Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka

1. Mies etsii itseään!

2. Tulevaisuusshokki!

3. Sokkelot!

4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:

Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.

Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.

MARVEL 11/90: Uudet mutantit

Isänpäivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice & Rick Leonardi

Tussaus: John Beatty

Mitä enemmän on kasarinostalgisessa Marvel-fandomissa viettänyt aikaa (itse olen varsin vähän, mutta silti), sitä useammin on törmännyt mielipiteeseen, että Chris Claremontin mutanttisarjakuvista New Mutants on itse asiassa se kirkkain kruunu. Tämä on suomalaisen lukijan näkökulmasta vähän harmittavaa, koska kyseistä lehteä ei meillä julkaistu juuri lainkaan. Vuosina 1989 ja 1990 Ryhmä-X:ssä sentään jonkin verran, mutta rippeitähän nämä vain olivat siitä tarinakokonaisuudesta, jota Claremont mutanttien junioriliigalle rakensi. Sitä ajatellen on toisaalta kiva että kyseistä ryhmää nähdään nyt MARVELissakin yhden numeron verran, mutta toisaalta tämä tuntuu niin irralliselta ja kokonaisuudesta väkisin repäistyltä näytepalalta, että lukijalle jää vähän ärtynyt olo. Tässäkö tämä oli? Tarina on täynnä kontekstittomia kohtauksia ja viittauksia Suomessa esittämättömiin tarinoihin, ja vaikka Marvelin historiassa tässä merkittäviä tulevia tapahtumia pohjataankin (INFERNO on tulossa... no, tässä vaiheessa vielä aika kaukana tulevaisuudessa), niin siltä ei lukiessa oikein tunnu.

Keskeinen hahmo tässä numerossa on aina yhtä ihastuttava Illyana Rasputin, joka on menettänyt demoniulottuvuus Limbon hallinnan, kun hänen tiimitoverinsa Sotakoneen isä Magus on istuttanut sinne tekno-orgaanisen viruksen, minkä myötä Limbon asukkaat sikaria pureksivan S'ymin johdolla ovat ryhtyneet kapinoimaan. (supersankarisarjakuvien juonia tiivistäessä tulee joskus kirjoittaneeksi aika häkellyttäviä virkkeitä, toim. huom.) Limbon kapina on vasta alussa, mutta kasvaa koko Marvelin universumin pyörteisiinsä kiskaisevaksi megatapahtumaksi aikanaan. Toinen pitkään ratkaisemattomana roikkunut juonikuvio on juuri Magus. Hänen ja Sotakoneen fataali kohtaaminen on vihdoin vuosien väistelyn jälkeen tosiasia, ja Uudet mutantit ovat avaruudesta löytyneen Xavierin (taistelu käydään jollakin tuntemattomalla planeetalla, koska Uudet mutantit ovat olleet... jossain? Tilanne jatkuu suoraan meillä esittämättömästä tarinasta) kanssa urheasti käymässä taistoon. Mutta Magus on ihmisten mittakaavassa aivan ylivoimainen tappokone, joten eeppinen taistelu käydään enemmänkin oveluuden kuin brutaalin voiman tasolla.

Tai siis taistelun pitäisi olla eeppinen, mistä pääsemme lehden keskeisimpään ongelmaan. Kuvitus on aivan anteeksiantamattoman tylsää. Kritisoin Jackson Guicen piirrosjälkeä jo Tekijä-X:n syntytarinassa, ja pitkälti samat kommentit sopivat tähänkin. Kuvitus on kuivakkaan mitäänsanomatonta, kuvakerronta on jäykkien paperinukkien seisoskelua, mikä vesittää varsinkin potentiaalisesti räväkän Magus-taistelun. Itse Uudet mutantit näyttävät myös noin nelikymppisiltä bodybuildereilta, mikä saa jatkuvasti unohtamaan että heidän olisi tarkoitus olla teini-ikäisiä. Onkin mielenkiintoista, että kun (ilmeisesti pian tämän jälkeen?) Louise Simonson ja Brett Blevins hyppäsivät New Mutantsin suitsiin, hahmoja tarkoituksella nuorennettiin niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin ihan kunnolla. Tällaisenaan ryhmää ei oikein mikään erota Ryhmä-X:stä, "aikuisemmista" mutanteista.

Lehden loppuun on poimittu muutama sivu jostain toisesta numerosta, jonka kuvittaja (kuten myös numeron kannen) on tunnistettavalla tyylillään Rick Leonardi, vaikkei hänen nimeään lehdessä mainitakaan. Tämä näytepala keskittyy Illyanaan ja Limboon, ja petaa Infernoa oikein lupaavasti. Ihan kiva näyte, mutta saa toivomaan kokonaista numeroa samaa tavaraa. Tai itse asiassa enemmän New Mutantsia ylipäätään! Lukijalle jää käsitys, että näiden hahmojen tarinakudelmat ovat ihan yhtä rikkaita ja monipolvisia kuin Ryhmä-X:n, eikä tällainen näyte oikein riitä. Muistan että jo tämän tuoreeltaan lukiessa jäi vähän ärsyyntynyt fiilis. Kuin olisi katsonut jonkun pitkän tv-sarjan eeppisen tuotantokauden jaksot neljä ja viisi eikä ollut mitään tietoa siitä koska näkisi enempää vai näkisikö koskaan.

