MARVEL 6/91: Marsalkka Laki

Tarina: Pat Mills

Piirrokset: Kevin O'Neill

Tussaus: Mark A. Nelson

Ikään kuin MARVELin julkaisuohjelma olisi ollut vuonna 1991 vähän hakusessa. Maaliskuun vähän epämääräisen Hopeasurffaaja-numeron jälkeen kaksi perättäistä (ja ohutta, ne olisi voinut ja pitänyt kasata yhdeksi) numeroa Tekijä-X:n Tuho-sekoilua, ja nyt... Marsalkka Laki. Siis kuka? Varsin hyvä kysymys, koska kukaan ei ollut tällaisesta hahmosta kuullutkaan, kun lehti kesällä -91 Suomessa julkaistiin. Mitään varsinaista yhteyttä tällä marsalkalla ei tuntunut olevan Marvelin sarjakuviin. Tapahtumat eivät sijoitu tuttuun jaettuun supersankariuniversumiin, tekijät ovat outoja nimiä, koko sarjakuvan tyyli ja henki on ihan toista kuin mihin on totuttu: väkivalta on rujoa sisälmyksiä lennättävää splatteria, kirosanoja viljellään estoitta, seksuaalisia viittauksia ja alastomia ihmisiäkin kuvissa pyörii. Dystooppisen tulevaisuuden kuvaus on kyynisen nihilistinen, mikä ei sinällään ole Marvelin sarjakuvissa vieras elementti, mutta nyt tämä kyynisyys ei näyttäydy sellaisessa elegisen ylväässä hengessä kuin esimerkiksi Miller / Mazzuchellin Born Again, vaan Marsalkka Laki on pikemminkin ruma, mistään piittaamaton, tahallisen ärsyttävä.

Kyseessä on supersankari-mytologian dekonstruktio, ajalta jolloin niitä ei ollut vielä niin paljon, että kyseinen genre on itsessään jo muodostunut kliseeksi. Vähän jokaisesta Marvelin merkittävästä hahmosta on mukana parodinen versio: he ovat kaikki potilaita supersankareihin erikoistuneessa mielisairaalassa, jonne uutena potilaana saapuu sadistisia sotarikoksia tehtaillut Tuomari-mukaelma Vainooja, ja tämän perässä supersankareita sydänjuuriaan myöten inhoava Marsalkka Laki, joka lienee kai lähinnä jonkinlainen Judge Dreddin psykopaattinen versio. Ei yllätys siinä mielessä, että käsikirjoittaja Pat Mills oli ennen tätä kirjoittanut pitkään Dreddin ja muidenkin 2000 AD -lehden hahmojen tarinoita. Itse olen tuon julkaisun antiin tutustunut vain ohimennen, mutta jotain samaa tässä on – rujonkolkko musta huumori ja yliampuvan karmea tulevaisuusvisio nyt ainakin. Kuvittaja Kevin O'Neill on myös britti, ja samoissa kuvioissa Millsin kanssa pyörinyt hänkin ennen Marsalkka Lakia, jonka julkaisi Eclipse Comics, Marvelin omistama, mutta supersankarilinjasta erillinen julkaisukanava. Eclipsen kautta 80-luvulla tuli ulos ihan kohtuullinen määrä kiinnostavaa merkittävien tekijöiden vähän kunnianhimoisempaa sarjakuvaa. Yleisöä ne eivät tosin juuri saaneet.

Vähän vaikea Marsalkka Laista on tämän yhden tarinan perusteella muodostaa mielipidettä. Kyseessä ei ole hahmon ensiesiintyminen, mutta irrallisena tarinana julkaistu one-shot, sinänsä tosiaan MARVELiin sopiva julkaisu, että tuttuja hahmoja tylysti parodioidaan. Mielisairaala on näille kajahtaneille tyypeille mitä sopivin paikka, ja jokaisen potilasraportit korostavat juuri kyseisten hahmojen omissa tarinoissa esiintyviä ominaisuuksia äärimilleen. Oma suosikkini on "Reed Richards", joka höpöttää asioita näkymättömälle vaimolleen.

Ei tämä vitsi kuitenkaan jaksa kantaa koko 50-sivuista tarinaa, etenkään kun huumori on niin rujoa, etten tiedä voiko sitä aina edes huumoriksi kutsua. Pääpaino on kylmän kyynisellä havainnoinnilla, raa'alla väkivallalla, groteskiksi karrikoiduilla ihmishahmoilla. Päähenkilö etenkin jää täysin persoonattomaksi, mikä varmaankin on tarkoituksellista, muttei auta tarinaan imeytymistä. En tästä pitänyt teininä yhtään. Lehdestä jäi päällimmäiseksi tunteeksi ällötys, siihen ei tehnyt mieli ensiluennan jälkeen palata enää lainkaan. Mielisairaalaversiot supersankareista oli oivallisesti hahmoteltu, mutta mitään tarinallista annettavaa ei ollut. Nyt jäi vähän sama tunne. Tämänkaltaisia supersankarimytologian pirstalointeja on sittemmin ilmestynyt onnistuneemmin tehtynä, mutta Marsalkka Laki on sentään ollut yksi ensimmäisistä, mistä pisteet. Mitään erityistä syytä tämän julkaisuun Suomessa ei kyllä ollut, ei varsinkaan MARVELin sivuilla – kenties erillinen erikoisjulkaisu olisi ollut parempi ratkaisu. Enempää tätä tavaraa ei sitten koskaan nähtykään, mikä ei kauheasti haitannut.

