Hämähäkkimies 5/82

Murtovaras kiinni!

Käsikirjoitus: Marv Wolfman

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Jim Mooney
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Juuri kun pääsin viimeksi kehaisemaan Wolfman / Pollard -Hämistä, tulee eteen tämä Amazing Spider-Man lehden numero 200, johon, tyypilliseen Marvelin tapaan, on tasalukua juhlistamaan sisälletty suuria käänteitä. Ongelma on vain siinä, että Wolfman kajoaa Hämiksen kertakaikkisen myyttiseen syntytarinaan – pyrkimyksenä on ehkä ollut jonkinlainen sulkeuma, Peter Parkerin siirtyminen eteenpäin elämässään Hämähäkkimiehenä... Mutta lopputulos on totaalinen kyvyttömyys tavoittaa sitä, mikä Hämähäkkimiehen hahmossa on oleellista.

Kun ostin tämän lehden divarista silloin joskus, olin lähinnä pettynyt. Vastassa ei ollut ketään cooleja supervihollisia, vaan Hämis saa niin supersankarina kuin Parkerinakin vastaansa yhden ainoa kliseisen murtovaras/murhamiehen. Vaan ei sentään ketä tahansa: Wolfman on päättänyt tuoda tähän juhlanumeroon sen Hämäkkimiehen ensimmäisessä tarinassa vuonna 1962 esiintyneen murtovarkaan, jonka Peter ylpeydentuntonsa vuoksi jättää ottamatta kiinni, ja joka sitten tämän jälkeen surmaa Peterin kasvatti-isän Ben-sedän. Juuri tästä tapauksesta syntyy Hämähäkkimiestä hahmona määrittävä voiman ja vastuun periaate, ja toisaalta häntä alati kalvava hirvittävä syyllisyys ja pelko läheistensä vuoksi. Mihinkään muuhun tätä murtovarasta ei tietenkään tarvittu; hän jäi jo Stan Leen alkuperäisessä tarinassa nimettömäksi hahmoksi, jonka tehtävänä oli vain saattaa Peter Parker elämänsä alkuvaiheesta sen jälkipuoliskoon Hämähäkkimiehenä. Nyt tämä murtovaras palaa takaisin (itse asiassa jo lehden edellisessä numerossa, joten en tarkkaan tiedä miten tämä tarina alkaa), ja Hämiksen syntytarinaan ympätään kaikenlaista siihen huonosti sopivaa: Parkerien kotitalo ei ollutkaan mikään satunnaisen murtovarkaan kohde, vaan sinne on kätketty mafian saalis joskus kauan sitten, ja kohtaapa Peter sen saman vartijankin uudestaan, jonka avunpyynnön ensiesiintymisessään tylysti jättää huomiotta.

Murtovaras nappaa kiinni Peterin ja seuraa sivukaupalla väsynyttä (lukijan näkökulmasta) nujakointia: ensin murtovaras nuijii tuoliin sidottua Peteriä, sitten Peter paiskii sivukaupalla murtovarasta, niin siviileissään kuin Hämiksenäkin. Kenties tämän on tarkoitus olla katharttista. Lukijan tulisi kokea suurta tyydytystä siitä, että tämä kaiken pahan alku saa viimein ansionsa mukaan, mutta on vaikea kuvitella kenenkään kaivanneen tätä pelkkänä katalyyttinä toiminutta hahmoa takaisin – oikeastaan tätä hahmoa ei paria ruutua enempää koskaan ollut olemassakaan; vasta Wolfman tuo hänet esiin, kliseisenä alamaailman kovanaamana, joka ei arastele pahoinpidellä tai tappaa saadakseen haluamansa. Epätodellisen kauan miekkonen kyllä pysyy tolpillaan Hämiksen häntä nuijiessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun yliampuvan vihansa sumentama Peter paljastaa henkilöllisyytensä tälle yhtäkkiselle arkkiviholliselleen, tietää lukija ettei tämä voi päättyä kuin yhdellä tavalla, millä se sitten päättyykin: murtovarkaan sydän pettää lopulta silkasta kauhusta, ja mies kuolee Hämähäkkimiehen käsivarsille. Koko lehden ajan pedattu kliimaksi jää siis lopulta kuitenkin tavallaan saavuttamatta; Peter saa kyllä kostonsa, muttei oikeastaan omalla toiminnallaan. Samalla tuli kuitenkin vesitettyä koko ikoninen syntytarina. Mitä tuhlausta.

Ai niin, ja tuossa edempänä olevaan otokseen liittyen: Peter kyllä luulee May-tädinkin olevan kuollut, mutta se paljastuu jo tämän lehden kuluessa huijaukseksi, ja jokainen vähänkään Marvelin sarjakuvia lukenut kyllä tietää, ettei näistä lehdistä löydy ketään toista, jonka henki olisi yhtä sitkeässä kuin May-tädin. Hänen mahdollinen kuolemansa varjostaa kyllä Hämiksen seikkailuita vähän väliä, mutta niin vaan May sinnittelee menemään. Se täytyy kyllä sanoa, että tämä tarina lienee huomattu virheeksi Marvelillakin jo melko varhain. Sen lukeminen silloin 80-luvun lopullakin tuntui oudolta; näihin tapahtumiin ei koskaan myöhemmin ollut viitattu edes ohimennen, vaan juhlanumeron eeppiseksi tarkoitettu lässähdys unohdettiin onnistuneesti. Hyvä niin. Viimeisellä sivulla Peter on löytänyt itsensä ihmisenä uudelleen, mikä tulee sekin vähän tyhjästä. Käsittääkseni muuten näiden viimeisten onnellisten ruutujen dialogin käväisi laatimassa itse Stan Lee.

