1. Kun Juggernaut tulee...
Tarina: Louise Simonson
Piirrokset: Greg LaRocque
Tussaus: Mike Esposito
2. Hämis tulee mökkihöperöksi
Tarina & taide: Marc Hempel
On selvää, ettei parin edellisen numeron Synninpäästäjän kaltaista klassikkoa pystytä samantasoisella materiaalilla seuraamaan, mutta tämä numero oli vähemmillä odotuksillakin pettymys. Ajallisesti hypätään kauas taakse, Marvel Team-up -lehden loppuvaiheisiin, jonka jälkeen julkaisu vaihtoi nimekseen Web of Spider-man. Kyseisen lehden ensimmäiset numerothan nähtiin Suomessa jo syksyllä 1988, eivätkä ne ("Korppikotkien" puiseva sähellys) juuri antaneet aihetta riemuun. Sama tiimi on vastuussa tästä tuplapaksuisesta numerosta, jossa Hämähäkkimies saa vastaansa paitsi Juggernautin, myös tämän "ystävän" (2000-luvullahan tämä kaksikko on viimein tullut ulos kaapista) Musta-Tom Cassidyn, jolle Juggis antaa syntymäpäivälahjaksi Cyttorakin rubiinin – siis sen, josta itse sai aikoinaan supervoimansa. Niinpä New Yorkissa riehuu sitten kaksi Juggernauttia, ja vierailevina tähtinä on Ryhmä-X, tai ainakin outo miniversio sellaisesta: Painajainen, Kolossi, Rogue ja Rachel Summers.
Potentiaalia hyvään tarinaan olisi sentään, mutta kuten olen jo aiemmin todennut, Louise Simonsonin tapa kirjoittaa on sietämätön. Dialogi kuulostaa lähinnä naivistiselta; Simonsonin sarjakuvat on aina suunnattu hyvin selvästi ylhäältä alaspäin, lukijaa rankasti aliarvioiden. Kaikki henkilöt huutavat koko ajan jokaisen ajatuksensa julki ja selittävät tönkköä ekspositio-dialogia sivun täydeltä. 12-vuotiaana tämä lähinnä ärsytti minua, nyttemmin tällainen lukijan pölkkypäänä pitäminen raivostuttaa. Hämiksen sentään itsekseen tunnistaa, mutta niin Juggernaut & Musta-Tom kuin X-miehetkin ovat lähinnä huonoja kopioita itsestään, kukaan heistä ei käyttäydy tai puhu kuten on totuttu. Simonson ei ole myöskään tajunnut Juggernautin ja Tomin suhdetta; se on kirjoitettu täysin ilman niitä vivahteita, joilla näistä kahdesta mm. Claremont maalaili parivaljakkoa jo paljon tätä aiemmin. Nyt he ovat vain geneerinen rikollisduo. Ja se May-tädin synttärilahjan loputtomasti venyvä saaga, jota manailin jo syksyn numeroita käsitellessäni, on näköjään saanut alkunsa näinkin varhain, kun Hämis pähkäilee pitkään mitä tädilleen hankkisi. Simonson on tosiaan ollut kartalla siitä mikä supersankarisarjakuvan lukijoita kiinnostaa! Huokaus.
Kuvitus on ok. LaRocque on mukiinmenevä peruspiirtäjä, tosin nyt onneksi tussaajana ei ole Jim Mooney, joten yksityiskohtia löytyy eikä kukaan näytä lösähtäneeltä. X-miehiä Greg ei kuitenkaan osaa piirtää lainkaan: Rachel ja Rogue näyttävät oudoilta, Painajainen on suorastaan groteski ilmestys, enkä ole koskaan ennen enkä jälkeen nähnyt noin riu'unlaihaa Kolossia. Ehkä kyseessä onkin hienovireinen kaksoisolento-stoori, kun X-miehet eivät sen paremmin näytä kuin kuulostakaan itseltään? Äh, Byrnehän teki X-skrullit jo vuosia aiemmin...
Räiskettä ja rytinää siis piisaa 40 sivun verran. Ei tämä nyt katastrofaalisen huono ole, mutta lattea ja tönkkö, ja pirun mitäänsanomaton. Eilen lehden lukeneena en enää muista juuri mitään mitä tarinassa tapahtui – Cyttorakin voimatkin palasivat lopulta Juggernautille takaisin, joten mitkään suuret muutokset eivät jääneet tätä lehteä pidemmälti voimaan. Onneksi lehden pelastaa lopusta löytyvä kahdeksansivuinen Hämis tulee mökkihöperöksi; erikoisuuksia tarjonneesta Marvel Fanfare -lehdestä poimittu humoristinen kohtaus Peter Parkerin elämästä ajalta ennen internetin keksimistä: hän istuu kotona vailla tekemistä ja on hyppimässä seinille, mikäli ilmaus tässä yhteydessä sallitaan.
Marvelin humoristiset tarinathan tuppasivat aikoinaan menemään aika tarkasti kahteen leiriin: joko ne olivat oikeasti oivaltavia ja hauskoja tai sitten nolostuttavan huonoja väkisinyrittämisiä. Tämä menee heittäen ensimmäiseen joukkoon; on suorastaan hämmästyttävää miten paljon irtoaa tarinasta, jonka aiheena on se, ettei oikeastaan mitään tapahdu. Lopusta löytyy vielä eräänlainen punchline. Toteutuksesta (kenties omaperäisiä värejä myöten?) vastaa Marc Hempel (jonka nimi tosin on kirjoitettu suomilehdessä väärin... tarkkuutta, Mail-Man!), sittemmin ennen kaikkea yhtenä Sandmanin parhaista piirtäjistä tunnettu. Mielenkiintoinen, vähän retro ja vähän eurooppalainen, jotenkin mainosjulistemainenkin piirrostyyli on hyvin epä-Marvelia, eikä istuisi läheskään jokatyyliseen tarinaan, tässä toimii. Hempelillä on selvästi kykyjä myös humoristiseen tarinankerrontaan, tosin eipä hän tainnut Marvelille juuri muuta tämän makupalan lisäksi tehdä.
Vähän outoa kyllä, että tämän Hämis 4/89:n kanteen on valittu aika geneerinen Hempelin Fanfare-tarinaansa varten piirtämä kuva – Mail-Man kun on viime aikoina palstoillaan jaksanut mainostaa tulossa olevaa Juggernaut-jytistystä, joten on kumma, ettei kyseisen tarinan toiminnantäyteinen (oletan) kansikuva ole tähän kelvannut. No, ehkä Mail-Mankin on tajunnut, että tämä loppuhuipennus on lehden ainoa varsinainen laatusisältö. Juggernaut-sähläys menee pään läpi muistikuvia jättämättä, mutta mökkihöperö Peter Parker teki aikoinaan vaikutuksen. Yhä tykkäsin kovasti. En nyt tiedä riittävätkö nämä kahdeksan sivua nostamaan koko lehden plussan puolelle, mutta melkein ainakin.