Mutta otsikosta huolimatta Marsalkka Laki vie lehdestä vain ensimmäisen puoliskon. Toiset 50 sivua on täytetty What the?! -lehdestä poimituilla lyhyillä tarinoilla, siis Marvelin omasta MAD-mukaelmasta, jossa julkaisija väkisinvääntää vitsiversioita omista hahmoistaan. Vaikka mukana on paljon isoja nimiä (mm. John Severin, Mike Mignola, Terry Austin, ja ilmeisesti ensiesiintymisensä Suomessa yhdellä sivulla tekevä Jim Lee), huumori on on tönkköä. MAD on selkeä esikuva niin kuvituksen kuin vitsienkin tasolla, mutta 50 sivua tätä tavaraa on aivan karmea yliannos. Kolmisen sivua riittää, siinäkin mitassa alkavat nämä teennäiset nimiväännökset tökkiä pahasti. Jos 14-vuotiasta minua aikoinaan miellytti tämä lehden loppupuoli marginaalisesti enemmän, nyt oli päinvastoin. Marsalkka Laki on erikoisuudessaan sentään kiinnostava ilmiö, tämä infantiilihuumori on pelkästään huonoa. Eipä taidettu sitten näitäkään koskaan nähdä lisää. Kokonaisuutena MARVEL 6/91 lienee lehden historian hämmentävin numero.

MARVEL 5/91: Tekijä-X

1. Tuomiopäivä

2. Sodan uhrit

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Höh, juurihan äskettäin käsittelin tämän tarinan alkuosan, ja nyt on jo seuraavaa luvassa. Kronologisesta lehtiarkistostani taitaa puuttua kappaleita... Ainakin Hämiksen tilaukseni loppui joskus vuoden 1991 aikana, joten sen käsittely on päättymäisillään, ja kun Sarjakuvalehtikään ei tainnut ihan kuukausittain ilmestyä, niin nämä MARVELit ovat sitten melkein peräkkäin käsittelyvuorossa.

Kyseessä siis Tuhon ja Tekijä-X:n massiivinen matsi New Yorkin yllä vaarallisesti vaappuvassa Tuhon aluksessa. Meininki on pitkälti samaa kuin mistä jo edellisosasta kirjoittaessa valitin: ankeaa tilitystä, pitkäveteistä selitystä, ja aina välillä Tuho sanoo HAH HAH HAA. Olisihan tässä ollut aineksia parempaan. Tämä koko konflikti on osa Marvelin tuolloista Fall of the Mutants -tapahtumasarjaa, eli samaa, jossa Ryhmä-X heitti juuri äskettäin henkensä Dallasissa – isot pointsit Mail-Manille siitä, että nämä samanaikaiset tarinat on Suomessakin onnistuttu julkaisemaan samaan aikaan niin että syntyy mukavan koherentti kokonaisuuskuva, vaikka lehtemme muuten ovatkin pääasiassa hajanaisotantoja Marvelin tarjonnasta.

Tarina saa hyvä(hkö)n käänteen, kun tappelu Tuhoa vastaan saa aikaan jättikokoisen aluksen romahtamisen osittain keskelle New Yorkia ja supersankaritaistelu muuttuu sivullistenpelastusoperaatioksi. Kovin paljoa Simonsonit eivät tapahtuneesta kuitenkaan saa draamaa revittyä, vaan yllättäen se on Nocentin ja Romitan Daredevil, jossa tämä New Yorkin kaduille ryöppyävä tuho (pienellä alkukirjaimella) ja pakokauhuinen kaaos saavat onnistuneen ja tapahtumien vakavuutta ja epätoivoa osaavasti kuvaavan käsittelyn. Palaan tuohon lähiaikoina Sarjakuvalehteä käsitellessäni.

Jossain määrin tämä tarinan loppupuolisko oli parempi kuin ensimmäinen. Ehkä yltiögeneerisen supersankaritappelun vaihtuminen joksikin muuksi auttoi, ja toisaalta päähenkilöiden loputon ruikuttava monologi tuntui sekin asteittain vähenevän tarinan mittaan. Itse asiassa juonessa tapahtuu hämmästyttävän naiivi käänne, kun mutanttivihamieliset kansalaiset poliisi mukaan lukien huomaavat että vitsit kun tämä Tekijä-X olikin laatujengi ja oikeastaan pelasti koko kaupungin. Tarina loppuu lehden nimikkosankareita kaupungin halki kuljettavaan paraatiin. Vaikea sovittaa tätä kuviota siihen Marvelin todellisuudessa vallitsevaan asennemaailmaan, mitä mm. Claremont on Ryhmä-X:n puolella kuvannut, mutta toisaalta tämä hetkellinen mielenhäiriö unohtuukin vissiin aika välittömästi, ja heti tämän tarinan jälkeen mutantit ovat taas vihattu vähemmistö. Laiskaa kirjoittamista kerrassaan.

Niin että se siitä. Kuten viimeksi sanoin, Tuho paranee hahmona pikkuisen ajan kanssa, kun taas tämä Tekijä-X:n alkuperäinen jäsenistö integroituu suht pian Ryhmä-X:ään ja ihan muut tyypit saavat tämän lehden leikkikentäkseen. Oma mielenkiintoni tätä mutanttien kakkostiimiä kohtaan oli viimeistään tämän tarinan myötä lopullisesti kadonnut, mutta kyllä heitä vielä luvassa on aika paljonkin – esimerkiksi vuoden 1991 lopulla massiivisen Inferno-tarinakokonaisuuden myötä, jossa New York on jälleen kerran kaaoksen ja katastrofin keskipisteenä.

MARVEL 4/91: Tekijä-X

1. Naamioita

2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.

2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.

3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.

4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.

"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.

MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja

1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.

Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.

Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.

