Hämähäkkimies 3/91

1. Vaarallinen kohtaaminen

2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.

Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.

Hämähäkkimies 11/90

1. Myrsky

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McLeod

Hämiksen vuoden 1990 – ja itse asiassa koko Hämiksen tähänastisen historian – kohokohtiin lukeutuva Kraven-trilogia saa päätöksensä. Pitkälti edellisten osien tunnelmissa mennään; DeMatteis ja Zeck ovat tyylinsä valinneet, ja pysyvät siinä horjumatta koko moniosaisen saagan ajan ("trilogia" tämä on vain Suomessa, alkuperäisnumeroita on kuusi). Tämähän ei mitenkään itsestäänselvyys ole Marvelilla ollut 80-luvulla. Kuten olen tässä blogissa jo aiemminkin todennut, niin useampi "limited series" tai muuten vain merkittävä tarinakokonaisuus on lässähtänyt, kun ilmeisesti deadlinen paukkuessa on loppupuolella häthätää haalittu ihan muita tekijöitä paikalle kuin ne, jotka ovat aloittaneet. Kun ottaa huomioon, että Zeck oli (käsittääkseni) tunnettu hieman enempi aikaa ottavana piirtäjänä, tämä on erityisen merkittävää. Toimituspuolellakin on siis tsempattu; aikaa on varattu riittävästi.

Mutta mitäs tässä päätösosassa sitten tapahtuu? No, lopultahan tähän mennessä sotkeutuneet vyyhdit tietenkin selviävät. Hämähäkkimies saa elämänsä takaisin, kummallisen rottamiehen Löyhkän aiheuttama uhka neutraloidaan ja niin edespäin, mutta eihän tämä toisaalta ole niinkään Hämähäkkimiehen kuin Kravenin tarina – hänen nimeäänkin se kantaa, ja Kravenin henkilökuvaus on ilman muuta tarinan hedelmällisintä antia. Hänen pakkomielteensä Hämähäkkimiehen kaltaista ultimaattista "suurriistaa" kohtaan ei ole yksiulotteisen sarjakuvapahiksen monomaniaa, vaan DeMatteis on kietonut siihen taidokkaasti kokonaisen menneen maailman; Venäjän aatelisten kadonneet suuruusvuodet, kolonialistiset herruuspyrkimykset, perinteisen alfamiehen menneisyyteen juuttuneen maailmankuvan. Sergei Kravinoff saavuttaa itse asettamansa tavoitteet, ja on sen jälkeen "valmis", hän on onnellisimmillaan, eikä hänellä ole enää jäljellä mitään sellaista mitä kohti mennä, joten se oli sitten hänen osaltaan siinä.

Koska en ole Hämähäkkimiehen vaiheita juurikaan omien nuoruuden Marvel-vuosieni jälkeen seurannut, en tiedä palaako Kraven vielä takaisin, mutta olettaisin näin – hahmojen kuolema kun on Marvelin kaltaisessa korporaatiosarjakuvassa jo kauan sitten menettänyt kaiken merkityksensä. Mutta ainakin jonkin aikaa hän lienee pysynyt poissa kuvioista, ja on selvää, ettei DeMatteisilla tässä ole ollut mielessä avoin ja epävarma lopetus: tapahtuu juuri niin kuin tapahtuu, ja Kravenin kaltaiselle ehdottomasti mennen ajan hahmolle, kovin yksipuoliselle vieläpä, tämä on hieno päätös, tavallaan kunniakaskin, hänelle sopivalla nyrjähtäneellä tavalla. Mielenkiintoisena lisänä Kravenin laskee haudan lepoon yksinomaan mustaihoisista koostuva saattojoukko. Ratkaisu on Marvelin kaltaisessa enimmäkseen valkoihoisessa todellisuudessa osoitteleva, mutta en keksi tarkkaa syytä sille. Viittaus Kravenin Afrikka-fiksaatioon? Tunnelmallinen kohtaus tämäkin joka tapauksessa on.