Liekö Mail-Manille tullut myös suomentaessa kiire, sillä kehon vasta-aineista (antibody) puhuttaessa hahmot käyttävät kieltämättä räväkämpää ilmaisua "epäkeho". Ehkä Marvelin maailmassa asioilla on vaan vähän coolimmat nimet.

MARVEL 10/89: Tuomari

1. Teuraspäivä

2. Lopullinen ratkaisu

Tarina: Steven Grant / Jo Duffy

Piirrokset: Mike Zeck / Mike Vosburg

Tussaus: John Beatty

Jim Shooterin aikakaudella Marvel ylpeili sillä, että lehdet ilmestyivät aikataulussa aina. Tämä oli ilmeisesti ollut Marvelin julkaisuille pahanlainen ongelma läpi 70-luvun, kun tekijät ottivat aikaa juuri niin kauan kuin sattui huvittamaan, eikä kenelläkään ollut kanttia pistää mokomia löysäilijöitä kuosiin ennen kuin Shooterista tuli pomo. Täsmällisyydessä on toki se ikävä puoli, että varsin usein näkee 80-luvulta peräisin olevia lehtiä joiden kuvituspuolta viimeistelemään on saatu viime minuuteilla ties ketä; toisinaan on varastosta otettu kokonainen kyseistä tarkoitusta varten tehty täytenumero, kun vastuussa olevien työt ovat olleet niin kertakaikkisen kesken. Ja sitten on näitä tapauksia, joista olen maininnut jo ennenkin: tiivis kokonaisuus, joko tämän Tuomarin kaltainen limited series tai sitten kuukausittaisen lehden normimenon katkaiseva tavallista yhtenäisempi event – melkein säännönmukaisesti näiden viimeisen osan kuvitus oli aina häthätää kokoon kyhätty. Sama on käynyt tietenkin Tuomarin ensimmäiselle soolotarinallekin, kun yllättäen kokonaisuuden viimeinen luku on yhtäkkiä kreditoitu tussausta lukuunottamatta ihan eri ihmisille kuin aiemmat.

Tarina menettelee. Jo Duffy on ihan pätevä käsikirjoittaja (uransa alussa vielä tässä), ja imitoi Steven Grantin tyyliä suht onnistuneesti, joskin hivenen latteasti. Kuvitus on ongelmallisempi tapaus, siinä määrin Mike Zeckin tyylikäs jälki on paitsi tätä tarinaa, myös Tuomaria hahmona leimannut, että kun viimeisten parinkymmenen sivun ajaksi kuvioon astuu joku ihan muu, tunnelma muuttuu ikävästi. Mike Vosburg on Suomessa tuntematon, mutta oli 80-luvulla jo pidemmän linjan piirtäjä, ja itse asiassa oikein hyväkin, mitä olen hänen töitään myöhemmin nähnyt. Kenties tämä on ollut hänellekin tiukan aikataulun keikka, tai kenties John Beattyn tussinjälki ei vain sovi hänen tyylilleen lainkaan, mutta jälki on todella hutaistun ja kökön näköistä. Varsinkin nuorempana suorastaan inhosin tätä rumaa kuvitusta, nyt huomaan löytäväni luonnosmaisen riipustelun keskeltä oikeasti hienojakin kohtauksia, kuten tämä:

Onneksi suurin osa tästä lehdestä on kuitenkin tämän tarinan alkupuoliskostakin vastanneiden Grantin ja Zeckin käsialaa, ja perhanan toimivaa edelleen. Frank "Tuomari" Castle on hahmona vahvimmillaan tässä tarinassa. Hän kiikkuu koko ajan yliampuvan ja realistisen rajamailla menemättä kuitenkaan koskaan kunnolla kummallekaan puolelle, hän on yksiulotteisine agendoineenkin inhimillisempi kuin koskaan tämän jälkeen. Tarina jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden parissa, kun Tuomarin vankilasta pois auttanut "rikollisia vihaava" järjestö Trusti on aloittanut jengisodan, jossa ruumiita tulee ja yleinen kaaos leviää sitä tahtia, että Frankia itseäänkin alkaa ahdistaa. Luonnollisesti Trustin jäljet johtavat korruptoituneiden ja kiristettyjen isokenkäisten luokse, ja sinne siis johtaa myös Tuomarin tie. Kylmää kuvastoahan tämä on 12-vuotiaana luettuna ollut:

Taas on kehuttava Steven Grantia siitä, että tarina ei mene överiksi. Kerronta on todella sujuvaa, juoni etenee vääjäämättömiä pisteitään kohti tyylillä, ja Tuomarin jatkuva monologi erityisesti on mannaa, mistä toki kiitos myös tarinan suomentaneelle Mail-Manille. Realistisuudessaan tämä on tosiaan aivan toisenlaista menoa kuin mitä valtaosa muusta Marvelin tuotannosta on tuolloin ollut, mutta maistui silloin ja maistui nytkin. Tämä tarina (mukaanlukien siis myös MARVEL 6/89, jossa ensipuolisko) on yllättäen ollut parhaita blogin myötä uudelleenluettuja juttuja, ja yksi positiivisimmista yllättäjistä. Ei ihme, että lukijat vaativat lisää Tuomaria, mutta ei toisaalta ihme sekään, että laatu ei koskaan enää tälle tasolle yltänyt.

