Sarjakuvalehti 2/90: Tuomari

1. Elävä ruutitynnyri

2. Bolivia

3. Pahan pappi

4. Tuonen lähettiläs

Tarina: Mike Baron

Taide: Klaus Janson

Vuoden 1990 alusta startannut Sarjakuvalehti vaikutti heti kättelyssä kutkuttavan hyvältä. Lehti "rankemmille" Marvel-hahmoille, ensimmäisenä vuonna keskittyen Daredeviliin ja Tuomariin – joiden aiemmat esiintymiset MARVELin sivuilla olivat kolahtaneet allekirjoittaneeseen todella kovaa. Ensimmäinen numero tarjosi Frank Millerin Daredeviliä, joka oli jo tutun laadukasta tavaraa, mutta Tuomarin puikoissa olivatkin uudet tekijät, huolimatta Mike Zeckin piirtämästä kannesta. Steven Grantin ja Zeckin meillä kahdessa osassa julkaistu Punisher limited series oli jo ehtinyt leimata käsitykseni hahmosta siinä määrin, että ensimmäisillä sivuilla vähän hirvitti, kun etenkin kuvitus oli totisesti toista kuin Zeckin virtaviivainen tyylikkyys. Itse asiassa äkkiä katsottuna vaikutelma Klaus Jansonin kokonaisvaltaisesti hallitsemasta kuvituksesta (piirrokset, tussaus ja väritkin) on jokseenkin sotkuinen, ja varsinkin teini-minussa tämä herätti aluksi vakavan hylkimisreaktion. Kuvitus näytti niin epämiellyttävältä, että epäilytti saanko satasivuista lehteä luetuksi loppuun asti lainkaan. Mutta muutaman sivun jälkeen jotain tapahtui. Rosoisen jäljen ja levottoman viivan alta huomasi kasvojen olevan usein hyvinkin ilmeikkäitä, jopa tavallaan fotorealistisia. Värit olivat tunnelmalliset, tussaustekniikkaa oli käytössä monenlaista, ja (vaikken tätä ehkä silloin pannutkaan merkille kuin alitajuisesti) tarinan visuaalinen kulku oli todella nautinnollisen sujuvaa.  Ei ole ihme, että Janson on palkintoja niittänyt ammattilainen, jolla jo tuolloin oli pitkä ura takanaan. Kenties vastaanottopenseys selittyykin ennen kaikkea sillä, että Janson kuvitustyyli ei ole tyypillisen amerikkalaista Marvel-kamaa, vaan lähempänä eurooppalaista aikuisempaa taidesarjakuvaa.

Samaa ei voi sanoa Mike Baronin käsikirjoituksesta. Hän osaa kyllä hommansa, mutta tavara on niin periamerikkalaisin toimintaelokuvaklisein kyllästettyä, että ei tätä Hugo Prattin (tms) tuotantoon ihan äkkiä sekoita. Tuomarin oma kertojanääni on läsnä, ja vaikka se esiintyi jo Grant / Zeck -versiossa, kerronta on nyt koko lailla jatkuvasti mukana, ikään kuin kommentoivana selostajana toiminnan yllä. Se, kuten myös Baronin hahmolle tuoma yksityiskohtaisen nippelitietoinen asefetisismi, jäikin sitten Tuomarin tarinoihin leimallisesti kuuluvaksi elementiksi. Mike Baronia voikin pitää yhtenä Tuomarin keskeisistä luojista – tässä lehdessä nimittäin nähdään tämän problemaattisen antisankarin oman kuukausittaisen lehden ensimmäiset numerot, ja Baron pysyi käsikirjoittajana todella pitkään.

