko tarina on masentavan mitäänsanomaton. Se syy miksi Kingpinin luo ei koskaan päästä, on edellisnumerossa itsensä outoon ulottuvuuteen warpannut Kingpinin tiedemies, joka on saanut potentiaalisesti kiinnostavat ulottuvuusportteja käyttävät voimat, mutta jonka Milgrom on silti kirjoittanut puhtaaksi luuserihahmoksi jonka olemus on lähinnä vitsi, myös Hämikselle.


Sen sijaan Salatut sodat alkaa kerätä vauhtia ja kääntyä kohti loppuhuipennustaan. Hyvisten ja pahisten keskinäiset nahistelut jäävät taka-alalle, kun Galactus käynnistää planeetansyömisoperaationsa. Ennen sitä tämä kosminen olento yrittää puhua Reed Richardsin puolelleen...


...mutta vaikka Reed onkin aluksi sitä mieltä, että Galactuksen pitää antaa tuhota planeetta, (jotta Tuonpuoleinen julistaisi hänet kisansa voittajaksi ja täten, oletettavasti, poistaisi palkkioksi Galactuksen maailmoja tuhoavan "nälän"... on siinä ehkä vähän logiikkaa?) kääntyy näkemys lopulta siitä syystä että Reedkin on vain ihminen, ja haluaa palata perheensä luo. Niinpä Galactusta vastaan yritetään ottaa vähän matsia, mutta eipä siitä mitään tule. "Olemme kuolleita", Richards toteaa jakson lopussa kun Galactuksen aluksen ympärillä alkaa energia rätistä. Mutta Tohtori Doom on samaan aikaan käynnistämässä omaa suunnitelmaansa...


Zeckin taide on edelleen hyvää, joskin pientä uupumusta alkaa näkyä, jotkut kuvat ovat aika viimeistelemättömiä. Silti tuntuu tässä vaiheessa siltä, että 12 jakson sijasta Salatut sodat olisi voinut olla vaikkapa seitsenosainen, ja sellaisena paljon onnistuneempi ja tiiviimpi paketti. Keskivaiheella jaanailtiin ja mäiskittiin ilman sanottavaa pointtia kovin pitkään.

Arvio: Milgrom / Trimpe / Mooney -kolmikon Hämis on ponnettomassa latteudessaan vuoden surkein esitys. Vähän tästä sentään jatkossa noustaan, ja onhan joka kuukausi edelleen tarjolla pätkä julistetta. Seuraavaksi onkin luvassa sadas Suomessa julkaistun Hämiksen numero, minkä vuoksi koko lehti on päähenkilölle omistettu, Salatut sodat siis jää kuukauden tauolle mitä piinallisimpaan cliffhangeriin.

Monday, 9 September 2019

Ryhmä-X 4/88


1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Romita Jr. & Brett Blevins
Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Rick Leonardi
Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.


Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.


Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Brett Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.


Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.


Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Friday, 6 September 2019

Hämähäkkimies 4/88


1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom
Piirrokset: Herb Trimpe
Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter
Piirrokset: Mike Zeck
Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.


Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.


Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.


Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Wednesday, 4 September 2019

Ryhmä-X 3/88


Aivopesuja!

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Arthur Adams
Tussaus: Terry Austin

Muuttuneesta otsikosta huolimatta tämä numero on kokonaisuudessaan jatkoa R-X 2/88:ssa alkaneelle tarinalle Näytös, siis kyseisen annual-julkaisun loppuosa. Itse Ryhmä-X sysätäänkin heti kättelyssä enemmän tai vähemmän syrjään, kun he Mojon vaikutuksella nuorentuvat hetki hetkeltä; he ovat teinejä lähtiessään etsimään tilansa aiheuttajaa, mutta lauma torailevia kakaroita lopulta päästessään perille Keskupuistoon, ilmeisesti Claremontin suosikkipaikkaan New Yorkissa (juurihan siellä oltiin tammikuunkin numerossa).


