Monday 11 November 2019

MARVEL 7/88: Ryhmä-X & Alfa-Lentue


Lahja

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: Paul Smith
Tussaus: Bob Wiacek

Ensimmäinen vuosi taisi olla samalla MARVELin laadullisesti paras. Vain kahdeksan numeroa, mutta  käsittämättömän korkea taso pysyi säilyi, alkaen Byrnen Ihmenelosista, kulkien Claremont / Smithin Ryhmä-X:n kautta Dardevilin majesteettiseen Born Againiin. Ja vähän unohdettuna helmenä siellä seassa tämä kaksiosaisena erikoisjulkaisuna alkujaan ilmestynyt Ryhmä-X:n ja Kanadan oman Alfa-Lentueen yhteisseikkailu, kivasti niputettuna yhdeksi satasivuiseksi lehdeksi meillä pohjolassa.

Lahja sijoittuu pohjoisen Kanadan arktisille lakeuksille, ja on paitsi sijainniltaan, myös henkilögallerialtaan aika irrallaan muusta Marvel-maailmasta. Lähtötilanteena on tiedemiehiä kuljettaneen pienlentokoneen putoaminen ja katoaminen. Kadonneita lähtevät etsimään X-miehistä ja Alfan jäsenistä koostuva yhdistelmäkokonaisuus – ennen kaikkea siksi, että koneen pilotteina toimivat Madelyne Pryor ja Scott "Kyklooppi" Summers, ja Alfa-Lentueen mukanaolo selittyy tietysti sijoittumisella Kanadaan. Tapahtumien kronologista sijaintia Marvelin aikajanalla ei ihan suoraan sanota, mutta päätellen Rachel Summersin mukanaolosta tässä ollaan jossakin vuoden -86 Ryhmä-X:n numeroiden loppupuolella.

Tällähän ei oikeastaan ole paljon merkitystä. Oikeastaan koko tarina toimisi melko hyvin kokonaan supersankareista irrallaankin; kyseessä on monin tavoin klassinen scifikertomus, jossa ollaan jonkin suuren ja mullistava äärellä, mutta joudutaan pohtimaan hintaa, joka siitä ollaan valmiita antamaan. Tällä kertaa tuo käänteentekevä ilmiö on taivaasta maahan ulottuva valopylväs, "lähde", joka antaa jokaiselle siihen astuvalle jonkin ihmiskunnan kannalta arvokkaan kyvyn, henkilön omiin ominaisuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyvänkin vielä. Tiedemiehistä geologi kykenee muuttamaan maan muotoja, retkueen kokki taikoo loputtomasti ruokaa, Madelyne (hieman epäloogisesti) parantaa kaikki niin fyysiset kuin psyykkisetkin sairaudet pelkällä kosketuksellaan ja niin edespäin.


Tähän tiedemiesten ja heidän henkilökuntansa muodostamaan utooppisen paratiisiin asiaankuuluvine korskeine linnoineen ja prameine asusteineen saapuu sitten rähjäinen joukko eri tavoin ongelmaisia supersankareita, se "pelastajien" joukko, ulkopuoliset, joiden kautta lukijakin tätä tilannetta seuraa. Aika nopeasti käy (tietenkin) ilmi, ettei kaikki ole aivan auvoista. Millään tavoin magiikan kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat huonosti ja kärsivät, alkavat tehdä hidasta kuolemaa. Upean ja keskelle talvista tundraa nousseen kesäisen palatsin alta löytyy valheiden jumalalle Lokille omistetun viikinkikylän jäännökset...