MARVEL 2/91: Ihmeneloset

1. Matka Negatiiviselle vyöhykkeelle!

2. Kaupunkimaisema

3. Ihmeneloset ja tehtävä

Tarina ja taide: John Byrne

Kun lehti nimeltä MARVEL käynnistyi Suomessa vuonna 1988, sen johtotähtenä olivat oikeutetusti Ihmeneloset, tuo Marvelin supersankarigallerian ydinperhe. Ja heiltä esitettiin nimenomaan John Byrnen laatimia maineikkaita tarinoita, joista itsekin olen toistuvasti maininnut pitäväni – Byrne kuuluu siihen 80-luvulla huippusuosioon nousseiden tekijöiden joukkoon, jossa tekijän nimi jo riitti myymään lehteä. Ilman ansioita tällaiseen statukseen ei pääse (no, saatan asettaa eriävän mielipiteeni Walt Simonsonin ankeista aikaansaannoksista, mutta jääköön nyt...), minkä kyllä Byrnen Ihmenelosistakin näki. Ne olivat ajatuksella ja rakkaudella tehtyä supersankarisarjakuvaksi riskejä ottavaa tavaraa, joskin kautensa loppupuolella Byrne alkoi jo selvästi leipääntyä, kuten nähtiin kun hänen Ihmenelosiaan edelliskerran tasan vuotta aiemmin Suomessa nähtiin. Tässä välissä MARVELissa oli esitetty klassisia Lee / Kirby -Ihmenelosia 60-luvulta, mutta niiden maistuminen riippuu lukijan kyvystä suhtautua niihin pikemminkin nostalgiapaloina kuin aidosti kiinnostavina tarinoina; eivät ainakaan itselleni oikein enää nuo alkuaikojen jutut uppoa.

Mikä siis eteen, kun lukijat vaativat lisää Ihmenelosia? No, MARVEL yllättää ja palaa ajassa taaksepäin: jostain on vielä löytynyt julkaisematonta Byrne-Ihmenelostarinaa, ja vieläpä ajalta jolloin hän on kenties ollut kovimmassa iskussa sarjan parissa, ajalta ennen MARVELin ykkösnumeroa. Mitään kokonaisvaltaista tarinankaarta ei tässä numerossa (ja myöhemmin julkaistavassa erikoisjulkaisussa, joka jatkaa siitä mihin tämä jää) ei ole, vaan kyseessä on "tutkimusmatka Negatiiviselle vyöhykkeelle", toisin sanoen tekosyy Byrnelle rustailla haluamiaan scifi-tarinoita. Ihmenelosethan ovat alusta asti olleet enemmän tutkimusmatkailijoita kuin supersankareita, he ovat etujoukossa vastaanottamassa kaikkea uutta ja erikoista, ja toisaalta pelottomina syöksymässä mitä oudompiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin ihan vain uteliaisuuttaan. Pääsääntöisesti tiimi on juuri tällaisissa tarinoissa parhaimmillaan, ja kun tekijänä on joku joka paitsi tuntee hahmonsa, on myös lahjakas tarinankertoja, niin hyvää tavaraahan siinä syntyy.

Tämän lehden kolmesta tarinasta ensimmäinen on lähinnä johdanto, mutta sitä seuraavat ovat puhdasta scifi-novellistiikan ydinmehua. Ensimmäisessä tömähdetään planeetalle, jonka kansa on sukupolvien ajan uhrannut neitsyitään elävälle kaupungille, toisessa kohdataan vuosituhansia määränpäätään etsinyt tuhoutuneen planeetan viimeisiä kansalaisia kuljettava arkki. Napakasti pariinkymmeneen sivuun sovitetut tarinat ovat yksinkertaisia, mutta Byrne luo paitsi kohdatuille henkilöille, myös näille vieraille kansoille syvyyttä ja historiaa, ja totta kai genreen kuuluvasti kummassakin tarinassa on loppukäänne, jota voi pitää ironisena tai julmana, kenties lohduttomanakin. Ja sitten Ihmeneloset jatkavat matkaansa.

Kaikesta näkee, että Nagatiivinen vyöhyke -tarinakokonaisuus on ollut Byrnelle tärkeä projekti. Hänen tarinansa ovat yksinkertaisinakin hienosti hiottuja kokonaisuuksia, ja kuvittajana hän on näissä vieraan todellisuuden visioissa päässyt irrottelemaan tosissaan. Kakkostarina on ilman erityistä syytä toteutettu kokonaan poikittaissuuntaisesti, mikä mahdollistaa panoraamakuvat, mutta ihan niin paljon Byrne ei tästä kokeilusta irti ota kuin lukija toivoisi.

Huikeaa visuaalista irrottelua tämä lehti tietenkin silti on alusta loppuun; Marvelin 80-luvun tuotannolle poikkeuksellisesti värityskin on upeaa. Edelleen jaksan hämmentyä siitä, että Byrne sekä kirjoitti, piirsi, että pitkään tussasikin yksin tätä kuukausittaista lehteä tason kärsimättä. On siinä täytynyt olla mukana rakkautta lajiin.

MARVEL 1/91: Thor

1. Metsästys!

2. Keijujen maailmaan!

3. Pimeys ja valo

Tarina & piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Terry Austin / Walt Simonson / Bob Wiacek

Kun Thorin edellistä numeroa käsittelin, fiilikset olivat varovaisen positiivisia. Arvostin pieniä kerralla hoidettuja juonenlankoja, ja tarinoita joissa puupökkelön persoonalla varustettu päähenkilö itse ei esiintynyt. Kuvituksestakin paikoin jo tykkäsin, ja kehuin suomennoksen menneen parempaan suuntaan.

Tekee nyt tämän numeron jälkeen perua kaikki tuo positiivisuus. Tämä vuoden ensimmäinen MARVEL – jonka kannessa muuten luvataan että "Malekith kirottu iskee!" aivan kuten luvattiin tuon edellisenkin Thor-numeron kannessa – on mielenkiinnotonta mäiskettä alusta loppuun. Päävihollinen Malekith on tylsä, Thor itse on valitettavasti koko lehden ajan esillä ja etenkin äänessä, kuvitus on eri tussaajista huolimatta sekavaa ja lepsua ja ylipäätään tämä numero on koko 68 sivun mitassaan melkein pelkkää aivotonta mäiskettä. Korjaan: aivotonta mäiskettä, jonka päälle on vuodatettu parin puhelinluettelon verran infantiilia pseudo-pompöösiä dialogia, jonka lukeminen alkaa maistua etikanjuonnilta jo osapuilleen viidennen sivun kohdalla. Viimeksi kun annoin pisteitä suomentajalle siitä, että "Dark Elves" on vihdoin käännetty "Pimeiksi haltijoiksi", niin sekin kehitys on nyt peruttu, ja tässä ollaan kovasti ongelmissa "Pimeiden keijujen" kanssa. Voi hyvää päivää.