Kokonaisuutena pidin Kraven-trilogiasta yhä, joskaan ihan niin kovaa se ei kolahtanut (paitsi tylyimmin iskevä ykkösosa) kuin aikoinaan. Kenties olisin kaivannut varsinkin Hämähäkkimiehen itsensä osalta voimakkaampaa psykologisointia, toisaalta hän oli koko tarinan ajan hieman sivuhenkilön asemassa, mikä toki toimikin. Samanlainen hengästyttävän hyväätekevä palleaisku tämä ei nyt kuitenkaan ollut kuin vaikkapa Miller & Mazzuchellin Born Again. Mutta mikäpä olisi.

Huomautettakoon lopuksi, että kuten tämän päätösosion, myös trilogian kesikimmäisen lehden toinen tarina oli nimeltään Ylösnousemus. Suomentajan sanavarasto kaivannee laajennusta.

Hämähäkkimies 10/90

1. Rynnäkkö!

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Olemme saavuttaneet Kraven-trilogian keskikohdan. Ykkösosaa käsitellessäni totesin, että yhteen pötköön nämä pitäisi lukea, ja niin ehkä olisi kannattanut, kun nyt syistä sun toisista johtuen blogin päivitystahti tahmaa. Tämä numero lähtee liikkeelle sen kummemmin asioita selventämättä. Väkivaltainen Hämähäkkimies riehuu kaupungilla nuijien pikkurikollisia hengiltä ja herättäen kauhua New Yorkin asukkaissa. Media lietsoo paniikkia, mutta henkilötasolla tunnelmat ovat ahdistuneemmat. Mary Jane ei tiedä mitä ajatella: Peter on ollut pari viikkoa kadoksissa, ja hänen paikkansa on ottanut tämä uusi ja brutaali Hämähäkkimies. Jonka Zeck muuten piirtää onnistuneesti vieraan näköiseksi; onhan Peter Parker aika solakka kaveri, kun taas Hämähäkkimiehen puvun allakin Kraven on harteikkaampi ja isompi, mikä näkyy kuvituksessa kyllä.

Lehden parhaita kohtauksia on hätääntyneen Mary Janen vierailu Daily Buglen päätoimittajan Joe Robertsonin luona. Robbie on fiksu mies, jonka on usein vihjailtu olevan selvillä Peterin salaisesta supersankariudesta, vaikkei sitä suoraan ole sanottukaan. Tämä on ilmassa nytkin, mutta Mary Jane ei tiedä tietääkö Robbie... levoton, ahdistunut tunnelma välittyy hyvin.

Edellisen numeron tavoin DeMatteis kuljettaa juonta monella eri taholla nopein leikkauksin kohtauksesta toiseen. Itse Hämis on ensimmäisen tarinan ajan haudassa (pidän siitä miten hämähäkkien määrä haudan päällä kasvaa sitä mukaa kuin Peter mullan alla heräilee syvästä tajuttomuudestaan), josta lopulta onnistuu kömpimään ulos kahden viikon valekuoleman jälkeen. Hän etsiytyy ensi töikseen Mary Janen luo, mutta velvollisuudentunnossaan ei kykene jäämään sen kummemmin voimia keräämään, Kraven on pakko kohdata, mikä sitten johdattaakin lukijat kohti trilogian viimeistä osaa.

Hyvää kamaa tämä on luonnollisesti edelleen. Tarinallisesti ehkä hieman löysempi kuin ykkösosa; varsinaisia tapahtumia on todella vähän, minkä vuoksi tämä olisikin ollut paras lukea kokonaisuuden osana, keskipisteen suvantovaiheena. Mitään varsinaista moitittavaa ei missään nimessä löydy, huikea ratkaisu ollut Marvelilta aikoinaan julkaista näinkin kokeellinen tarina, eikä edes erillisenä minisarjana, vaan Hämähäkkimiehen kaikki kolme omaa lehteä kahdeksi kuukaudeksi valtaavana. Viime numeron yhteydessä mainitsemani kummallinen rottaihminen Löyhkä asettuu muuten nyt viimein osaksi muuta kokonaisuutta, kun tämä vähän rassukka ihmisparka päätyy Kravenin pelinappulaksi hänkin. Mukavan elokuvallisia kohtauksia DeMatteis ja Zeck Löyhkän kanssa kuitenkin sitä ennen ehtivät rakennella.