MARVEL 6/89: Tuomari

1. Verinen kierre

2. Takaisin sotaan

Tarina: Steven Grant

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Toisena julkaisuvuotenaan MARVELin potentiaalia uusien tuttavuuksien julkaisukanavana alettiin hyödyntää tosissaan. Edellisnumeron Kapteeni Amerikan jälkeen oman lehtensä saa nyt Tuomari, jonka omia tarinoita ei ole Suomessa ennen julkaistu – eipä niitä pahemmin ole ollut tarjollakaan, sillä tämä tuolloin vasta parin vuoden ikäinen stoori on peräisin The Punisherin ensimmäisestä omasta julkaisusta, viisinumeroisesta minisarjasta, joka edelsi varsinaisen kuukausittaisen lehden perustamista. Itse hahmo oli toki ollut olemassa jo kauan, ilmestyttyään alkujaan Hämikseen sivuhenkilöksi 70-luvun alussa (Tuomari siis täyttää kohta 50!). Itsekin tunsin, tai ainakin tiesin Tuomarin jotain kautta, vaikea kyllä sanoa mistä, koska ainakaan tähän asti kronologisesti lukemassani Marvel-kokoelmassa ei tyyppi ole tullut vastaan. Lienen lukenut jotain kaverilla olleita vanhoja Hämiksiä tai uunituoreita jenkkilehtiä joissa hän on esiintynyt. Oli miten oli, tämä Frank Castlen ensimmäinen omassa lehdessä esiintyminen oli erittäin odotettu minunkin tahollani. Tuntui varmalta että nyt on kovaa tavaraa tulossa, ja jo tuo Zeckin klassinen kansi saa sydämen tykyttämään. On upea teos! Myöhemmin tuo sama kuva oli jonkun julkaisun välissä julisteena, ja vuosien ajan oman huoneeni ovessakin.

Steven Grant ei ole iso kirjoittajanimi (mahdettiinko Suomessa julkaista koskaan häneltä muuta kuin tämä Tuomarin ensimmäinen oma tarina?), mutta tästä huolimatta ainakin tähän lehteen mahtuva minisarjan ensimmäinen puolisko on todella hyvin kirjoitettua, pikajunan lailla etenevää ammattitaitoista toimintatrillerikerrontaa. Juoni on elokuvallinen: jo jonkin aikaa Rykerissa lusinut Frank "Tuomari" Castle osallistuu mafian juonimaan vankilapakoon, mutta kukaan ei luota häneen, eikä hän luota kehenkään – ja keturalleenhan tuo joukkopakokin sitten menee. Mutta vankilanjohtajalla onkin Frankille vähän henkilökohtaista asiaa...

Hänelle luvataan vapaus ja loppumattomat resurssit taustatukineen kunhan hän lupaa jatkaa ehtymätöntä taisteluaan rikollisuutta vastaan. Ehdotuksen taustalla on salaperäinen "Trusti", joukko nykymenosta huolestuneita kunnon kansalaisia. Frank ottaa tarjouksen vastaan, vaikka onkin tottunut soolona toimimaan; eikä Trusti nytkään ole kuin taustalla, varustamassa Tuomaria sotaan ja hätätilanteissa puhelinyhteyden päässä. Kuten kuitenkin arvata saattaa, alkaa Trusti vaikuttaa tarinan edetessä jossain määrin epäilyttävältä jopa Tuomarin mielestä.

Kuten todettu, tarina on elokuvallinen, eikä tämä tosiaan tarvitsisi juurikaan muutoksia toimiakseen valkokankaalla Deathwish–henkisenä väkivaltahumppana. Perinteisen Marvel-maailman ulkopuolella tunnutaan olevan, mikä Tuomarin tarinoiden tunnusmerkiksi pitkälti jatkossa muodostuikin, vaikka samassa universumissa toki sentään. Joka tapauksessa tässäkin tarinassa meno on siinä mielessä realistisempaa kuin nyt vaikkapa Hämähäkkimiehessä, että väkivallalla on seurauksensa; ruumiita tulee, ja sivulliset kärsivät kun erilaisten tahojen välinen nahistelu ajautuu urbaaneihin keskuksiin. Tämä on kolkko maailma, jossa rikolliset eivät ole hölmöjä tai toheloita, vaan absoluuttisen pahoja, väkivallan turruttamia olentoja, jotka toimivat ja elävät omien lakiensa kautta yhteiskunnasta välittämättä. Samalla alueella operoi tietenkin myös Tuomari itse, hänen maailmansa on kutistunut yksinkertaiseksi väkivallan kierteeksi, jossa hän itse on olemassa enää kuolemantuojana, lopullisena tuomarina, jonka omalla elämällä ja omilla toiveilla ei enää ole merkitystä – tällaisia itseensä liittyviä inhimillisiä tunteita kun ei Frank Castlella enää ole lainkaan, vaikka satunnaisesti hän vielä jaksaa kantaa esimerkiksi sivullisten hyvinvoinnista huolta.