Sillä Lokihan tässä taustalla on. Hän hakee itselleen arvostusta tarjoamalla ihmiskunnalle täydellisyyden lahjan. Hintana näyttäisi olevan taikuus ja magiaa käyttävät ihmiset, eikä tämä siis Marvelin universumissa ole mikään ihan pieni joukko. Kuitenkin ihmiskuntaan kokonaisuutena nähden vain vähemmistö – ja tämä asetelma on kutkuttava, koska sen hylkääminen tai hyväksyminen ei ole mikään suoraviivainen ratkaisu. Osa hahmoista, etenkin kurjemmista oloista kotoisin olevat kuten Pjotr Rasputin, on valmis uhraamaan muutamat jotta miljoonat saisivat onnellisen elämän. Toiset eivät kykene ottamaan vastaan viattomien hengen maksanutta lahjaa, mutta lopulta käy ilmi että maksu on itse asiassa suurempi: ihmiskunta saa kaiken minkä haluaa niin kauan kuin ei koskaan enää halua mitään sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Lähde vie kaikilta siihen koskeneilta mielikuvituksen. Tarjolla on siis maailma jossa elämänlaatu on korkea, jopa yltäkylläinen, mutta jossa ei enää ole mahdollista luoda. Tämä herättää kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on elämisen arvoista elämää. Mikä tekee ihmisestä ihmisen?


Tarina on siis oivallinen, ja sen sijoittuminen osapuilleen yhden vuorokauden ajanjaksolle ja yhteen melko rajattuun paikkaan on onnistunut. Tämä toimisi tosiaan ilmankin tuttuja Marvelin hahmoja, tai vaikkapa romaanina. Claremont on nauttinut päästessään irrottelemaan tämän suuren sivumäärän kanssa, kirjoittamaan lukuisien erilaisten hahmojen reaktioita tapahtumiin, heidän toiveitaan ja pelkojaan. Myös Paul Smith on tyypillinen taidokas itsensä; hänen X-Men -kaudestaan on tätä piirtäessä jo kulunut jonkin aikaa, joten on hyvä että hänet saatiin palaamaan tuttuihin kuvioihin vielä tämän spesiaalin verran.


Satun omistamaan tämän myös alkukielisenä versiona osana Essential X-Men -sarjaa, ja panin merkille Mail-Manin hieman erikoiset ratkaisut pimittää joitakin jenkkilehtien tapahtumia suomalaisilta lukijoilta, mikä parhaiten näkyy vaikkapa näissä ruuduissa:


Heather Hudsonin miehen kuolemaan ei millään tavoin viitata suomennetussa lehdessä, vaikka se on muutaman kerran oleellisesti esillä alkuteoksessa. James MacDonald Hudson on vain "poissa", ja siinä se... Eikä siinä kai muuten mitään, mutta kun kyseinen kuolema, vaikka tapahtumana onkin Suomessa näkemätön, on kuitenkin ollut ihan oleellisesti esillä esim. Kitty Pryde & Wolverine -erikoisjulkaisussa. No, Mail-Man tunnettin kyllä näistä hieman mutkia oikovista suomennoksistaan, joiden tarkoitus tuskin oli muu kuin säästää lukijoilta turhaa päänvaivaa viittaamalla lehtiin, joita meillä ei ollut mahdollista julkaista... Silti tämä menee jo vähän hätävarjelun puolelle.

Arvio: Klassikko ehdottomasti, ja yksi niistä Marvelin tarinoista, joiden ääreen olen useimmin vuosien varrella palannut. Hieno, ajatuksia herättelevä lähtötilanne, taidokasta kerrontaa ja iso henkilögalleria, jota Claremont pyörittää ammattilaisen ottein. Kuvituskin on Smithiä tyylikkäimmillään.

Tuesday 5 November 2019

Hämähäkkimies 11/88


1. Mies ja lonkerot
2. Vihollinen sisälläni

Käsikirjoitus: Danny Fingeroth
Piirrokset: Greg LaRocque / Jim Mooney
Tussaus: Vince Colletta / Greg LaRocque

Ensimmäinen kokonaan Hämikselle itselleen omistettu lehti Salattujen sotien päättymisen jälkeen menee sikäli perusasioihin, että vihollisena on Tohtori Mustekala, niitä legendaarisimpia Hämppy-antagonisteja. Paha kyllä Mustekala ei ainakaan omiin suosikkeihini koskaan lukeutunut, ja pidempään lehteä seuranneetkin olisivat varmasti olleet ihan tyytyväisiä, jos hänen hulluutensa kulminoinut ja traagiseen tappioon päättynyt tarinansa parin vuoden takaa (numerosta 2/86) olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta eihän Marvelin kaltainen tavaramerkkeihinsä luottava firma voi koskaan täysin luopua hyviksi havaituista hahmoista... Ja onhan toki totta, että Tohtoria nähtiin tuon karvaan tappionsa jälkeen myös Salatuissa sodissa, eikä hänellä sielläkään mennyt kovin hyvin.