Lehden kansikin on muuten täyttä timanttia; turhaan ei ole Zeckillä maine yhtenä Marvelin historian maineikkaimmista kansitaiteilijoista.

Hämähäkkimies 9/90

1. Arkku

2. Elämän tuolla puolen

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Kerrassaan takavasemmalta Hämiksen ailahtelevaan tasoon turtuneen lukijan kasvoille läiskähti tämä syyskuun 1990 numero aikoinaan. Poissa olivat tylsääkin tylsemmät rikollisjengisodat, riemunkirjavat superrikolliset naiiveine maailmanvalloitusmotiiveineen, ja poissa oli enimmäkseen Hämähäkkimiehen oman elämän (sinänsä usein onnistuneesti kirjoitetut) saippuaoopperakuviot. Niiden tilalla on J. M. DeMatteisin ja Mike Zeckin omaperäinen psykologinen "trilogia" (Suomessa kolme lehteä, alkujaan Hämiksen jokaisen kolmen kuukausittaisen lehden kaksi perättäistä numeroa) jossa pääosassa on Kraven, alias Sergei Kravinoff, yksi Hämähäkkimiehen ensimmäisistä vihollisista, ja myös yksi niistä harvoista, joka varsinaisten supervoimien sijasta käyttää vain huippuunsa hiottuja tavis-ihmisen kykyjään.

Kravenin hallitseva luonteenpiirre on aina ollut hänen kunniantuntonsa. Marvelin maailmassa hän on puolijulkkis; tsaarinajan Venäjän loistoa haikaileva kaikilla maailman mantereilla urakoinut suurriistaanmetsästäjä, joka päättää saalistaa myös Hämähäkkimiehen heti tämän ilmestyttyä näyttämölle, mutta kun tämä ei onnistu, verkkohemmosta tulee hänelle pakkomielle, joka tässä tarinassa saa päätepisteensä aika yllättävällä tavalla.

DeMatteis kuljettaa tarinaa tavalla joka tuo mieleen Frank Millerin Born Againin: kohtaukset vaihtuvat lennossa, samanaikaisesti kuljetetaan useaa eri tarinaa, ja dialogin sijasta äänessä ovat hahmojen sisäiset mietteet, monesti jopa sen verran kunnianhimoisesti, että saman henkilön alitajuiset ja tietoiset ajatukset puhuvat kumpikin samassa ruudussa omiaan. Kerronta etenee puhe- ja ajatuskuplien sijasta laatikoissa, jotka etäännyttävät hahmot nimenomaan kertojanääniksi, etenkin kun yhdessä tarinassa esiintyvän kertojan monologi saattaa välillä jatkua toisaalla tapahtuvan kohtauksen ylle. Tämä tuo kokonaisuuteen nautinnollista soljuvuutta, joka sitoo lyhyetkin vilaukset muualla tapahtuvasta toiminnasta yhteen muun vyyhdin kanssa. Ja mitä juonenlankoja tässä sitten onkaan: On kunniakkaaseen lopulliseen voittoonsa Hämähäkkimiehestä valmistautuva jo ikääntymisensä hyväksynyt Kraven, on paikallisen pikkurikollisen kuoleman vuoksi omien läheistensä puolesta pelkäävä Hämähäkkimies, on haudankaivaja sateisella hautausmaalla, on Peteriä luokseen turhaan odottava hetki hetkeltä huolestuva Mary Jane, ja on viemäreissä asuva kummallinen ihmiseläin nimeltä Löyhkä, joka vaikuttaa ensin alkuun hiukan ulkopuoliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tekijät pitävät kerronnan langat sen verran hyvin käsissään, että Löyhkäkin istuu kuvioihin lopulta oikein kivasti.