Etenkin lehden ensimmäinen osio, vähän yli puolet pituudesta vievä vankilaepisodi, on jäänyt huikean hyvänä mieleen. Päähenkilö tulee parin sivun aikana tutuksi hyvin, kerronta on taidokkaasti fokalisoitu; näkökulma, maailmankuva, asenne ja tunnelma välittyvät nimenomaan päähenkilön kylmän laskelmoivana todellisuutena. Tähän vaikuttanee ensisijaisesti jatkuva minämuotoinen kerronta, jota dialogilaatikot kuljettavat ruudusta toiseen. Muistelen lukeneeni, että Chris Claremont toi tämän metodin Marvelin sarjakuviin ensimmäisen Wolverine-soolon myötä, ja nimenomaan Wolverinen ja Tuomarin (ja heidän kaltaistensa yksinäisten susien) tarinoissahan tällainen tarinankuljetus sittemmin muodostuikin standardiksi. Nykyisinhän (eli siis jo 90-luvun kuluessa, arvelisin) se on kokonaan korvannut esim. vielä 80-luvulla yleisesti näissä lehdissä nähdyt ajatuskuplat. Steven Grantin ansioksi on sanottava, että hän kirjoittaa tätä Tuomarin sisäistä ääntä todella hyvin. Tätä lukee ihan nautinnokseen, vaikka totta kai tietyt toimintaleffakliseet ovat keskeisessä asemassa. Esimerkiksi tämä viettelevä enimmäkseen ilman vaatteita kuljeskeleva petolliseksi osoittautuva aasialaisnainen...

Hänestä puheenollen, väkivallan ohella toinen Tuomariin alusta asti kuulunut elementti on seksi. Kun Tuomaria jatkossa julkaistiin lisää, kävi ilmi että keskimäärin joka toisessa tarinassa hän päätyy jonkun satunnaiskohtaamisen kanssa sänkyyn, mistä seuraa tietenkin se, että avioparit poislukien Tuomari tuntuu olevan ainoa Marvelin "sankari", jolla on aktiivinen seksielämä. Tätä väkivallan ja vapaan seksin yhteenkietomista voisi joku pitää ongelmallisenakin mielleyhtymänä, mutta sanoisin että kyse on pikemminkin tietynlaisten action-kliseiden tarkoituksellisesta uusiokäytöstä. Frankin jokseenkin nihilistiseen maailmankuvaan tämäkin aspekti kyllä sopii. Hän kun ei kykene solmimaan tunnesiteitä kuitenkaan.

Lehden kuvituspuoli on sekin kohdallaan; taisin jo Salattujen sotien yhteydessä mainita, että tämä Tuomarin tarina oli se, joka minusta lopullisesti teki pysyvän Mike Zeck -fanin, ja tämä onkin parasta Zeckiä toistaiseksi; itse asiassa parasta jälkeä mitä häneltä koskaan näin. Vankilaosuuden värityksenkin Zeck on hoitanut itse, minkä heti huomaa normaalia tasaista Marvel-väritystä monipuolisempina sävyinä. Kalsea laitostunnelma välittyy kyllä.

Olin siis täysillä myyty tämän lehden myötä, ja niin oli moni muukin; kehuja kertyi Mail-Manin palstalle, ja Tuomaria toivottiin lisää. Häntä saatiinkin seuraavien parin vuoden kuluessa lisää, paljon lisää, mutta muistelen oman innostukseni hiipuneen tasaisen varmasti ajan kuluessa. Syynä ei välttämättä ole ollut mikään sen kummempi, kuin että tämä ensimmäinen tarina oli liian täydellinen. Tuomari on lopulta niin yksipuolinen hahmo (etenkin, koska hänen ympärilleen ei koskaan muodostunut edes minimaalista sivuhenkilögalleriaa sivujuonineen), että hänestä kerrottujen potentiaalisten tarinoiden määrä on varsin vähäinen. Tekijät vaihtuivat, mutta tarinat eivät juuri muuttuneet. Ja kun heti ensiesiintyminen oli niin täydellinen Tuomari-stoori, vertautuivat kaikki jatkossa tulleet siihen heikompina. No, on myönnettävä että muistan noita tulevia Tuomari-juttuja hyvin huonosti; kenties ne pääsevät uudelleenlukiessa vielä yllättämään? Lähitulevaisuudessa se selviää.

Hämähäkkimies 10/88

1. Kettujahti!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Iso pamaus!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuoden 1987 Hämiksiä etupäässä hallinnut DeFalco / Frenz -kaksikko palaa viimein näyttämölle; edellisen kerran heidän töitään nähtiin tammikuun numerossa, ja silloinkin poikkeuksellisen Stan Leen dialogittaman annual-julkaisun kanssa. Nyt ollaan palattu asian ytimeen, mutta vieläkö lähes vuoden tauon jälkeen näiden tekijöiden Hämppi iskee?

Kyllä ja ei. Toki eron edellisten kuukausien aikana julkaistuihin ponnettomiin tarinoihin huomaa heti. Juoni kulkee, Frenzin kuvitus on dynaamista, ja dialogikin, vaikka on usein DeFalcon heikoin puoli, on sekin silti enemmän iskussa kuin esimerkiksi Louise Simonsonin haahuillen jaaritteleva loputon monologi. Silti, vaikka tekninen puoli onkin kunnossa, tarina on vähän sitä sun tätä. Näitä tekijöiltä sentään on aiemmin nähty räjähtäviä matseja esimerkiksi Mörkön ja Puuman kanssa, nyt on eläköityvä jalokivivaras Musta kettu, sekä omaa palkka-armeijaansa pyörittävä Hopeasapeli ("Silver sable" pitäisi kyllä kääntää hopeasoopeliksi... mutta ehkä Mail-Man ei katsonut tuota veikeää elukkaa tarpeeksi edustavaksi nimensä puolesta) – eikä näistä kumpikaan ole kauhean kiinnostava, vaikka ainakin Hopeasapelia nähdään Hämiksessa myöhemmin aika paljon. Hahmossa on kyllä potentiaalia: naispuolinen omaa organisaatiotaan pyörittävä ja jotenkin moraalin harmaalla alueella heiluva taiturimainen lähitaistelija on ideana hyvä, mutta ainakin vielä tässä tarinassa (lienee esiintynyt aiemminkin, mutta on kuitenkin tässä kohtaa vielä aika uusi tulokas) hänestä ei saada paljon mitään persoonallista irti.