Tuomari on moraalisesti kiehtovan kyseenalainen hahmo. Supervoimaton massamurhaaja, jonka kyky selvitä hengissä milloin mistäkin tilanteesta alkaa nopeasti hipoa yliluonnollista. Koska surmaa vain rikollisia hän on muka "sankari", mutta niin räikeästi lain väärällä puolella toimiva, että ellei hänellä olisi omaa hyvin myyvää lehteään, olisi kuka tahansa Marvelin monista sankareista hänet jo aikaa sitten toimittanut telkien taa. Tuomari eroaa likimain kaikista muista Marvel-tyypeistä sitenkin, että hänelle ei lehteensä (tai lehtiinsä, koska näitä kuukausittain tai useamminkin ilmestyviä julkaisuja alkoi pian  alun jälkeen ilmestyä useampiakin) koskaan kehittynyt oikein minkäänlaista sivuhenkilökaartia (lukuunottamatta datanörtti Mikrolastua, joka on mukana jo nyt), ei sivujuonia, ei ylipäätään mitään paria kolmea numeroa pidempään jatkuvia pääjuoniakaan. Tarinat toistivat itseään kaavamaisesti, ja niiden viihdyttävyys riippui tasan siitä, kuinka hyvin tekijät tuota kaavaa onnistuivat varioimaan. Tässä ollaan liikkeellä oman lehden ensimmäisissä numeroissa, joten kaavaa vasta muodostellaan, mutta se on jo selvästi nähtävissä: Tuomari havaitsee rikollista toimintaa, hakeutuu kuvioihin mukaan tekeytyen joksikuksi toiseksi, kaikki menee päin helvettiä ja ruumiita tulee lopulta niin ettei sormet riitä laskemaan.

Näistä kahdesta tarinasta ensimmäinen on nyt luettuna melko mitäänsanomaton. En tiedä miten radikaali juonikuvio Etelä-Amerikan huumekartellit ovat 80-luvun lopulla olleet – kenties Marvel-lehdessä hyvinkin – mutta nyt tässä ei ole mitään omaperäistä, ja juoni on ennalta-arvattava. Bonuspisteet siitä, että vuosien kuluessa jo lähes parodiaksi muuttunut Frank Castlen vanhan Vietnamin joukko-osaston käyttö alkaa heti hänen oman lehtensä ensimmäisestä numerosta: sittemminhän varmasti jokainen tuon osaston jäsen on myöhemmin paljastunut ties miksi mafiosoksi ja psykopaatiksi. Vuosikausien ajan heitä aina pulpahti esiin kun extra-draamaa kaivattiin.

Toinen tarina onkin sitten varsin mielenkiintoinen siinä mielessä, että luin sen nyt aivan eri tavalla kuin 13-vuotiaana. Silloin se oli vähän omituinen tarina karismaattisesta ja erittäin rikollisesta pastorista sekä tämän uskonlahkosta. Nyttemmin huomaan tarinan olevan yksi yhteen toisinto Jim Jonesista ja hänen seuraajistaan, eikä Baron edes erityisesti peittele asiaa: pastori Samuel Smith pakenee Yhdysvaltain lain kouraa Guyanaan perustamaansa Smithtowniin siinä missä todellinen Jones perusti juuri Guyanaan oman Jonestowninsa. Frank hakeutuu mukaan toimintaan erään ex-poliisin lahkoon liittynyttä perhettä etsiessään, hämmentyy havaitessaan pastorin aidosti karismaattiseksi hahmoksi, ja muuttaa porukan mukana viidakkoon. Sielläkin juoni kulkee pitkälti samoja ratoja kuin sen 80-luvun lopulla jo on tiedetty  oikeasti kulkeneen: vain sillä erotuksella, että kun paranoiaan vajonnut pastori määrää koko lahkonsa surmattavaksi, paikalla on nyt jotain, mitä ei Jonestownissa ollut: Tuomari. Muistan tarinan lopun tuntuneen aikoinaan vähän sekavalta, ja sitä se onkin; Baronilta ovat sivut loppuneet kesken, kun liikaa tosielämän juonta on ollut käsiteltävänä. Samuel Smithin vaipuminen vainoharhoihin tapahtuu jotenkin yhtäkkiä, eikä lahkolaisten määrä oikein käy mistään ilmi – onko heitä paljon vai vähän, ovatko he mukana rikollisessa toiminnassa vai eivät? Silti, ja ehkäpä juuri tämän Jones-yhteyden vuoksikin, tarina on hyvä. Harmi tosin, että Jansonilla lienee etenkin jälkimmäisen osan aikana tullut pahanlaatuinen kiire, sillä lehden viimeinen neljännes on kuvitukseltaan juuri sellainen, mitä ensivaikutelma oli. Paikoitellen lähinnä nopeilta hahmotelmilta näyttävät hahmot katoavat rujoiksi luonnostelmiksi, taustat puuttuvat, väritkin latistuvat. Tämä olisi totisesti hyötynyt jonkun toisen tussaajan kädenjäljestä, mutta kenties Janson on perfektionisti mitä omaan työhön tulee. Jälki on loppupuolella silti melkoisen rumaa.