Mike Zeck kuuluu suosikkikuvittajiini, ja on oikein mukava nähdä suhteellisen pitkän tauon jälkeen hänen taidettaan. DeMatteisin tarinointitapa vaatii kuvittajalta erityisen kovaa ammattitaitoa nimenomaan sivujen ja kuvakerronnan suhteen, ja Zeck hoitaa homman kympin arvoisesti, onnistuupa siinä ohessa pitämään dramaattisen, paljon varjoilla ja jyrkillä kuvakulmilla pelaavan tyylinsäkin iskussa. Hän on jopa ollut mukana värittämässä tarinaa. 

Näin vuosien jälkeen luettuna oli ilo huomata, että tämä muistiin yhtenä kaikkien aikojen Marvel-suosikeistani jäänyt trilogia on yhä iskussa. Etenkin avaustarina on hyvin kaukana perinteisestä supersankaritarjonnasta; juoni etenee välillä kokonaan ilman dialogia, monin paikoin uni ja todellisuus sekoittuvat siinä määrin, että levoton epätodellinen tunnelma valtaa lukijankin: kaikesta päätellen Kraven lasauttaa haulikolla Hämiksen hengiltä, hautaa tämän yksityiselle hautausmaalleen ja ottaa tämän paikan New Yorkin kattojen yllä. Mutta trilogiaa on vielä kaksi osaa jäljellä?! Kerraltahan näin hieno kokonaisuus ansaitsisi tulla luetuksi, mutta pidättäydyn nyt autenttisen kokemuksen saadakseni hitaammassa tahdissa, kerran kuussahan nämä silloin kauan sittenkin ilmestyivät.

Hämähäkkimies 5/90

1. 102 tapaa käyttää kuollutta kissaa

2. Kissojen sota

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Bob McCleod

Ensimmäinen ärsytyksen aihe heti aluksi alta pois: koko lehdessä ei mainita tekijöiden nimiä. Tämä lienee ainoa sellainen omistamani Suomessa julkaistu Marvel-lehti (no, Kostajien pokkarissakaan ei ollut, mutta se tuntui muutenkin jotenkin vieraalta julkaisumuodolta), ja tämä seikka raivostutti minua suuresti aikoinaan. Ei ollut kontekstia johon verrata! Koko lehti tuntui häipyvän mielestä lukemisen jälkeen kun ei tiennyt keitä tekijät olivat ja miten se sijoittui näiden muuhun tuotantoon. Lehden yllä leijuvat kysymysmerkit haittasivat sen ajatteluakin.

Onneksi nykyään on internet, joten tekijät voi tsekata aika äkkiä, eivätkä ne totta puhuen yllätä, onhan mukana tuo Peter Davidin luoma ja väenväkisin Hämis-sarjoihin ymppäämä maailman paras ja upein palkkamurhaaja Muukalainen, jota vissiin kukaan muu käsikirjoittaja ei koskaan käyttänyt. Ei ihme, koska hahmo on tylsä ja tämän übercoolius on lähinnä rasittavaa. Ihan todellako Sapelihammas on joskus ollut Muukalaisen "oppilas"? Eipä liene tätä seikkaa liiemmin mainittu Sapelihampaan sittemmin noustua X-hahmojen keskiöön... Myös jatkuvat sanaleikit (jotka suomennoksesta välittyvät lähinnä olemalla suomentumatta) ja vitsit ovat tyypillistä Davidia, ja vaikka hän ja Rich Buckler vastasivat myös hienosta Synninpäästäjä-tarinasta edellisvuoden Hämiksissä, ollaan niistä tunnelmista nyt kaukana. McCleodin tussaus saa piirrosjäljenkin näyttämään jotenkin tusinatavarammalta.

Sapelihammas on joka tapauksessa lehden päävihollinen, joskin kyseessä taitaa olla Victor Creedin koko uran onnettomin esitys. Ensin tämä majesteettisella paranemisvoimalla ja eläimellisellä tappamisvimmalla varustettu kaveri joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan repäistessään kasvoihinsa pari haavaa (mikä on vielä kuvituksessa toteutettu oudon epäonnistuneesti värityksellä), sitten hän ottaa pahasti turpaansa supervoimattomalta Mustalta kissalta. Ei pidä käsittää väärin: Musta kissa on hyvä hahmo. Mutta Sapelihammas on vuosikymmenten ajan pistänyt Wolverinea turpaan niin että soi ja ollut kova vastus koko X-tiimillekin useamman kerran. Tämä numero on sen tason rimanalta-suoritus häneltä, että vaikkei hahmo ollut minulle vielä kovin tuttu, tuntui jo silloin ettei tarina voi mitenkään mennä näin.