Ongelmallisempaa on, että tämän kahdesta alkuperäisnumerosta koostuvan, ja siis koko suomalaisen lehden täyttävän, tarinan juoni on melkein sama kuin vain vähän tätä ennen meilläkin ilmestyneessä Ihmenelosten tarinassa (MARVEL 6/88). Nämä taisivat jenkeissäkin ilmestyä aika peräkanaa, joten se mikä tuossa Byrnen Ihmeneloset-jutussa oli hyvää, onkin nyt vain vanhan lämmittelyä. Tohtori Mustekala on siis psykiatrisessa hoidossa, ja hänen mekaanisia lonkeroitaan pidetään tallella toisaalla. Ne tuntuvat elelevän itsekseen, ja kun Mustekalan mielentila syystä tai toisesta järkkyy, ne ruhjovat itsensä maksimiturvallisesta säilöstä vapaaksi ja hakeutuvat omistajansa luokse.

Tähän asti kaikki on samoin kuin tuossa Ihmenelosten jutussa. Mutta nyt Tohtori on tehokkaampi (tai juoni kliseisempi...) ja perustaa salamannopeasti rikollisorganisaation sotilaineen (!) ja elävänkaltaisine Hämähäkkimies-robotteineen (!) jota vastaan harjoitella. Varsin vakuuttava näytös mielisairaalassa pitkään viettäneeltä vähintäänkin epävakaalta miespololta, mutta suuret puheet ja Hämähäkkimiehen julkinen haastaminen ovat yhtä tyhjän kanssa: lopulta aidon Hämiksen kohdatessaan Tohtori Mustekala lamaantuu ja ajautuu katatoniseen tilaan silkasta kauhusta. Ja se siitä sitten.


Käsikirjoittaja Danny Fingeroth ei ole mikään iso tekijä, mutta vaikka juoni onkin kaukana omaperäisestä, dialogi on ihan toimivaa, ja onhan tämä ihan kohtuullisen viihdyttävää luettavaa, kun kuvallinen kerronta toimii. Pidän ykköstarinan pimeässä tapahtuvasta alkukohtauksesta, jota kuvatessa on käytetty oivallisia ratkaisuja eritoten avaussivulla.


Jälkimmäinen stoori yllättää heittämällä yleensä onnetonta tussausjälkeä tekevän Jim Mooneyn piirtäjän pallille, ja Greg LaRocque saa toimia tämän käänteisaktin tussaajana. Kumpikin suoriutuu oikein hyvin. Jälki on jotenkin klassisen nättiä, jopa aika yksityiskohtaista, huomattavasti parempaa joka tapauksessa kuin mitään mitä Mooney on parin tätä edeltävän vuoden aikana tussannut. Herättää vähän hämmennystä... Kansi on jälleen, koska kerran Web of Spider-Man -lehteä julkaistaan, Byrnen käsialaa, ja onnistuu esittämään Tohtori Mustekalan pahempana uhkana kuin mitä hän on kertaakaan lehden sisäsivuilla.

Erityismaininta Mail-Manin palstalle, jossa julkaistu "Antero 18 v.":n kirje jäi jostain syystä aikoinaan hyvin mieleen. Olin tähän mennessä varmaan jo yhden tai kaksi raapustusta itsekin Mail-Manille lähettänyt, mutta ensimmäisen julkaisuun oli tällä kohdin vielä aikaa. Hiukan herätti ehkä närääkin se, että tämä oli julkaisukelpoisempaa kuin minun tuotokseni...


Arvio: Mitäänsanomaton perus-Hämis, mutta jotain sympaattista tässä numerossa aikoinaan oli; ehkä johtuen siitä, että toista vuotta jatkunut kakkossarja oli viimein päättynyt, ja lehti kokonaan nimihenkilöllä itsellään. Tuntui ehkä pieneltä uudelta alulta. Tai no ehkä ei.

Saturday 2 November 2019

Maximum Marvel: Hämähäkkimies


1. Kuolema iskee neljä kertaa
2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu
3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont
Piirrokset: John Byrne
Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.


Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.


Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:


Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.