Pääosassa ovatkin siis oikeastaan Xavierin nuoremmat oppilaat, Uudet mutantit, jotka joutuvat ottamaan sankarin roolin mennessään pelastamaan niin ykkösmutanttitiimin kuin Keskuspuiston Delacorte-teatterin yleisönkin; julkisuusobsessiivinen Mojo kun on valinnut nimenomaan teatteriesityksen paikaksi, jossa hänen lapseksi nuorentamansa ja aivopestyiksi aikuisiksi uudelleen kasvattamansa X-miehet tulevat näyttävästi estradille. Tarina on käänteiltään kajahtaneen äkkiväärä, mutta humoristinen lähestymistapa pitää allaan tummia juonteita. Claremontille tyypilliset minäkuvan ja lojaaliuden teemat ovat pinnalla, ja Mojo on tietenkin aina yhtä toimiva ihmisiä nielevän mediamaailman satiiri.

Juuri tässä tarinassa Mojo esiintyy ensi kerran Suomessa, mutta alkujaan hän on lähtöisin Ann Nocentin ja Arthur Adamsin Longshot-minisarjasta, joka ilmestyi MARVELissa pari vuotta tämän jälkeen. Tämä niljakkaan egoistinen, julkisuutta ja katsojalukuja arvostava kidutuksesta ja orjuudesta nauttiva omaa ulottuvuuttaan hallitseva sadisti (selkärangaton ihan konkreettisestikin) on huikean omituinen luomus, ja ensihäkellyksen jälkeen opin pitämään Mojosta kovasti. Ei häntä liikaa Suomessa nähty, mutta toisaalta näin räikeän yliampuva hahmo onkin parhaimmillaan pieninä annoksina. On myös helppo nähdä että Adams piirtää tässä itse luomaansa hahmoa – Mojon visuaalinen ilme on puhdasta Adamsia parhaimmillaan.


Muutenkin tarinan kuvitus on todella kovaa tasoa. Tämä oli jotain hyvin erikoista keväällä 1988 kun lehden ensi kerran luin, ja kyllähän Adams omintakeisuutensa säilytti jatkossakin, vaikka näihin aikoihin aika monet uudet ja aiempaa tyylittelevämmät piirtäjät alkoivat nousta Marvelin lehdissä esiin. Ikävintä Adamsin suosiossa on tietysti lahjattomat imitaattorit, joista varsinkin Rob Liefeld imi itseensä kaikki esikuvansa tyylikeinot mutta ilman rahtuakaan tämän lahjakkuudesta, ja lopputulos oli sitten sen mukainen. Tokihan myös Adams käy välillä siellä liioittelun rajoilla, esimerkiksi tässä Uusien mutanttien ryhmäkuvassa, josta varsinkin on helppo nähdä miten tätä voi imitoida todella pahasti väärin, juurikin Liefeldin tyyliin:


Arvio: Mainio lehti täynnä huikeita ideoita ja visuaalista pauketta. Taisin Uusiin mutantteihinkin kunnolla tutustua ensi kerran tässä lehdessä, ja Mojoon tietysti. Kakaroiksi nuorennetut X-miehet olivat lukijoiden keskuudessa sen tason hitti, että heidän klooninsa, X-vauvat, palasivat sittemmin ihan omina hahmoinaan näyttämölle, mikä kuulostaa ideana pahalta, mutta Claremont sai homman kyllä toimimaan.

Thursday, 29 August 2019

MARVEL 2/88: Daredevil


1. Kaikella on hintansa

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil & Jim Shooter
Piirrokset: David Mazzuchelli
Tussaus: Kim DeMulder

2. Ilmestyskirja
3. Kiirastuli

Käsikirjoitus: Frank Miller
Taide: David Mazzuchelli

Välittömästi sen jälkeen kun olin ehtinyt pettyä maaliskuun Hämikseen jossa tutustuin Daredeviliin, putkahti MARVELin kakkosnumero kaupanhyllylle. Tällä kertaa ovat tekijämiehet asialla: Frank Miller kirjoittaa ja sittemmin arthouse-sarjakuvan isoksi nimeksi noussut David Mazzuchelli piirtää. Kyseessä on mittavan "Born Again"-kokonaisuuden kaksi ensimmäistä lukua; loput, suurin osa, on luvassa MARVELin numerossa 4/88, joten ehkä tarinasta kokonaisuutena silloin enemmän. Todettakoon että tämä teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Mail-Man järjesti vuosittain kyselyn kotimaisten Marvel-lehtien lukijoille, minun vastaukseni kohtaan "Kaikkien aikojen paras Marvel-tarina" oli tästä eteenpäin aina sama: Daredevil ja "Born Again".