Negatiiveista huolimatta lehdessä on, etenkin nyt luettuna, myös hyviä puolia. Kuten aina, Peter David hallitsee dialogin, ja etenkin toisiaan ja entistä rakkaussuhdettaan kissojen (!) lailla kiertelevät Hämis ja Musta kissa on kirjoitettu hyvin. Jos vihollinen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sapelihammas, tämä tarina olisi toiminut mainiosti – mitään extraa ei tuon verenhimoisen mutantin läsnäolo lehdelle anna. Tykkään myös Peterin ja Mary Janen kotibileistä, ja ylipäätään kaikesta siitä ei-supersankari-matskusta, joka Hämiksen tarinoissa on toiminut hyvin jo Stan Leen ajoista alkaen. Mutta se Sapelihammas, voi voi...

Okei, lisämiinukset myös Mustan kissan uudesta puvusta. Hänen kokopeittävä musta asunsa 70-luvulta on käsittääkseni John Romitan suunnittelema, ja paitsi toimiva, myös hahmon luonteelle sopivan seksikäs. Uusi viritelmä on karmea yhdistelmä ysäriä, olkatoppauksia, niittejä ja kaula-aukkoa, ja originaalin viehko timantinmallinen kasvonaamiokin on vaihtunut geneeriseen Karhukopla-malliin. En muista säilyikö tämä puku Kissalla pitkään, mutta veikkaus on että ei.

Eli asiansa osaavien tekijöiden tasaisen hyvää perushämistä numeron verran, jos pääsee yli sen, että Sapelihammas on surkea heittopussi. Minkä sanottuani muistankin huomioida myös kanteen hippaisen häiritsevästi läiskäistyn mainoksen lehden mukana tulleesta kuvapussista: 6 jalkapallon MM-kisojen tarraa! Kerää ja vaihda! Lienen omani antanut pois jollekin aiheesta kiinnostuneelle. Jälki tosin on jäänyt: pussi oli niin tehokkaalla liimalla kiinni sisäsivulla, että kuvasta repeytyi leveä kaistale sen mukana.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

Hämähäkkimies 6/89

1.  Pala, Hämis, pala!

2. Sankari tulimeressä

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein / Bob McCleod

Parin numeron takapakin jälkeen Hämähäkkimies jatkaa hyvin alkanutta vuottaan. DeFalco & Frenzin Hämis on se, jonka myötä tutustuin itse paitsi seittiseppoon, myös Marvelin sarjakuviin ylipäätään kunnolla, joten kun tässä numerossa taas aivan liian pitkästä aikaa nähdään kyseisen kaksikon tyylinäytettä, niin onhan se kuin kotiin palaisi. Taas on todettava, että vaikka DeFalco ei ole mitenkään hienostunut tai korkeakirjallinen käsikirjoittaja, hänen reipas ja mutkaton tyylinsä istuu nautinnollisen luontevasti Hämähäkkimieheen. Tarinassa on rytinää, huumoria, äärirajoja, ylivoimaisia vastuksia ja jatkuvaa läpänheittoa – ja se rullaa eteenpäin pirun toimivasti alkurysäyksestä loppuhuipennukseen asti.