Kiinnostava lehti tämä oli, niin nyt kuin silloin joskuskin, tosin vähän eri syistä. Totta puhuen olin aika varma ettei tämä enää kolahtaisi, mutta Samuel Smith -tarinan Jonestown-yhteys pääsi yllättämään, ja Jansonin kuvituskin on... no, en ole edelleenkään ihan varma onko se parhaimmillaankaan varsinaisesti hyvää, mutta se on ainakin kiinnostavaa ja selvästi taiten tehtyä (paitsi tuo viimeinen tarina). Mail-Man ilmeisesti aavistelee kritiikkiä olevan lukijoilta tulossa, sillä hän pyytää palstallaan palautetta taiteesta, ja erityisesti kehottaa kiinnittämään huomiota "esim. kuvien sommitteluun ja viimeistelyyn". Enpä muista hänen toisista taiteilijoista vastaavaa sanoneen.

Haluan lopuksi jakaa tämän takakannen mainoksen, joka esiintyy monissa vuoden 1990 Marvel-lehdissä. On meinaan niin päheät kengät nuo KangaROOSit. Mutta olikohan sellaisia kellään? Ei ainakaan meillä maalla.

Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

MARVEL 3/90: Thor

1. Jotain vanhaa, jotain uutta...

2. Vaikka Hela olisi vastassa!

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Tammikuun MARVELissa Thor sai ensimmäisen oman julkaisunsa Suomessa, ja nyt Walt Simonsonin soolona luotsaama meno jatkuu. Ensimmäisestä numerosta pidin varauksella; kuvitus vaihteli cooleista yksittäisruuduista yleiseen tunkkaisuuteen tarinan ollessa juonellisesti aika kiinnostava, ja ennen kaikkea omaperäisiä ideoita oli tarjolla. Mutta mitenkäs nyt jatkossa sitten?

Ainakin on todettava, että Simonson ei turhia kuhnaile. Juoni etenee sellaista myrskynlaukkaa, että hitaampi tuntee koko ajan tulevansa pari sivua varsinaisia tapahtumia jäljessä. Viimeksi tavattu kovan luokan avaruussoturi Beta-Bill on voittanut Thoria vastaan käymänsä kaksinkamppailun, mutta kieltäytyy surmaamasta tätä jaloa soturia, minkä Odin palkitsee antamalla tälle oman vasaran ja Thor-voiman. Heitetäänpä tässä yhteydessä myös Thorin inhimillinen alter ego Donald Blake viimein romukoppaan, mikä onkin ehkä paras kaikista Simonsonin ukkosenjumalalle tekemistä uudistuksista; "salainen henkilöllisyys" on lähinnä 60-luvulta jäänyt supersankaritrooppi, joka ei Thorille ole koskaan istunut sitten millään.

Mutta tässä ei tietenkään ole Simonsonille tarpeeksi, vaan jo ensimmäisen tarinan puolella lähdetään vuohipukkien kiskomalla kärryllä jonnekin valovuosien päähän avaruuteen taistelemaan hyökkäävä demonilaumaa vastaan, millä varjolla Walt piirtää kyllä muutamia tyylikkään sinemaattisia kohtauksia, mutta juonellista pointtia en tästä merkitykseltään hämäräksi jäävästä meuhkaamisesta löytänyt.