Ihan vilpittömästi kysyn: Mistä ihmeestä Simonsonin Thorin maine on peräisin, kun tämäkin lehti on 90% pelkkää tappelua, jota ryydittää taukoamaton pilipalidialogi.

En minä ainakaan jaksa lukea tällaista. En jaksanut silloin aikoinaan, enkä nyt. Luovutan. Hetkellisesti Simonsonin Thor on ollut ihan kelvollista kamaa, mutta tämän numeron päätön kohellus ja kökköinen jumalpönöttely ovat vihonviimeisestä hornasta. Joka ilmeisesti on Maan päällekin tämän numeron myötä viimein laskeutumassa – sitähän on Thorin kotimaisesta ensiesiintymisestä asti pedattu. En jaksa enää tässä vaiheessa pahemmin vaikuttua, ja sitäpaitsi tämä kyseinen talvinen helvettihän on meillä jo nähtykin: Kesän 1986 Ryhmä-X:ssä ja vuotta myöhemmin Hämiksessä.

Tästä ruudusta ihan kyllä pidin, koska se toi mieleeni klassisen Seinfeld-jakson. "I am still the master of my domain!". Heheh.

MARVEL 12/90: Hulk

1. Elämän laatu

2. Haudan vakavuus

3. ÄärimmäisyyXiä

4. Tienhaarassa

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Pablo Marcos / Jim Sanders III

Ah, Hulk. Vaikka tämä aina rakastettava lihasmassa oli tullut siellä täällä Marvel-maailmassa vastaan, oli oikeastaan vasta kesän 1990 erikoisjulkaisu, jossa Peter David ryhtyy käsikirjoittajaksi, se milloin aloin itse tosissani kiinnostua hahmosta. Hulk oli yhtäkkiä monin verroin kompleksimpi tapaus kuin vain se vihreä lapsenmielinen "Hulk murskaa!"-jättiläinen, jollaisena hahmo oli remeltänyt menemään edeltäneet parikymmentä vuotta ja risat. Peter David teki Hulkista mielenkiintoisen muuttamalla hänen ja Bruce Bannerin elämän painajaismaiseksi Jekyll / Hyde -kuvioksi, jossa toinen on vallassa öisin, toinen päivisin, ja kumpikin ajaa ihan omia asioitaan, mutta kumpikin on myös siinä mielessä toisen armoilla, ettei voi koskaan tietää, mitä hänen päänsä menoksi on pimennossa vietetyn puolen vuorokauden aikana tehty. Tämän lisäksi Davidin kirjoittama uusi harmaa Hulk on avoimen vittumainen ja ilkeä hahmo, mistä isot pointsit myös.

Tämän lehden alussa pakka on vielä hajallaan, mutta tarinan osapuolet hakeutuvat toisiaan kohti, ja palat loksahtavat paikalleen viimeisessä tarinassa, jossa eräänlainen uusi status quo astuu voimaan: Bruce Banner, Rick Jones ja Shieldistä omille teilleen lähtenyt agentti Clay Quartermain lähtevät omanlaiselleen road tripille paitsi pakoon Shieldiä (anteeksi, YPKVV:tä – Mail-Manin pakkomielle nimien ja lyhenteiden suomentamiseen antoi meille tämän ihanan kirjainrykelmän, josta pidettiin sinnikkäästi kiinni), myös etsimään gammapommeja, joiden olemassaolo on heille vasta hiljakkoin selvinnyt, ja jotka ilmeisesti Hulkin vanha vihollinen Johtaja on tutkimuskeskus Gamma-asemalta nyysinyt jotain epäilyttävää tarkoitusta varten. Siinä sivussa David katkaisee aiemmilta käsikirjoittajilta ylijääneitä tylsiä juonilankoja: John Byrnen kehittelemät Hulkbustersit pistetään telakalle, ja koko Gamma-asema räjäytetään tuhannen silpuksi. Meneepä siinä Bruce ja Betty Bannerin avioliittokin vähän romuksi, kun miehensä hulkismiin kyllästynyt Betty lähtee latinorakastaja Ramonin matkaan.

Tämä kaikki toimii. Peter David on pirun pätevä kirjoittaja, jonka sarjakuva rullaa eteenpäin huomattavan luontevassa rytmissä, elokuvallisia leikkauksia toisaalla tapahtuviin kohtauksiin viljellään taidolla, ja dialogikin on sujuvaa, varsinkin kun ainakaan ihan vielä Davidin hahmot eivät ole niin pakkomielteisiä jatkuvien popkulttuuriin viittaavien vitsien heittelijöitä kuin joskus myöhemmin. Tavallaan tämä lehti (ja koko tuleva "road trip"-vaihe) ovat novellikokoelmaa muistuttavaa kerrontaa: päähenkilökolmikko ajelee halki Yhdysvaltojen ja kohtaa mitä kummallisempia pikkukaupunkeja ja hahmoja. Toisaalta itse juoni etenee koko ajan tipoittain, ja vaikka kaikki pyörii nimenomaan Hulkin ympärillä, ovat kaikki muutkin hahmot tässä tarinakokonaisuudessa oleellisia. No, ehkä Tekijä-X ei ole, mutta koska he olivat tuolloin uusi ja kuuma tiimi, niin pakkohan heidät on ollut tähän vierailijoiksi heittää. Suomentaja Mail-Man tosin on unohtanut, että hän on aiemmin yksinkertaistanut X-Factorin kuviota: alkuperäiskontekstissa ryhmällä oli kaksi identiteettiä, "X-Factor", ja "X-Terminators", joista jälkimmiseen viittaavat maininnat Mail-Man yksinkertaisesti jätti kotimaisista julkaisuista pois. Paitsi nyt ei jätetty, ja oli siinä tätä ensi kertaa lukiessa ihmettelemistä, että mistä X-terminaattoreista tässä puhutaan. Eipä silti, järkyttävän epäonnistunut tuo koko kuvio oli, ja se hylättiin X-Factorin alkuperäislehdessäkin nopeasti. Tuo mutanttien vierailu on joka tapauksessa lehden tyhjänpäiväisin tarina.