Niin että en minä tätä nytkään osaa lähteä kovin neutraalista näkövinkkelistä katsomaan. Todettakoon kuitenkin että on ollut aika kiinnostavaa tulla tämänkaltaisen tarinan ääreen käytännössä ilman mitään pohjatietoa hahmosta. En ollut lukenut niitä kuuluisia Millerin kirjoittamia ja piirtämiä tarinoita, joilla Daredevil nousi Marvelin hahmogallerian eliittiin ryvettyään pitkään pohjamudissa; tämä tarinahan on Millerin paluu muutaman vuoden tauon jälkeen DD:n pariin. Kiinnostavaa siis sikäli, että tämä tarinahan on nimenomaisesti Daredevilin, ja ennen kaikkea hänen alter egonsa, asianajaja Matt Murdockin, täydellinen hajottaminen, henkinen ja fyysinen romuttaminen, irrottaminen yhteiskunnan rattaista, saavutuksistaan, maineestaan, läheisistään. Ja vaikkei hahmoa sanottavammin etukäteen tunnekaan, tämä silti toimii.


Kaikki alkaa pienestä: Murdockin entinen tyttöystävä Karen Page myy heroiinintarpeessaan DD:n salaisen henkilöllisyyden, mikä tieto päätyy Kingpinin käsiin, ja tämä alamaailman johtohahmo käyttää seuraavat kuukaudet hitaasti hajottaen Murdockin elämää. Hänen lainanmaksueränsä katoavat, hänen laskunsa jäävät maksamatta, häntä syytetään todistajan lahjomisesta; lopulta hän menettää asianajo-oikeutensa, ja alati vainoharhaisemmaksi käydessään ajaa myös tyttöystävänsä Glorin etsimään seuraa muualta. Lopulta, siinä vaiheessa kun Kingpin loppusilaukseksi räjäyttää Murdockin kotitalon, tämä on jo epäluulon hajottama ja syömä, koditon ja omaisuutensa menettänyt, kostonhimoinen ja hullu.


Useita näkökulmia ja kertojanääniä ja nopeita leikkauksia paikasta toiseen käyttävä tarina on kuin ammattitaitoisesti ohjattua elokuvaa, tai poikkeuksellisen karua tv-sarjaa. Maailma on armoton ja näkökulma on kyyninen (joskaan ei vielä tässä ensimmäisessä osassa kumpaakaan vielä täysillä). Pitää todeta vähän kauhistuneena että olen tosiaan ollut 11-vuotias lukiessani tätä ensimmäisen kerran. Ei ihme että vaikutuin. Niin Mazzuchellin painostavan realistinen kuvitus kuin Millerin pyörteenä vainoharhan hulluuteen käyvä näkemys sankaruudesta tuuliajolla iskevät syvälle alitajuntaan edelleen. Mutta kuten todettua, ehkä kokonaisuudesta enempi sitten kun teos on kokonaan taas luettuna.


Paitsi että niin – kuten yllä krediiteistäkin huomaa, tämän lehden alkuosaan on koottu "Born Again"iin kuulumatonta matskua. On yksi kokonainen tarina ajalta hieman ennen tätä tarinaa, itse asiassa sellaisenaan jopa aika hyvä – mutta joka tietenkin kalpenee verratessa Milleriin. On myös epämääräisiä sivun tai parin katkelmia Daredevilistä ja tämän eri tyttöystävistä vuosien varrelta. Hieman hämäräksi jäi näiden tarkoitus, mutta ne voi huoletta ohittaa kun harppaa lukemaan lehden varsinaista sisältöä.

Arvio: Taisi tulla jo sanottua tarpeeksi. Tähän lehteen sisältyvät kaksi ensimmäistä lukua kuvaavat Matt Murdockin putoamista pohjalle, ja sieltä jatketaan sitten MARVELin numerossa neljä.