Juoni on tuttu kuvio, jossa poloinen sankarimme joutuu yksin ottamaan matsia monta kertaa omaa kaliiperiaan kovemman vastustajan kanssa. Tällä kertaa vuorossa on Galactuksen entinen apuri, tulivoimiensa ohella järkyttävästi turvonneella egolla varustettu Tulilordi, joka galaksin poikki lennellessään huomaa Maan, ja päättää poiketa syömässä siellä viimeksi nauttimaansa taivaallista herkkua, pizzaa. Sure, why not? Luonnollisesti hän laskeutuu New Yorkiin, ja kahakkahan siitä syntyy, kun paikallinen raksajengi, joka Marvelin kansalaisille ominaiseen tapaan on välittömästi valmis tarttumaan aseisiin ja rynnimään vihaisena väkijoukkona kohti ongelmia, luulee että kyseessä on mutantti, jollaisista media lietsoo uhkakuvia. Peter Parker sattuu olemaan lähistöllä, ja Hämiksenä pelastaa raksajengin varmalta kuolemalta suututtaen Tulilordin samalla. Ja sitten mennään koko lehden verran ympäri Nykkiä hirveää tuhoa tehden.

DeFalco ei totisesti jarruttele Tulilordin tuhovoiman suhteen, mistä seuraa kyllä tiettyjä ongelmia, kun ollaan Manhattanilla – hämmästyttävää, miten paljon autioita taloja, kokonaisia autioita kortteleita onkaan tällä maailman kalleimpiin lukeutuvalla maapläntillä! Mutta eihän tällainen tarina olisi enää ihan niin hauska, jos siviilejä kuolisi kuin kärpäsiä, ymmärrän sen... Silti vähän koettelee logiikan rajoja, että vaikka puoli kaupunkia on romuna, ei henkilövahinkoja ilmeisesti satu lainkaan. Mutta näinhän tämä aina näissä tarinoissa menee, kunhan nyt vanhana nillitän...

Hämis on totisesti niin pahasti altavastaajana, että harkitsee luovuttamistakin, mutta lopulta sisuuntuu ja päättää, tietenkin, että hänen ristinään tämä avaruuskahjo nyt on. Ja sisulla tästä selvitäänkin. Kun Kostajat lopulta saapuvat paikalle, on Tulilordi jo maassa.

Kertakaikkisen hyvä lehtihän tämä on. Rapiat kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin jaksoi viihdyttää; nopealukuinen mutta laadukas. Aistii, että tekijät laativat supersankarisarjakuvaa rakkaudesta lajiin – Ron Frenz on pysyvästi ykkössijalla suosikki-Hämispiirtäjien listallani, ja tämä dynaaminen ja räiskyvä numero on hänen parhaita suorituksiaan. Varsinkin edellisnumeron Lisko-haukotuksen ja korkeintaan puoliksi onnistuneen vuokralaistarinan jälkeen tällaista asian ytimeen menevää perushämistä oli ilo lukea.

Ryhmä-X 2/89

1. Takautumia! (loppuosa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

2. Painajaisen Inferno

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Bob McCleod

Jaahas, nyt aletaan pistää tätä Mail-Manin mukaan "väliinjääneiden klassikoiden vuotta" koetukselle. Ykkösnumero meni rimaa hipoen – X:iä itsejään ei juuri nähty, mutta toki Alfa-Lentue liippaa aika liki nimikkotiimiä, ja John Byrnen laatimaa kyseisen lehden ykkösnumeroa voi sentään Marvel-klassikkona pitää. Lehdessä nähtiin myös ensimmäinen puolikas tarinasta, jossa Illyana Rasputin muuttuu herttaisesta pikkutytöstä siksi demoniprinsessaksi jollaisena tämä tuli paremmin tutuksi, ja tämä stoori saatellaan nyt loppuun.