Todd McFarlane on kuvittajana löytämässä itseään. Verrattuna yllä mainitsemaani Hulkin erikoisjulkaisuun, kuvitus on nyt itsevarmempaa ja riskejä ottavampaa, ei enää niin vahvasti perinteiseen Marvel-tyyliin mukautuvaa. Tussaajat ovat vähän tuota erikoisjulkaisua paremmin McFarlanen tyylille sopivia, mutta silti tuntuu että he edelleen lähinnä jarruttavat nuoren kuvittalupauksen esiinmarssia. Mutta tämän lehden myötä aloin itsekin ymmärtää, miksi niin moni oli McFarlanea jo pitkään Mail-Manin palstalla kaivannut ja hehkuttanut. Kyllä tässä potentiaalia on, ja varsinkin hänen versionsa Hulkista itsestään on todella hyvä ja ilmeikäs. Itse asiassa jo tämän lehden ensimmäisen ja viimeisen tarinan ero on hurja: neljästä kuukauden välein ilmestyneestä alkuperäisnumerosta kootussa julkaisussa näkee, miten nopeasti McFarlane on kasvanut kohti supertähteyttä, ja varmasti myös käsikirjoittajan kanssa on alkanut näillä main synkata hyvin yhteen. David on todennut mitä hänen kuvittajansa vahvuudet ovat, ja käsikirjoittanut näitä silmällä pitäen.

Tykkäsin tästä numerosta kovasti aikoinaan, ja se on huippukamaa yhä. Mutta onneksi Hulkin huippukaman suhteen ollaan vasta alussa; lisää on tulossa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa paljon. Ai niin, ja olenhan minä Mail-Manin palstallakin taas. Johan näitä julkaistuja kirjeitä alkaa tässä kohdin olla.

MARVEL 11/90: Uudet mutantit

Isänpäivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice & Rick Leonardi

Tussaus: John Beatty

Mitä enemmän on kasarinostalgisessa Marvel-fandomissa viettänyt aikaa (itse olen varsin vähän, mutta silti), sitä useammin on törmännyt mielipiteeseen, että Chris Claremontin mutanttisarjakuvista New Mutants on itse asiassa se kirkkain kruunu. Tämä on suomalaisen lukijan näkökulmasta vähän harmittavaa, koska kyseistä lehteä ei meillä julkaistu juuri lainkaan. Vuosina 1989 ja 1990 Ryhmä-X:ssä sentään jonkin verran, mutta rippeitähän nämä vain olivat siitä tarinakokonaisuudesta, jota Claremont mutanttien junioriliigalle rakensi. Sitä ajatellen on toisaalta kiva että kyseistä ryhmää nähdään nyt MARVELissakin yhden numeron verran, mutta toisaalta tämä tuntuu niin irralliselta ja kokonaisuudesta väkisin repäistyltä näytepalalta, että lukijalle jää vähän ärtynyt olo. Tässäkö tämä oli? Tarina on täynnä kontekstittomia kohtauksia ja viittauksia Suomessa esittämättömiin tarinoihin, ja vaikka Marvelin historiassa tässä merkittäviä tulevia tapahtumia pohjataankin (INFERNO on tulossa... no, tässä vaiheessa vielä aika kaukana tulevaisuudessa), niin siltä ei lukiessa oikein tunnu.

Keskeinen hahmo tässä numerossa on aina yhtä ihastuttava Illyana Rasputin, joka on menettänyt demoniulottuvuus Limbon hallinnan, kun hänen tiimitoverinsa Sotakoneen isä Magus on istuttanut sinne tekno-orgaanisen viruksen, minkä myötä Limbon asukkaat sikaria pureksivan S'ymin johdolla ovat ryhtyneet kapinoimaan. (supersankarisarjakuvien juonia tiivistäessä tulee joskus kirjoittaneeksi aika häkellyttäviä virkkeitä, toim. huom.) Limbon kapina on vasta alussa, mutta kasvaa koko Marvelin universumin pyörteisiinsä kiskaisevaksi megatapahtumaksi aikanaan. Toinen pitkään ratkaisemattomana roikkunut juonikuvio on juuri Magus. Hänen ja Sotakoneen fataali kohtaaminen on vihdoin vuosien väistelyn jälkeen tosiasia, ja Uudet mutantit ovat avaruudesta löytyneen Xavierin (taistelu käydään jollakin tuntemattomalla planeetalla, koska Uudet mutantit ovat olleet... jossain? Tilanne jatkuu suoraan meillä esittämättömästä tarinasta) kanssa urheasti käymässä taistoon. Mutta Magus on ihmisten mittakaavassa aivan ylivoimainen tappokone, joten eeppinen taistelu käydään enemmänkin oveluuden kuin brutaalin voiman tasolla.

Tai siis taistelun pitäisi olla eeppinen, mistä pääsemme lehden keskeisimpään ongelmaan. Kuvitus on aivan anteeksiantamattoman tylsää. Kritisoin Jackson Guicen piirrosjälkeä jo Tekijä-X:n syntytarinassa, ja pitkälti samat kommentit sopivat tähänkin. Kuvitus on kuivakkaan mitäänsanomatonta, kuvakerronta on jäykkien paperinukkien seisoskelua, mikä vesittää varsinkin potentiaalisesti räväkän Magus-taistelun. Itse Uudet mutantit näyttävät myös noin nelikymppisiltä bodybuildereilta, mikä saa jatkuvasti unohtamaan että heidän olisi tarkoitus olla teini-ikäisiä. Onkin mielenkiintoista, että kun (ilmeisesti pian tämän jälkeen?) Louise Simonson ja Brett Blevins hyppäsivät New Mutantsin suitsiin, hahmoja tarkoituksella nuorennettiin niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin ihan kunnolla. Tällaisenaan ryhmää ei oikein mikään erota Ryhmä-X:stä, "aikuisemmista" mutanteista.