Salattujen sotien viimeinen jakso alkoi jo edellisnumerossa, nyt nähdään tuon pitkän loppuluvun jälkipuolisko, joka on aika väsynyt. Zeckin kuvitus varsinkin meinaa levitä kerrassaan käsiin – John Beatty mainitaan tussaajaksi, mutta jäljestä näkee, että monia muitakin on haalittu sivuja viimeistelemään, ja siitäkin huolimatta kuvitus on paikoin melkein luonnosmaisen simppeliä.

Enimmäkseen tässä painetaan vain monen asian osalta isoa reset-nappulaa. Tuonpuoleinen onnistuu yllättämään Tohtori Doomin, saa voimansa takaisin ja palauttaa Doomin entiselleen (ja jonnekin tuntemattomaan aikaan). Sankaritkin saavat Reed Richardsin avulla itselleen teleportterin, joka palauttaa heidät pieni porukka kerrallaan maapallolle. Paitsi Möykyn, joka jää yksikseen Taisteluplaneetalle Hulktaren jatkaessa hänen tilallaan Ihmenelosissa. Näitä Möykyn sooloseikkailuja planeetalla nähtiin hänen omassa lehdessään seuraavan vuoden ajan, mutta Suomessa niitä ei esitetty, joten mysteeriksi ovat jääneet – nyt sarjan viimeisissä ruuduissa on tiettyä melankolista tunnelmaa, joka jätti vähän hutaisten tehdyn lopetuksen jälkeen kuitenkin kohtuullisen positiivisen fiiliksen. Tuntui siltä että oli jotain merkittävämpääkin lukenut, vaikka ei Salatut sodat kyllä lopulta ollut kaksinen. Loppupuolen Doom-juonikuvio oli cool, muuten tämä oli aika köykäistä mäiskettä. Hyvä että viimein päättyi.

Arvio: DeFalco / Frenzin Hämis on positiivinen tuulahdus paremmilta ajoilta, vaikkei tarina mikään mullistava olekaan. Salatut sodat saatiin loppuun, eikä yhtään liian aikaisin, kun tekijätkin tuntuvat jo väsähtäneen. Ok lehti kaikkiaan, mutta edellisestä oikeasti hyvästä Hämiksestä alkaa olla jo pirusti aikaa.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.

Hämähäkkimies 8/88

1. Aarteita

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. ...ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämpin edellisnumerossa esitettiin uuden Web of Spider-Man -lehden ykkösnumero, ja se oli alienpuvun paluineen kohtuullisen lupaava. Nyt sama julkaisu alkaa kuitenkin taantua melko tavanomaiseksi, kun viimeksi jonkinlaisena kertavitsinä toiminut pikkurikollisjengi Korppikotkat palaa takaisin, edelleen tarkoituksena Hämähäkkimiehen päihittäminen statuksenkorottamismielessä. Tyypit ovat tällä kertaa varustautuneet myrkkynuolilla – mikä ei tietenkään tarkoita että heistä olisi Hämikselle sen suurempaa uhkaa, paitsi että tällä on mukanaan May-tädille viimeisillä hiluilla lahjaksi ostettu hattu, jonka pitäminen toisessa kädessä hiukan häiritsee. Korppikotkat ovat järjestäneet tappelun tarkoituksella Kingpinin ikkunan taakse näyttääkseen kovanaamoilta, mutta saavat tietenkin lopulta kuonoonsa jokainen, vaan niinpä tuupertuu kujalle Hämiskin. Tilannetta seurannut Kingpin on nähnyt miten pinkin lierihatun suojelu näytti olevan Hämikselle tärkeää, ja kiitokseksi Korppikotkien aiheuttaman häiriön poistamisesta palauttaa taistelun aikana taivaan tuuliin lentäneen hatun kiitoskortin kera. Voitaneen todeta, että verrattuna Frank Millerin kirjoittamaan Kingpiniin taannoisessa Daredevil-tarinassa ei tämä ihan samalta hahmolta tunnu. Mutta Simonsonin tapa kirjoittaa on muutenkin jotenkin löperö ja valju. Juonta hän kuitenkin kuljettaa kivasti – itse asiassa Hämiksen ja Korppikotkien taistelu on aika mainiokäänteinen ja hyvin koreografioitu, mikä toki lienee enemmän Greg LaRocquen ansiota. Muuten kuvitus on korkeintaan ok ennen kaikkea siksi, että tussaaja Jim Mooney on onnistuneen edellisnumeron jälkeen palannut hänkin tyypilliseen ankeaan lepsuiluunsa. LaRocquen piirroksista kuitenkin käy ilmi se, että hänestä olisi paljon parempaankin. Erityisesti hänen käsialaansa oleva kansi on oikein tyylikäs, ja osoittaa, ettei Byrneä olisi välttämättä tarvittu lainkaan – hänen kansiaanhan nähtiin paljon Web of Spider-Manin alkutaipaleella.