Takautumia on ihan kelpo kamaa. Claremont on iskussa, vieraileva kuvittaja Brent Anderson on osaava tekijä, ja vaikka juoni onkin pikemminkin nopeakäänteinen status quon muuttaja (varsinkin loppupuolella näyttää siltä, että Andersonilla on tullut ongelmia mahduttaa Claremontin käsis vaadittuun 22 sivuun) kuin upea tarina, on tapahtuma historiallisesti yllättävänkin merkityksellinen: Illyanan demoninen persoona oli vuosien ajan erittäin keskeinen henkilöhahmo X-porukoissa (Suomen julkaisuissa tosin harmillisesti ei niinkään), ja tavataanhan tässä numerossa myös mainio S'ym; sittemmin tuossa aikaa ja paikkaa epäloogisesti kieputtelevassa Limbo-ulottuvuudessa isojakin asioita aikaansaanut kovan luokan kaveri. S'ym on mielenkiintoinen hahmo sikäli, että on peittelemätön parodia Dave Simin luomasta Cerebuksesta – ulkonäkö ja luonne ovat hyvinkin tutut. Cerebus oli kuitenkin indie-sarjakuvana aika marginaalisen joukon tuntema tapaus, eikä tietenkään minullekaan tämä yhteys aikanaan auennut – liekö Suomessa kovinkaan monelle, kun ei varmaan maailmallakaan kuin pienelle osalle lukijoista? Parodia jäi kuitenkin pysyvämmäksi kuin oli tarkoitus, ja S'ym roikkui kuvioissa pitkään. Tiedä vaikka olisi vieläkin. Sivumennen muuten: Cerebus on erittäin kiinnostava sarjakuva, jota suosittelen ainakin kokeilemaan jos jostain löytyy. Itselläni on kaksi ensimmäistä kirjaa, koko sarjan ajattelin kerätä, mutta katsotaan miten käy...

Suurimman osan lehdestä täyttää sitten annualista poimittu Painajaisen Inferno, joka ei, kuten annual-julkaisut eivät koskaan, ole klassikkoa nähnytkään. Paitsi että on tavallaan, koska Danten Inferno tässä on pohjalla. Vietetään Painajaisen syntymäpäiviä (21 näyttäisi tulevan mittariin), ja iloiset bileet keskeytyvät kun päivänsankari näyttää erään mystisen lahjan avattuaan heittävän henkensä. Sen verran erikoinen tapahtuma on kyseessä, että Tohtori Outo saadaan vierailevaksi tähdeksi, eikä aikaakaan kun suurin osa porukasta on tempaistu Helvettiin. Tarkemmin sanoen, kuten Stephen Strange sivistyneenä tunnistaa, Helvettiin sellaisena kuin Dante on sen kirjassaan kuvannut.

Tässä jutussa on hyviä ja huonoja puolia. Oikein luettavahan tämä on, nytkin jaksoi pitää kivasti otteessaan – sen verran hyvin Claremont kehittelee pahaenteistä ja epäluuloista tunnelmaa. X-miehet matkaavat läpi Helvetin jossa melkein kaikki on siten kuin Dante on sen aikoinaan kertonut olevan... mutta Tohtori Outo epäilee taustalla olevan sittenkin jotain muuta. Hän ei usko paikan olevan aito, eikä se sitten lopulta olekaan. Kerronnallisesti juttu on siis oivallinen, ja Tohtori Outo istuu porukkaan näissä mystisissä kuvioissa hyvin.

Kuvitus on vähän ongelmallisempaa. Toisaalta on kiva nähdä Romita junioria – tämä lienee hänen varhaisin X-työnsä, ajalta ennen kuin hänestä tuli lehden vakiopiirtäjä. Jälki on kuitenkin, ennen kaikkea tussaajan ansiosta, aika tunnistamatonta JRJR:ksi. Kaunista se toki on, mutta varsinkin henkilöiden kasvot näyttävät enemmän McCleodin työltä kuin Romitan. Pahin pettymys on kuitenkin miljöön latteus. Claremont kyllä maalailee kauhunäkyjä niin kerronnassa kuin dialogissakin... mutta kuvista välittyy lähinnä autio harmaus. Lukiessa tuntuu jotain menevän ohitse, kun Ryhmä-X on jatkuvasti järkyttynyt ja epäuskoinen kaikesta näkemästään kärsimyksestä ja kauhusta, mutta lukija ei näe juuri mitään. Toki Comics Code (ja ehkä aikakauden muutenkin tarkempi kohderyhmäajattelu?) on estänyt pahimmat ylilyönnit, mutta oudon mitäänsanomaton tämä paikka on. Goottilais-barokkisella yliampuvan groteskilla taiteella tästä olisi saanutkin klassikon, nyt tunnelma välittyy kerronnassa, mutta kuvitus laahaa jäljessä. Onneksi JRJR pääsi vuosia myöhemmin palaamaan infernaalisiin näkyihin Daredeviliä piirtäessään. Siellä mennäänkin sitten nautinnollisesti ihan toiseen laitaan.... mutta tämä blogi ei nyt ihan vielä ole siellä.