Arvio: Tylsää, turhaa ja tarinallisesti tuhoisaa. Hämiksen yliampuva vihakin vaikuttaa jotenkin epäaidolta; Peter David kirjoitti saman paljon paremmin myöhemmin legendaarisessa Synninpäästäjä-tarinassa. Pollardin kuvitus (tämä oli muuten sitä aikaa, kun suomalaisissa lehdissä mainittiin tarinoiden tekijät lähinnä silloin kun satuttiin muistamaan) on yhä ok, mutta valitettavasti tussaajana on syvästi inhoamani Jim Mooney, jonka kykyyn vesittää piirtäjä kuin piirtäjä tulen vielä palaamaan.

Hämähäkkimies 1/82

1. Musta kissa tietää vaaraa

2. Mustan kissan yhdeksän henkeä

Käsikirjoitus: Marv Wolfman

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Frank Giacoia / "M. Hands"

Löysin Marvelin sarjakuvat vuonna 1987, ja tätä kohtaamista seurasi hyvin nopeasti paitsi kaiken Suomessa julkaistun hankkiminen tuoreeltaan, myös satunnainen divareissa kiertely. Nyt nähtynä kokoelmassani ei kuitenkaan ole hirveän paljon tuota vuotta -87 vanhempaa tavaraa; varsinkaan näitä Hämähäkkimiehen muinaisia numeroita en kauheasti hankkinut. Ne tuntuivat tuolloin jokseenkin vanhanaikaisilta, tarinoissa ei koskaan ollut sellaista imua kuin vaikkapa Ryhmä-X:ssä, jonka vanhoja numeroita metsästin tosissani. Tämän näkyy esim. siinä, että tässä kohtaa Hämiksissäni on vuoden harppaus eteenpäin. Lehden tekijät ovat vaihtuneet (käsikirjoittaja Marv Wolfman on muuten kreditoitu tässä suomenkielisessä lehdessä nimellä Mary), Peter Parkerin siviilielämäkin heittänyt häränpyllyä – Mary Jane on kokonaan kadonnut kuvioista, ja Peter on kärttyisä ja ystäviensäkin karttama. Hämiksenä hän saa vastaansa mielenkiintoisen hahmon nimeltä Musta kissa, joka on ehkä sinällään melko tyypillinen tapaus – mies-sankari ja tämän naispuolinen vastustaja, jotka myöhemmin päätyvät yhteen. Mutta Felicia Hardy ei koskaan ollut varsinaisesti vihollinen. Hän on kyllä murtovaras ja taidokas akrobaatti, mutta (toistaiseksi) ilman supervoimia, ja toisaalta tämän ensiesiintymisen motiivitkin ovat jalot: Musta kissa kaappaa kuolemansairaan isänsä vankilasta antaakseen tälle mahdollisuuden kuolla kotonaan. Isä on nuorempana ollut legendaarinen kissavaras (käsitteen "cat burglar" suomennos kuulostaa varkaalta joka anastaa kissoja...) ja näistä rikoksistaan istuu nyt tuomiotaan. Isäänsä jumaloiva Felicia on halunnut tulla tämän kaltaiseksi, ja näitä taitojaan käyttää sitten osapuilleen samoin kuin esikuvansakin. Mutta hän sattuu törmäämään öillisillä retkillään Hämähäkkimieheen, ja vaikkei mitään romanttista vielä ilmassa olekaan, niin kyllä tässä ensikohtaamisessa jo jonkinlaiset kipinät sinkoavat.

Musta kissa on hyvä hahmo, ja tämä ensiesiintyminen varsinkin on onnistunut. Kun itse aloin kerätä Hämistä, oli näillä kahdella jo pitkä rakkaussuhde takanapäin, hiipumassakin, ja tätä eroavatko-vai-eivätkö -debattia käytiin lehdessä tuolloin kymmenvuotiaan mielestä piinallisen pitkään. Mustan kissan juonikaarta kokonaisuutena katsoen tuo myöhempikin vaihe kyllä toimii; Felicia Hardy on pääsääntöisesti hyvin käsitelty hahmo, joka on rämäpäisempi, fyysisesti ja seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli suhteessa, ronski ja riskejä ottava, lievästi hullu mutta rakastettava. Pakko myös todeta, että tämä hänen alkuperäinen asunsa, jonka käsittääkseni suunnitteli itse John Romita, on todella tyylikäs; 90-luvulla hahmolle yritettiin pukea uusia aikakauden tyylin mukaisia erittäin paljastavia asuja, mutta tämä yksinkertainen peittävä musta on silti aina se, mistä Musta kissa muistetaan, ja johon hänet ilmeisesti myöhemmin palautettiinkin.

Lehdessä on, kuten kansikin lupailee, myös kiva kilpa. Aika hupaisaa, että Marvel-sarjakuvan kilpailusta voi voittaa Teräsmies-pyyhkeen. Ei ollut niin tarkkaa tuolloin.

Arvio: Kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen on hyvä, ja varsinkin retroaktiivisesti luettuna mielenkiintoinen. Keith Pollard on kuvittajana ok – kenties modernimpi kuin edeltäjänsä Ross Andru, mutta varsinkin toisen tarinan sotkuinen tussaus ("M. Hands" on lyhennys Marvelin käyttämästä käsitteestä "Many Hands" ja tarkoittaa aina sitä, että lehti on ollut vaarassa myöhästyä, joten kynänjälkeä on haalittu tussaamaan kaikki ja naapurit, yleensä piirrosjäljelle tuhoisin seurauksin) haittaa. Ei Pollard kyllä koskaan lukeutunut suosikkeihini, mutta Mustan kissan hän hahmottelee mainiosti.