Salatut sodat sen sijaan saavuttaa näin loppumetreillään huippuhetkensä. Yhtäkkiä koheltaminen ja eestaas huopaaminen on poissa, ja jäljellä on erittäin mielenkiintoinen kuvio: Tohtori Doom on juuri voittanut unversumin voimakkaimman olennon Tuonpuoleisen ja imenyt tämän voimat itseensä. Nyt tämä ihmisen tasolta jonnekin jumalien yläpuolelle noussut olento on valmis jättämään inhimilliset nahistelut taakseen ja lupaa vielä täyttää sankarien toiveetkin, mutta ymmärrettävän epäluuloinen joukkio kiittää kauniisti ja poistuu takavasemmalle. Tarinassa itsessään ei tapahdu paljoa. On hyviä hetkiä, kuten Doom näyttämässä hiirulaismaiselle Molekyylimiehelle tämän potentiaalin, Kolossi rakastumassa päätä pahkaa kauniiseen muukalaiseen Zsajiin, jokin outo valoilmiö kulkemassa vaivihkaa sankarista toiseen – kaiken kaikkiaan tunnelma on hermostuneen odottava, epätodellinen, vähän väsähtänyt ja loppuun valmistautuva.

Keskiössä on kuitenkin Doom, ja tämän uusi kyseenalainen status universumin rakennetta hallitsevana olentona. Hieman huolestuneet sankarit pohtivat Doomin luota lähdettyään voiko tähän entiseen viholliseen luottaa; puheet ihmisyyden vaillinaisuuksien jäämisestä taakse eivät herätä luottamusta, koska Doomissa on edelleen havaittavissa inhmillisiä haluja ja toiveita, piirteitä jotka jumalaisen voiman kanssa tuntuvat pelottavilta. Loppu on mitä onnistunein: sankarit äänestävät hyökätäkö Doomia vastaan vai ei. Sillä sekunnilla, jona viimeinenkin heistä sanoo hyökkäämiselle "kyllä", iskee suunnaton salama koko porukan kappaleiksi. Jakso päättyy.

Arvio: Hämiksen oma osuus lehdestä ei taaskaan oikein vakuuta, mikä tässä vaiheessa vuotta alkoi jo pikkaisen turhauttaa. Salatut sodat on sen sijaan nyt luettuna kovempi kuin muistinkaan; kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Jim Shooterin kirjoittamasta Doomista, ja tämä omnipotenttiuden ja ihmisyyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Koko sarjan paras cliffhangerikin on tarjolla.

Hämähäkkimies 7/88

1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.

Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.

Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...

...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.

Hämähäkkimies 5/88

1. Pilkkuja pelissä!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Taistelu Galactusta vastaan!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämähäkkimies ja Musta kissa ovat matkalla kohtaamaan Kingpiniä, jolta Kissa viimein kertoi Hämikselle saaneensa epäonnea tuottavat supervoimansa. Eivät he sinne asti pääse, mikä tarkoittaa että koko tämän numeron olisi sinällään voinut skipata, koska mitään juonta edistävää ei tapahdu. No, Peter Parkerin naapuriin muuttaa kolme hemaisevaa blondia – Candi, Randi ja Bambi – jotka pysyivät sivuhenkilöinä ihan hyvän aikaa, muistelen. Ja sivuhenkilögalleria pui ihmissuhteitaan muutenkin melko kuivikkaaseen malliin.

Ääh, en minä tahdo puhua enää tästä, koko tarina on masentavan mitäänsanomaton. Se syy miksi Kingpinin luo ei koskaan päästä, on edellisnumerossa itsensä outoon ulottuvuuteen warpannut Kingpinin tiedemies, joka on saanut potentiaalisesti kiinnostavat ulottuvuusportteja käyttävät voimat, mutta jonka Milgrom on silti kirjoittanut puhtaaksi luuserihahmoksi jonka olemus on lähinnä vitsi, myös Hämikselle.

Sen sijaan Salatut sodat alkaa kerätä vauhtia ja kääntyä kohti loppuhuipennustaan. Hyvisten ja pahisten keskinäiset nahistelut jäävät taka-alalle, kun Galactus käynnistää planeetansyömisoperaationsa. Ennen sitä tämä kosminen olento yrittää puhua Reed Richardsin puolelleen...

...mutta vaikka Reed onkin aluksi sitä mieltä, että Galactuksen pitää antaa tuhota planeetta, (jotta Tuonpuoleinen julistaisi hänet kisansa voittajaksi ja täten, oletettavasti, poistaisi palkkioksi Galactuksen maailmoja tuhoavan "nälän"... on siinä ehkä vähän logiikkaa?) kääntyy näkemys lopulta siitä syystä että Reedkin on vain ihminen, ja haluaa palata perheensä luo. Niinpä Galactusta vastaan yritetään ottaa vähän matsia, mutta eipä siitä mitään tule. "Olemme kuolleita", Richards toteaa jakson lopussa kun Galactuksen aluksen ympärillä alkaa energia rätistä. Mutta Tohtori Doom on samaan aikaan käynnistämässä omaa suunnitelmaansa...

Zeckin taide on edelleen hyvää, joskin pientä uupumusta alkaa näkyä, jotkut kuvat ovat aika viimeistelemättömiä. Silti tuntuu tässä vaiheessa siltä, että 12 jakson sijasta Salatut sodat olisi voinut olla vaikkapa seitsenosainen, ja sellaisena paljon onnistuneempi ja tiiviimpi paketti. Keskivaiheella jaanailtiin ja mäiskittiin ilman sanottavaa pointtia kovin pitkään.