Lehden loppuun on poimittu muutama sivu jostain toisesta numerosta, jonka kuvittaja (kuten myös numeron kannen) on tunnistettavalla tyylillään Rick Leonardi, vaikkei hänen nimeään lehdessä mainitakaan. Tämä näytepala keskittyy Illyanaan ja Limboon, ja petaa Infernoa oikein lupaavasti. Ihan kiva näyte, mutta saa toivomaan kokonaista numeroa samaa tavaraa. Tai itse asiassa enemmän New Mutantsia ylipäätään! Lukijalle jää käsitys, että näiden hahmojen tarinakudelmat ovat ihan yhtä rikkaita ja monipolvisia kuin Ryhmä-X:n, eikä tällainen näyte oikein riitä. Muistan että jo tämän tuoreeltaan lukiessa jäi vähän ärsyyntynyt fiilis. Kuin olisi katsonut jonkun pitkän tv-sarjan eeppisen tuotantokauden jaksot neljä ja viisi eikä ollut mitään tietoa siitä koska näkisi enempää vai näkisikö koskaan.

Liekö Mail-Manille tullut myös suomentaessa kiire, sillä kehon vasta-aineista (antibody) puhuttaessa hahmot käyttävät kieltämättä räväkämpää ilmaisua "epäkeho". Ehkä Marvelin maailmassa asioilla on vaan vähän coolimmat nimet.

MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.

MARVEL 9/90: Thor

1. Mitä tapahtui Balder Uljaalle?

2. Ei mikään hieno nainen!

Tarina ja kuvitus: Walt Simonson

Marvelin ukkosenjumala on pääsemässä allekirjoittaneesta voiton päälle tässä jo neljänteen numeroonsa ehtineessä väsytystaistelussa. Ei tämä vieläkään mitään hiuksianostattavan hienoa tavaraa ole, mutta en minä tätä inhoakaan, eikä se edes tympäise enää – olinhan toki jo edellisnumeron äärellä kallistumassa vähän myönteisempään suuntaan.

Kovin paljon meno ei ole muuttunut, etenkin aiemminkin pitkinä venyneet sivujuonet sen kuin jatkuvat, mikä on varmasti aikoinaan vaikuttanut omaan Thor-antipatiaani. Sarjassa ei loppujen lopuksi tapahdu paljoakaan! Mutta kun unohtaa vähän kankean ja totta puhuen mielenkiinnottoman laajemman kaaren (se DOOMia takova paholainen on alkanut alun lupaavan pahaenteisyyden jälkeen vain kuukaudesta toiseen jatkuessaan lähinnä haukotuttaa), tuntuu Simonsonin Thor-kauden vahvuus olevan ennen kaikkea yksittäistarinoissa ja lyhyissä hyvin toteutetuissa kohtauksissa. Tällä kertaa nähdään väkivallattomuusvalan tehnyt entinen miekkasankari Balder Uljas, joka joutuu Lokin väistämättömän huijauksen kohteeksi, ja toisaalla kerrassaan omituinen tappavaa ruokaa pakkosyöttävä tohtori. Kyseinen tarina kietoutuu jotenkin magiaan ja lehden kannessakin esiintyvään Malekith Kirottuun, mutta jää vielä kesken, ja ainakin toistaiseksi se on pikemminkin maanläheinen thrilleri kuin mikään Asgardin jumalien taistelunäytös. Simonsonin piirrosjälkikin on hienoa: aiemmin valittamani lepsuisuus on tässä numerossa vähentynyt, ellen sitten ole alkanut jo tottua tarinoinnin lisäksi Waltin kuvituspuoleenkin.

Eipä silti, osa aiemmista kritiikeistäni on yhä kohdallaan. Toinen ylipitkittynyt juoni Thorin uutta siviiliminää Sigurd Jarlsonia piirittävästä Loreleista (kakkostarinan epähieno nainen, oletan) on kovin toisteinen, ja itse päähenkilö on yhtä persoonaton pökkelö kuin aina. Kuvaavaa onkin, että mielenkiintoisimmat juonet niin tässä kuin Thorin edellisnumerossakin olivat sellaisia, joihin nimihenkilö itse ei liittynyt ollenkaan. Ja tietenkin kaikki se pakonomainen mytologis-hölynpölyinen jumalpönöttely jatkuu entisellään. En tiedä keitä nämä kaikki henkilöt ovat, eikä heidän kankea näennäisarkaainen lörpöttelynsä kiinnosta pätkän vertaa. Tämänkin oletan teini-ikäistä minua Thorissa suuresti ärsyttäneen. Aiemmin kovin moittimani suomennos on tosin ihan pikkuisen parantunut, kun nimimerkki Verlaine on saanut kenkää. Uusi kääntäjä "Takku" (miksi kaikki nämä nimimerkit?) on vähän vähemmän kankea, ja Pimeät Keijutkin ovat viimein vaihtuneet Pimeiksi Haltijoiksi.

Mutta silti: ihan jees numero tämä oli. Sen luki enimmäkseen viihtyen ja Simonsonin paikoin näyttävästä kuvituksesta nautiskellen. On kiva "löytää" nämä lehdet nyt myöhemmällä iällä, kun ne aikoinaan jättivät kovin kylmäksi. Mutta kuinkakohan pitkään Thorin noususuunta jatkuu? Näitä tarinoita kun on tulevissa MARVELeissa tarjolla läjäpäin.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.