Väliin leikataan kohtauksia erilaisista ikuisuuksien ikäisistä pedoista heräilemässä eri puolella Maata, ja tietenkin siitä sepänhommia takovasta paholaisesta. DOOM! raikuu halki avaruuksien edelleen. Ja Loki vilahtelee kuvioissa, ja Balder Uljas, ja Lorelei, ja ties keitä – on selvää että Simonsonilla on useita juonilinjoja jo käynnistymässä, mutta Beta-Bill ja demonitaistelut vievät lehden melkein kokonaan, eikä tämä mäiske ainakaan minua sytyttänyt. Kuten viimeksi totesin, huomaan pitäväni Simonsonin piirroksista enemmän kuin silloin aikoinaan, mutta toki edelleen varauksin. Kuvat menevät yhä suttuisen luonnosmaisiksi vähän väliä. Olisipa edes joku toinen tussaaja...

Ongelmani Thorin tarinoiden kanssa vaikuttaisi olevan nimenomaan henkilögalleria. Viikinkitarustojen jumalhahmot jumaltasoisine ongelmineen eivät herätä sanottavia tunteita, ja varsinkin nimihenkilö itse on melkein tyhjäpäisen persoonaton olento. Juuri mitään Thor (tai moni muukaan) ei tunnu osaavan sanoa kuin miten rohkea ja uljas hän on, ja miten demonit (tai ketä vastaan milloinkin taistellaankin) nyt saavat tuntea ukkosenjumalan raivon. Ok. Tätä dialogia on niin paljon, että pelkästään tämän numeron Thor-puhekuplista saisi aikaan kätevän Thor-jargonia suoltavan botin. Mieluummin kuitenkin lukisin hyvin kirjoitettua tarinaa. Ongelma on tietenkin, edelleen, myös suomennos, jonka parissa jatkaa nimimerkki Verlaine, joka valitettavasti tarjoaa täsmälleen yhtä tönkköä kieltä kuin edellisnumerossakin. En ole lukenut alkuperäistä Thoria, joten en tiedä kuinka kankeaa ja epäluontevaa asgardilaisten puheenparsi on, mutta se on suorastaan epämiellyttävän epäluettavaa ainakin käännöksessä.

Muutamista positiivisista seikoista huolimatta loppufiilis lehdestä jäi aika kauaskin negatiivisen puolelle. Yliampuvan mahtipontisten patsastelijoiden avaruusremellykset ovat kaukana siitä, mikä minua alkujaan Marvelin sarjakuvissa on viehättänyt – joskin tämä resepti on hyvin toteutettunakin tullut vastaan, joten ongelma ei ole yksin aihepiirin. Ilmeisesti minun ja Simonsonin mieltymykset eivät vain kohtaa.

Hämähäkkimies 3/90

1. Syndikaatti!

2. Kun soturit kohtaavat

Tarina: Tom DeFalco

Luonnokset: Ron Frenz

Kuvitus: Brett Breeding

Juuri kun Hämiksen edellistä numeroa käsitellessäni jouduin toteamaan, että aikoinaan omana Marvel-kipinänäni toiminut DeFalcon ja Frenzin tuotanto ei oikein enää kolahda, iskee kaksikko takavasemmalta tarinan, jonka voi jo tässä vaiheessa sanoa olevan vuoden parhaita Hämähäkkimiehen numeroita. Tammi- ja helmikuun lehdet täyttänyt ylipitkäksi venytetty Mörkö-saaga saa nyt hetkeksi väistyä, kun DeFalco tuo keskiöön toisen suosikkihahmonsa Hopeasapelin, jonka jo viimeksi näimme tarjoavan Hämikselle rahakasta yhteistyötä. Ja kun Peter Parkerin ystävä Flash Thompson on nyt Möröksi luultuna vankilassa ja tarvitsee kunnollista (kovapalkkaista) lakimiestä, ei Peterin auta kuin etsiä Hopeasapeli ja tarjota palveluksiaan – vaikka hän Hämähäkkimiehenä olemisen onkin jälleen kerran päättänyt lopettaa, ihan niinku varppina ja aikuisten oikeesti tällä kertaa.

Tuskin kaksikko on ehtinyt tavata toisensa, kun he ovat jo Hopeasapelille asetetussa ansassa Coney Islandilla. Autiossa öisessä huvipuistossa nimittäin odottaa Syndikaatiksi itseään kutsuva enemmän tai vähemmän tutuista superpahiksista koostuva tiimi, joka pistää yllätetyksi tulevan kaksikon välittömästi koville.