Arvio: Milgrom / Trimpe / Mooney -kolmikon Hämis on ponnettomassa latteudessaan vuoden surkein esitys. Vähän tästä sentään jatkossa noustaan, ja onhan joka kuukausi edelleen tarjolla pätkä julistetta. Seuraavaksi onkin luvassa sadas Suomessa julkaistun Hämiksen numero, minkä vuoksi koko lehti on päähenkilölle omistettu, Salatut sodat siis jää kuukauden tauolle mitä piinallisimpaan cliffhangeriin.

Hämähäkkimies 4/88

1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.

Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.

Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.

Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

Hämähäkkimies 3/88

1. Sokea auttaa sokeaa

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Frank Springer

2. Kuoleman jalka kulkee!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Heti kun kesällä -87 aloin kerätä Marvelin lehtiä, panin merkille Mail-Manin palstalla julkaistujen lukijakirjeiden toistuvan pyynnön: Julkaiskaa Daredeviliä! Kyseisen hemmon seikkailuja oli ilmeisesti ollut Hämiksessä kakkossarjana vuonna -86, ja lukijat olivat siinä määrin vaikuttuneita, että pommittivat Mail-Mania pyynnöillä saada lisää. Minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä kuka tai mikä on Daredevil, mutta toivoin tietenkin että itsekin näkisin tätä odotettua hahmoa. Tässä Hämiksen numerossa sitten kohtasin DD:n ensi kerran, ja... No, taas voi vaan hämmästellä millä perusteella tämä tarina on päätetty julkaista. Ensinnäkin se on kronologisesti monta vuotta vanhempaa matskua kuin mitä Hämiksessä tuolloin esitettiin, toiseksi se jatkuu suoraan tarinasta, jota Suomessa ei ole julkaistu, ja kolmanneksi se ei ole laatutasoltaan oikein millainenkaan.

Tottahan tässä on kuvittajana sittemmin juuri Daredevilin parissa kannuksensa hankkinut Frank Miller, mutta tämä on hyvin varhaista Milleriä; enimmäkseen hän pyrkii piirtämään Marvelin "house stylen" mukaisesti. Lisäksi tussaaja (veteraani Frank Springer, jonka 60-luvulla piirtämään kulttisarjakuvaan The Adventures of Phoebe Zeit-Geist pitäisi kyllä joskus tutustua...) hukuttaa Millerin loputkin omaleimaisuudet aika vanhanaikaisen loppusilauksen alle; vain siellä täällä on ruutuja, joista myöhemmin legendaksi kohoavan tekijän tyyli jo pilkistää esiin, esim tässä:

Kun vielä kirjoittajana on parhaimmillaankin aika keskinkertainen Mantlo, tämä on jokseenkin puuduttavaa luettavaa. Joku kajahtanut sarjakuvaroisto uhkaa ydinpommilla New Yorkia, Hämähäkkimies on sokeutunut, mutta itsekin sokea Daredevil osaa auttaa tätä silti toimimaan. Lopuksi Hämis kehittää itselleen tutka-aistin (!) joka sitten häviää samantien kun näkö palautuu. Koko tarinaa leimaa naiivi 70-lukuinen yliampuvuus, jollaista vielä vuosikymmenen alkupuolen Hämiksissä esiintyi taajaan. Itse DD on tämän perusteella kuivikas ja yltiöhyveellinen hahmo – ei tehnyt minuun vaikutusta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään kauheasti tästä tarinasta pitäneen, ja tällaisen keskeltä muuten julkaisematonta ikivanhaa kokonaisuutta reväistyn pätkän esittäminen ilman sen suurempia selittelyjä on kotimaisen Hämiksen toimitukselta aikamoista töpeksintää.

Salatuissa sodissa tapahtuu vähän enemmän. Edellisjaksossa tylysti tapetun (hän paranee kyllä) Ampiaisen ruumis viskataan sankarien päämajaan, mutta Kapteeni Amerikka kieltää kostoretkelle lähtemisen, koska pitää vanhtia Galactusta (miksi, kysyn nyt lukijana, mutta vastausta ei kuulu...). Raivostunut Hulktar lähtee sitten yksin vetämään ystävänsä tappajia turpaan, ja tämä onkin hyvä kohtaus. En ollut Hulktarta (nimen "She-Hulk" hyvä suomennos muuten!) ennen Salattuja sotia nähnyt, mutta opin nopeasti pitämään hahmosta. No, Hulktar saa sitten myös kuonoonsa. Kaiken kaikkiaan tässä taas otetaan yhteen siellä sun täällä eikä juoni liiemmin etene mihinkään, mutta ehkä lehden alkuosan kökköyden tai ehkä Zeckin nätin taiteen takia tämän kuitenkin luki ihan ilokseen.

Arvio: En olisi Hämiksen edellisnumeron rupisammakkokohelluksen jälkeen uskonut että taso voi laskea, mutta niin vain kävi. Ehkä juliste on silloin aikanaan lohduttanut vähän. Ja vaikka Salatut sodat ei ollut mikään huippujuttu enää tässä vaiheessa, se oli nyt jo toista kuukautta peräkkäin lehden ehdottomasti paras osuus. Huolestuttavaa.

Hämähäkkimies 2/88

1. Hyppää pois tai Kevättä ilmassa

Käsikirjoitus: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Josef Rubinstein & co.