MARVEL 7/90: Hurjapää

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Whilce Portacio

Ilmestyessään paksuin Suomessa julkaistu Marvel-sarjakuva mätkähti allekirjoittaneen postilaatikkoon kesällä 1990 sillä välin kun olin perheen mukana lomalla Lapissa. Sen verran houkuttavalta lehti näytti rovaniemeläisen R-kioskin tiskillä, etten malttanut odottaa, vaan ostin irtonumeron matkalukemiseksi, vaikka tiesin sen kotonakin odottavan. Sen seurauksena kokoelmassani onkin sittemmin ollut tätä lehteä kaksin kappalein, joista tosin kumpikin on ihan palasina: tämä oli sitä aikaa, kun Semic julkaisi lehtiä nidotun sijasta liimaselkäisinä, mikä metodi ei kestänyt hyvin edes silloin, saati että liimasta olisi rapiat kolmenkymmenen vuoden jälkeen enää mihinkään. Kannet irtosivat sisäsivuista jo tuoreeltaan, lukiessa lehdet hajosivat useisiin erikokoisiin osiin, joista sitten ovat vuosien saatossa yksittäiset sivutkin alkaneet varista erilleen. Silti Mail-Manin palstalla näiden liimaselkien puolesta useat lukijat liputtivat kovasti aina kun Mail-Man mieluisamman julkaisumuodon perään kyseli. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan irtosivukokoelman kanssa.

Hurjapää, elikäs Longshot, oli suomalaisille lukijoille tähän mennessä tuttu muutamasta vuoden 1988 Ryhmä-X:stä, mutta ne sijoittuvat ajallisesti tätä julkaisua myöhemmäksi: tämä kuusiosainen limited series on hahmon ensiesiintyminen Marvelin universumissa, eikä ainoastaan Hurjapään, vaan myös Mojo ja hänen hallinnassaan oleva kieroutunut mediaimperiumi-ulottuvuus Mojoversumi tulevat tämän tarinan myötä osaksi Marvelin maailmaa. Harva lienee tuoreeltaan arvannut, miten keskeiseksi osaksi Marvelia nämä hahmot sittemmin muodostuisivat; syynä lienee ollut pitkälti se, että kirjoittaja Ann Nocenti oli tuolloin X-Meniä kirjoittavan Chris Claremontin toimittaja, ja kun Claremont myöhemmin toi niin Mojon kuin Hurjapäänkin osaksi X-maailmaa (Suomessa Ryhmä-X:n numeroissa 2 ja 3/88), kävikin yllättäen niin, että nämä osatekijät sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, ja niin Hurjapäästä tuli pitkäksi toviksi Ryhmä-X:n jäsen ja Mojon ulottuvuudesta yksi X-maailman vakiomestoista.

Mutta tosiaan vielä tässä ensiesiintymisessä X-maailma ja mutantit eivät ole esillä ollenkaan. Muutenkin tarina on aika kaukana muusta Marvel-pöhinästä, vaikka jokunen pakollinen vieraileva sankari vilahtaakin kuvioissa: Tohtori Strange jopa ihan oikeasti juoneen kuuluvana sivuhahmona. Pääosin tämä on kuitenkin klassinen "Menneisyytensä unohtanut sankari kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä vaeltaessaan tilanteesta toiseen"-tarina, jossa meidän maailmaamme omasta ulottuvuudestaan paennut Hurjapää paitsi pakenee itseään jahtaavia demoneita, myös yrittää ymmärtää kuka hän itse on ja missä – ulottuvuusharppaus kun pyyhkäisi miespolon muistin tyhjäksi. Tämä lapsenkaltainen tabula rasa oli jonkinlainen perusasetus Hurjapäälle, vaikka ei kai Nocentin alkuperäinen tarkoitus ollutkaan; annetaanhan tämän tarinan flashbackeissakin ymmärtää, että ennen harppaustaan meidän maailmaamme Hurjapää oli lujatahtoinen kapinallisjohtaja ja voimakas persoona, ja saahan hän lopussa muistinsa takaisinkin. Silti hän oli myöhemmin X-miehiin liittyessään taas tässä viattoman uteliaassa muodossa; kenties se puhutteli lukijoita, ja erottuipa ainakin positiivisesti muusta Marvelin sankarijoukosta naiivissa lapsenuskossaan.

Ann Nocentia oli Suomessa tuolloin julkaistu parin Hämis-tarinan verran, ja ne olivat itselleni maistuneet kyllä, eikä tämä kaoottisesti trippaileva eepos muuttanut asiaa. Ihan niin iskussa ei hän vielä ole kuin vähän myöhemmin Daredevilin parissa, mutta on selvää, että Nocenti poikkeaa muista Marvelin kirjoittajista muutenkin kuin sukupuolellaan. Hänen tajunnanvirtaa muistuttava dialoginsa ja todella äkkivääriä ja jopa jotenkin perinteisen juonenkuljetuksen kannalta rikkonaisia käänteitä sisältävät tarinansa ovat hyvin omanlaisiaan ja helposti tunnistettavia. Hurjapäätä viedään käänteestä toiseen nopeatempoisessa tapahtumien pyörteessä, jossa yhteiskuntakritiikki, yliampuvan korostetut psykologiset vertauskuvat ja satunnaiset hätkähdyttävän rajut väkivallanteot seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin; menoa täplittävät tasaiset vierailut totaalisen nyrjähtäneessä Mojo-maailmassa, joka on puhdasta Nocentia ilman mitään normaaliuden filttereitä, ehtaa kajahtanutta tajunnanvirtaa.

Kuvituspuolen hoitaa Arthur Adams, ilmeisesti hänen varhaisimpia töitään kyseessä, joskin Suomessa Adamsia oli tätä edeltävien parin vuoden aikana nähty jo paljon. Tämä ei ole aivan hänen parhaimpia suorituksiaan kuvittajana, mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löydy: upeaa jälkeähän Adams on aina saanut aikaan. Tietty sujuvuus kuvakerronnasta ehkä vielä puuttuu, ja varsinkin lehden alkupuolella Portacion tussaus korostuu ikävästi; kuvittajien yhteistyö alkaa sujua kunnolla vasta kolmannen luvun kohdalla. Parhaimmillaan Adams on Mojon ja tämän ulottuvuuden kuvaajana päästessään irrottelemaan kunnolla kaikenlaisten surrealististen näkyjen ja otusten kanssa.