Ongelmallista on myös Painajaisen taustatarinaan nyt rysähtävä painolasti. Tämä on toki tuttu ja valitettava ilmiö ikuisuuksiin jatkuvissa sarjakuvissa; vähä vähältä alkujaan normaaleilta vaikuttaneet henkilöt saavat lisää tapahtumia, ihmissuhteita, historiaa – kunnes lopulta kuvio on umpisolmussa. Painajaisessahan on ollut ("mutantit vähemmistöjen vertauskuvana"-teemaa ajatellen) aina oleellista se, että demonilta näyttävä tyyppi onkin ihan tavallinen nuorimies. Kaikki ovat siis samanarvoisia ulkokuoresta riippumatta! Mutta nyt käykin ilmi, että tämän orpolapsen on kasvattanut hämmästyttävän voimakas noitanainen Margali Szardos, jonka luomus tämä Infernokin on. Ja että Painajainen on nuorempana puolivahingossa tappanut kasvattiveljensä, Margalin murhaajaksi ryhtyneen pojan Stefanin, verivalansa velvoittamana... Ja tämä kiertävässä sirkuksessa nuoruutensa elänyt noidan kasvatti alkaakin yhtäkkiä olla ihan muuta kuin tavallinen jamppa. No, sittemminhän Kurt-poloisen taustatarina on muuttunut aina vain sekavammaksi demoneineen ja muodonmuuttaja-mutseineen. Huoh... Toisaalta pidän tästä Margalista hahmona kovasti: viisimetrinen kippurasarvinen amatsoni, jonka kyvyt saavat Tohtori Oudon näyttämään amatööriltä, on vaikuttava ilmestys.

Tässähän käy myös ilmi, että Margalin tytär (myös taikavoimainen) Jimaine onkin salaa ollut Kurtin tyttöystävä Amanda. Eiväthän Painajainen ja Amanda verisukulaisia ole, mutta koska Kurt on vauvasta asti kasvanut Margalin perheessä, niin tässä kuviossa on kyllä jotain lievästi kyseenalaista... Mutta tämä ei koskaan ketään haitannut; Kurt ja Amanda jatkoivat suhdettaan niin kuin ennenkin (Kurt on jopa silminnähden riemuissaan, kun paljastuu että sisko ja tyttöystävä ovat sama henkilö), eikä kukaan X-miehistäkään ollut koskaan millänsäkään, joten kaipa lukijankin sitten on oltava nuoresta lemmestä hyvillään. Vähän hämäräksi tämän paljastuksen tarkoitus kyllä jää. 

Lehdessä on myös varsin turha Wolverinen esittely, jossa erinomaisen turhaa on sivun kokoinen esittely Wolverinen luurangosta. Yllätys, hänen luillaan on ihan samat latinankieliset nimet kuin kaikkien luilla. Hölmöä varsinkin siksi, että inferno-stoorista on selvästi saksittu vähintään yksi sivu häiritsevästi pois keskeltä tarinaa.

Kelvollista luettavaahan tämä kuitenkin oli kritiikistäni huolimatta, mutta muistan jo silloin kauan sitten ajatelleeni, että ihan varmasti olisi tärkeämpiä tarinoita, tätä paremmin "klassikoksi" luokiteltavia, löytynyt julkaistavaksi. Ehkä nyt jälkijättöisesti ajateltuna on kuitenkin ihan kiva, että suomalaisille lukijoille on tarjottu välillä tällaista ei-oleellista matskuakin. Claremont on kuitenkin aina Claremont.

Hämähäkkimies 12/88

1. Rajua menoa lähiössä

Tarina: Peter David

Taide: Bob McCleod

2. Liikesalaisuus

Tarina & piirrokset: Bob Layton

Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon

Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.

Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.

Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:

Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?

Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.

Ryhmä-X 12/85

1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden

Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.

Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.

Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!

Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.

Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.

Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.