2. Kuolema kolkuttaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Ah, Peter David. Tulevina vuosina yhdeksi suosikkikäsikirjoittajistani kohoava herra tekee ensiesiintymisensä ainakin omalla Marvel-aikajanallani... Eikä kokemus ole järin mairitteleva. Tämän ja parin seuraavankin (loppuvuodesta julkaistun) tarinan perusteella ehdin jo lyödä Davidiin leiman: keinohauska vitsinvääntäjä jonka kirjoittamilla hölmöilyillä aina välillä tuhlataan Hämiksen sivuja. No vuoden kuluttua tästä iskettiin sitten framille juurikin Peter Davidin käsikirjoittama Synninpäästäjä-stoori... Huh huh.

Tämänkertainen on kuitenkin vähän eri kaliiperia. Hämis pelastaa itsemurhaa yrittävän Rupisammakon, entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan jäsenen, joka on pitkän Marvel-uransa tähän vaiheeseen mennessä jo taantunut pelkäksi vitsiksi. Rupisammakko saa Hämiksestä obsession ja päättää ryhtyä tämän uudeksi partneriksi.

Samaa haluaa myös Sammakkomies-niminen jousikenkiä käyttävä pelle (ilmeisesti jostain aiemmasta tarinasta tuttu?) ja loppusähläyksessä kuvioihin mukaan astuu myös Hämähäkkipoika, tuo yhdessä edellissyksyn numerossa nähty mekaanisia lonkeroita käyttävä nörtti. Hämiksen tehtäväksi jää lähinnä epäuskoinen kommentointi ja jonkinnäköinen holtinpito etteivät nämä kahelit sentään loukkaa itseään ja toisiaan. Lopussa paikasta Hämiksen auringossa taistellut kolmikko ystävystyy ja perustaa Roskasakin, josta ihan oikeasti pelkäsin tulevan vakiovieras lehteen, mutta onneksi ei.

Busceman piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta tarina itsessään on onneton eikä hauskuus oikein välity, tosin epäilen, Peter Davidin myöhempää työtä tuntien, että paljon sanaleikkeihin liittyvää huumoria on jäänyt kääntymättä. Rupisammakkohan koko 90-luvun kuluessa onneksi jonkinnäköisen reformin ja on sittemmin palautunut suht varteenottettavaksi hahmoksi. Ketään toista ei muuten liene Marvelin historiassa käsitelty yhtä mielivaltaisesti. Rupisammakon luonne, ulkonäkö, olemus, myöhemmin voimatkin ovat kaikki vaihdelleet laidasta laitaan, vaikka sama hemmo koko ajan kyseessä. Tämä on vähän outoa, kun yleisesti ottaen Marvelilla on aika tarkat speksit hahmojen käsittelyyn.

Salatut sodat ottaa onneksi kierroksia taas parin hyytyneen jakson jälkeen. Ehkä syynä on paluun kuvittajaksi tekevä Mike Zeck, jonka jälki on taas tyylikästä. Uusia hahmoja tippuu vielä tässäkin vaiheessa näyttämölle, kun Tohtori Doom samoilee Galactuksen "aurinkokunnan kokoisella" kotialuksella ja löytää sinne varastoituneen, Klawin, "äänen mestarin". Kyseessä on ilmeisesti Lee-Kirby -aikakauden Ihmenelosissa esiintynyt vihollinen, joka on aiemmissa inkarnaatioissaan ollut ihan järjellinen hahmo. 80-luvun lukijat muistavat hänet kuitenkin aina Salattujen sotien outouksia hoilottelevana kylähulluna, josta tuleekin samantien eräänlainen tanssahteleva narrihahmo keisarillisen Doomin ympärille pyörimään. Outo ratkaisu, mutta onnistunut. (silti en vieläkään tajua, miten Klawin keho on "kiinteää ääntä"... Noh, sarjisfysiikka on oma tieteenalansa...)

Muualla pedataan vähän kolmiodraamaa, kun paikallisten asukkaiten kylässä sekä Liekki että Kolossi ovat rakastumassa kylän hehkeään parantajanaiseen Zsajiin, ja oleellisempana käänteenä Magneton tukikohdasta paennut Ampiainen törmää keskellä rämettä Liskoon. Ampiainen ehtii hoitaa tämän haavoittuneen käden kuntoon (vähänkö muuten en lapsena tajunnut kenestä Guccista Ampiainen tuossa puhuu ja miksi) juuri ennen kuin tulee roistojen yllättämäksi. Tämä oli aika tyly hetki, ja ensi kerran tätä lukiessa tuntui siltä että ohoh, tässähän ovatkin isot asiat kyseessä. Ampiainen kuului Kostajiin, ja noin vain otettiin henki; poikkeuksellisen graafinen kuvakulmakin muuten, kun sentään Comics Coden alainen lehti kyseessä.

Arvio: Saatiinhan tässä uusi pala julistetta, muuten vähän plääh. Itse asiassa kummastuttaa että kun Hämiksellä on tuolloin Jenkeissä ollut kolme kuukausittaista lehteä joista poimia julkaistavaa materiaalia, miksi ihmeessä tämä on katsottu aiheelliseksi Suomessa painaa? Palaute Mail-Manin palstalla ei varsinaisesti ollut kehuvaa. Toisaalta tuo Salattujen sotien jakso oli oikeastaan aika hyvä; siinä tapahtui yhtäkkiä taas hirveästi. Ei mitään huippusarjakuvaa, mutta lukihan tuon.

Hämähäkkimies 1/88

1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."

Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.

Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.

Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!