Muistelen, että tuoreeltaan tämä eeppinen MARVELin kesänumero oli aika tuhti annos kerralla nieltäväksi. Juonessa tapahtui niin hirveästi ja Nocentin tematiikka oli niin rajun alleviivaavaa, että perinteisempään Marveliin tottuneelle teinille tämä jäi hiukan etäiseksi, siitä huolimatta että siitä pidin. Saman totesin nytkin tätä lukiessa: Nocentin ideamylly jauhaa ihastuttavalla tavalla, mutta hän ei ole vielä käsikirjoittajana kovin kokenut, mikä näkyy kerronnan vähän raskaassa poljennossa. Hurjapää on kuitenkin kiehtova hahmo, ja hänen tarinansa on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivuhenkilöitä, jotka etenkin nautinnollisen kuvituksen kanssa pitävät otteessaan vaikka tarina onkin välillä lievästi sanoen "out there". Kyllä tämä on edelleen aika kiehtova ja nostalginenkin paketti, hieno homma jälleen kerran Mail-Manilta, että tällainen teos saatiin Suomeksi. Kunpa se vain olisi ollut niiteillä kiinni, niin olisi yhä tänäkin päivänä yhtenäinen paketti.

MARVEL 6/90: Ihmeneloset

1. Kidutettujen maa

2. Uhrit

3. Myrsky ja vimma

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott

Vähän pettyneenä vastaanottamani parin numeron takainen Ihmeneloset-tarina saa jatkoa, ja voin ilokseni todeta tason nousevan – Tohtori Doomin vaikutusta varmaankin. Edellisosaahan hallitsi enimmäkseen mielenkiinnoton Epäinhimillisten kanssa sekoilu, kunnes päähenkilöiden (Susan Stormin paikalla edelleen Kristalli, joskin Sue pääsee onneksi tarinan loppuhuipennukseen mukaan) tie vie Latveriaan ja Doomin tämänkertaisten megalomaanisten suunnitelmien kohteeksi. Vaikka iso osa tarinasta on tälläkin kertaa räjähdyksiä ja mäiskettä, on juoni silti koherentimpi kuin edellisnumeron Maximus-kohellus. Latverian ruraali keskieurooppalainen idylli yhdistettynä Doomin yliampuviin hitech-keksintöihin on viehättävä yhdistelmä, ja Jack Kirby on omimmillaan nimenomaan miljöön kuvaajana: keskiaikaisia linnantorneja, kivisiä kaarisiltoja, alppihenkisiä kylänraitteja – ja kajahtaneen scifiä teknologiaa. Totisesti on niin, että vaikka viimeksi Kirbyn otteen vähän kritisoinkin lepsuuntuneen, hän on tainnut nauttia tämän tarinan piirtämisestä.

Victor von Doom on tietysti yksi Marvelin parhaista hahmoista, mutta tässä vuoden 1969 tarinassa vielä hieman nykyään totuttua mietteliästä ja arvonsa tuntevaa hallitsijahahmoa hullumpi. Hänen otteensa Latveriasta kuvataan yksinomaan pelolla hallitsemiseksi; alamaiset ovat hänelle vain etäisesti viihdearvollista tykinruokaa. Toimii sekin, mutta itse pidän paljon enemmän John Byrnen myöhemmästä tulkinnasta (esim. MARVEL 1/88), jossa Doom nähdään rahvaan rakastamana ja kansansa hyvinvoinnista huolta kantavana viisaana hallitsijana, jonka synkkä ja epätasapainoinen puoli näyttäytyy lähinnä ulkomaailmalle ja etenkin Ihmenelosille. Vielä tämän lehden tarinoissa Doom on itseään jumalhahmona pitävä lähes farssimaisen yliampuva despootti, joka tekee näyttäviä sisääntuloja, rakentelee hulluja tuhoaseita (oma suosikkini on tappavia ääniaaltoja ampuva piano, jolla Doom luonnollisesti soittaa itse säveltämäänsä konserttoa) ja pitää massiivisia puheita omasta erinomaisuudestaan. Etenkin viimemainittua totisesti riittää.

Vaikka tarina onkin 60-luvun Marveliksi melkoisen pitkä – alkuperäisen lehden neljä perättäistä numeroa – loppu on oudon kiirehditty. Sen tosin sikäli ymmärtää, että jälleen kerran Kirby käyttää suuria ruutuja, usein vain kolme tai neljä per sivu, ja ripotteleepa myös useampia koko sivun otoksia lähinnä Doomista sinne tänne pitkin tarinaa. Juuri nämä esittelevätkin Kirbyn taidetta komeimmillaan:

Itse juoni on aika kliseinen, mutta muutamat herkulliset yksityiskohdat ja oudot ideat jäävät mieleen, kuten yllämainitsemani tappava konsertto, Doomin tiedemiehenä toimiva entinen natsirikollinen Hauptmann, sekä "sekunnin murto-osassa" kimppuunsa hyökkäävän robottilauman kontrollipaneelin analysoiva ja sitä myötä uudelleenohjelmoiva Reed Richards. Doomin ja Reedin peitsienkalistelustahan tässä jälleen kerran ennen kaikkea on kyse, ja nämä jatkuviin mahdottomuuksiin kykenevät hullut nerot nokittelemassa onkin usein Ihmenelos-tarinoiden parasta antia. Siltä osin laatu on taattua.

Edellisnumeron tavoin tosin liiallinen puhevimma vaivaa edelleen jokaista hahmoa, ja dialogi on paikoin kornin vanhahtavaa. En ole myöskään ihan varma, onko M. Ahmedin käännös täysin Leen tekstille uskollinen: Doomin käyttämät solvaukset kuten "Kapinen körmy" ja "Totaaliääliö" tuntuvat jo vähän turhan kieli poskessa keksityiltä. Puhumattakaan tästä:

Silti pidin tästä numerosta huomattavasti enemmän kuin edellisestä. Ei tämä edelleenkään ollut yhtä hyvä kuin Lee / Kirbyn vuonna 1987 suomennettu Doom-tarina, mutta hieman naiivilla tavalla viihdyttävä alusta loppuun ja komeaa katsottavaa kaiken lisäksi.