Pahikset ovat jossain määrin tuttuja naamoja, jotka ovat satunnaisella menestyksellä ottaneet Hämistä vastaan matsia vuosien varrella: Sarvikuono, Bumerangi ja Vesimies olivat itselleni tuttuja tätä ensi kertaa lukiessa, mutta Vauhtipiru ja Kuoriainen eivät niinkään. Eihän näistä tyypeistä kukaan olisi Hämähäkkimiehelle yksin paha vastus, mutta kun kohtalaisen kovia jamppoja pistetään tarpeeksi monta yhteen kasaan, on kuvio kokonaan toinen. DeFalco onnistuu luomaan tilanteeseen aidon vaaran tunteen; niin huvipuistomiljöö kuin se, että Hämis kantaa huolta myös supervoimattomasta Hopeasapelista (ei sillä että tarvitsisi, tämä pärjää kyllä mainiosti itsekin) kallistavat vaakaa Syndikaatin puolelle, ja lopulta sankarit ovat oikeasti vaarassa heittää henkensä, kunnes apu tulee yllättävältä taholta: hiljalleen hyvisten puolelle siirtymää tekevä Hiekkamies sattuu kuulemaan ryskeen, ja saapuu paikalle katsomaan mikä meininki. Hän onnistuu paitsi ajamaan Syndikaatin lopulta haavojaan nuolemaan, myös tekemään siinä määrin Hopeasapeliin vaikutuksen, että päätyy Hämiksen sijasta tämän palkkasoturibisneksen leipiin.

Tykkään Hiekkamiehestä. Hän oli ensimmäisiä koskaan kohtaamiani Marvel-pahiksia (60-luvun Ihmenelos-klassikoita tarjonneessa erikoisjulkaisussa vuonna 1987), ja yksi niistä, jotka ovat sittemmin onnistuneesti vaihtaneet puolta – ja tarkoitan onnistuneella nimenomaan sitä, että tämä varovainen siirtyminen hyvisten joukkoon on ollut hahmolle johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu polku.

Täytyy taas todeta, että vaikka DeFalco on käsikirjoittajana lähinnä keskitasoa (kun sain aikoinaan kuulla hänen kirjoittaneen ennen Marvelille siirtymistään pitkään Archie-sarjakuvia, ymmärsin yhtäkkiä hänen lähestymistapaansa tarinointiin ihan uudella tavalla), juuri tämänkaltainen toiminnallinen mäiske on se, mikä häneltä luontuu.

Toki kaikki puhua pälpättävät kiivaan taistelun keskellä koko ajan liikaa, mutta toisaalta jos ylinopeutta kulkeva ajatuksenjuoksu ja jatkuva hienoinen paniikki johonkin sopivat, niin tällaisiin tilanteisiin. Pointsit myös taistelun seurauksista, jollaisia DeFalco, toisin kuin moni muu, on muistanut ennenkin Hämikselle kirjoittaa: Sarvikuono nuijii Parker-poloista taistelun loppumetreillä niin pahasti, että tällä on ongelmia selvitä tajuissaan kotiin.

Kuvitus on terävintä Frenziä aikoihin, joskin tällä kertaa hän on laatinut vain sivujen luonnokset; yleensä tussaajana toimiva Brett Breeding vastaa kuvituksesta nyt kokonaan, mutta ei tätä ilman krediittien lukemista olisi huomannut. Lieneekö sitten ollut syynä aikatauluongelma vai mikä, mutta selvästi paria edellisnumeroa nätimpi lehti on kyseessä – Frenz on dynaamisen toiminnan taitaja, ja esittelee osaamistaan tässäkin muodossa. Oikein hyvä Hämppi siis kyseessä, ja ensi numerossa on luvassa... Tekijä-X! Jopas nyt.

Mutta kun jotain negatiivista pitää aina nipottamismielessä poimia, niin todettakoon, että vaikka tämän suomalaisen numeron kansi onkin suoraan toisesta tässä esitetystä alkuperäisnumerosta peräisin, on se silti aika onneton, eikä kuvaa sisäsivujen rapsakkaa toimintaa alkuunkaan. Pöh.