Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

Hämähäkkimies 10/88

1. Kettujahti!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Iso pamaus!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuoden 1987 Hämiksiä etupäässä hallinnut DeFalco / Frenz -kaksikko palaa viimein näyttämölle; edellisen kerran heidän töitään nähtiin tammikuun numerossa, ja silloinkin poikkeuksellisen Stan Leen dialogittaman annual-julkaisun kanssa. Nyt ollaan palattu asian ytimeen, mutta vieläkö lähes vuoden tauon jälkeen näiden tekijöiden Hämppi iskee?

Kyllä ja ei. Toki eron edellisten kuukausien aikana julkaistuihin ponnettomiin tarinoihin huomaa heti. Juoni kulkee, Frenzin kuvitus on dynaamista, ja dialogikin, vaikka on usein DeFalcon heikoin puoli, on sekin silti enemmän iskussa kuin esimerkiksi Louise Simonsonin haahuillen jaaritteleva loputon monologi. Silti, vaikka tekninen puoli onkin kunnossa, tarina on vähän sitä sun tätä. Näitä tekijöiltä sentään on aiemmin nähty räjähtäviä matseja esimerkiksi Mörkön ja Puuman kanssa, nyt on eläköityvä jalokivivaras Musta kettu, sekä omaa palkka-armeijaansa pyörittävä Hopeasapeli ("Silver sable" pitäisi kyllä kääntää hopeasoopeliksi... mutta ehkä Mail-Man ei katsonut tuota veikeää elukkaa tarpeeksi edustavaksi nimensä puolesta) – eikä näistä kumpikaan ole kauhean kiinnostava, vaikka ainakin Hopeasapelia nähdään Hämiksessa myöhemmin aika paljon. Hahmossa on kyllä potentiaalia: naispuolinen omaa organisaatiotaan pyörittävä ja jotenkin moraalin harmaalla alueella heiluva taiturimainen lähitaistelija on ideana hyvä, mutta ainakin vielä tässä tarinassa (lienee esiintynyt aiemminkin, mutta on kuitenkin tässä kohtaa vielä aika uusi tulokas) hänestä ei saada paljon mitään persoonallista irti.

Salattujen sotien viimeinen jakso alkoi jo edellisnumerossa, nyt nähdään tuon pitkän loppuluvun jälkipuolisko, joka on aika väsynyt. Zeckin kuvitus varsinkin meinaa levitä kerrassaan käsiin – John Beatty mainitaan tussaajaksi, mutta jäljestä näkee, että monia muitakin on haalittu sivuja viimeistelemään, ja siitäkin huolimatta kuvitus on paikoin melkein luonnosmaisen simppeliä.

Enimmäkseen tässä painetaan vain monen asian osalta isoa reset-nappulaa. Tuonpuoleinen onnistuu yllättämään Tohtori Doomin, saa voimansa takaisin ja palauttaa Doomin entiselleen (ja jonnekin tuntemattomaan aikaan). Sankaritkin saavat Reed Richardsin avulla itselleen teleportterin, joka palauttaa heidät pieni porukka kerrallaan maapallolle. Paitsi Möykyn, joka jää yksikseen Taisteluplaneetalle Hulktaren jatkaessa hänen tilallaan Ihmenelosissa. Näitä Möykyn sooloseikkailuja planeetalla nähtiin hänen omassa lehdessään seuraavan vuoden ajan, mutta Suomessa niitä ei esitetty, joten mysteeriksi ovat jääneet – nyt sarjan viimeisissä ruuduissa on tiettyä melankolista tunnelmaa, joka jätti vähän hutaisten tehdyn lopetuksen jälkeen kuitenkin kohtuullisen positiivisen fiiliksen. Tuntui siltä että oli jotain merkittävämpääkin lukenut, vaikka ei Salatut sodat kyllä lopulta ollut kaksinen. Loppupuolen Doom-juonikuvio oli cool, muuten tämä oli aika köykäistä mäiskettä. Hyvä että viimein päättyi.

Arvio: DeFalco / Frenzin Hämis on positiivinen tuulahdus paremmilta ajoilta, vaikkei tarina mikään mullistava olekaan. Salatut sodat saatiin loppuun, eikä yhtään liian aikaisin, kun tekijätkin tuntuvat jo väsähtäneen. Ok lehti kaikkiaan, mutta edellisestä oikeasti hyvästä Hämiksestä alkaa olla jo pirusti aikaa.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.

Hämähäkkimies 8/88

1. Aarteita

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. ...ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämpin edellisnumerossa esitettiin uuden Web of Spider-Man -lehden ykkösnumero, ja se oli alienpuvun paluineen kohtuullisen lupaava. Nyt sama julkaisu alkaa kuitenkin taantua melko tavanomaiseksi, kun viimeksi jonkinlaisena kertavitsinä toiminut pikkurikollisjengi Korppikotkat palaa takaisin, edelleen tarkoituksena Hämähäkkimiehen päihittäminen statuksenkorottamismielessä. Tyypit ovat tällä kertaa varustautuneet myrkkynuolilla – mikä ei tietenkään tarkoita että heistä olisi Hämikselle sen suurempaa uhkaa, paitsi että tällä on mukanaan May-tädille viimeisillä hiluilla lahjaksi ostettu hattu, jonka pitäminen toisessa kädessä hiukan häiritsee. Korppikotkat ovat järjestäneet tappelun tarkoituksella Kingpinin ikkunan taakse näyttääkseen kovanaamoilta, mutta saavat tietenkin lopulta kuonoonsa jokainen, vaan niinpä tuupertuu kujalle Hämiskin. Tilannetta seurannut Kingpin on nähnyt miten pinkin lierihatun suojelu näytti olevan Hämikselle tärkeää, ja kiitokseksi Korppikotkien aiheuttaman häiriön poistamisesta palauttaa taistelun aikana taivaan tuuliin lentäneen hatun kiitoskortin kera. Voitaneen todeta, että verrattuna Frank Millerin kirjoittamaan Kingpiniin taannoisessa Daredevil-tarinassa ei tämä ihan samalta hahmolta tunnu. Mutta Simonsonin tapa kirjoittaa on muutenkin jotenkin löperö ja valju. Juonta hän kuitenkin kuljettaa kivasti – itse asiassa Hämiksen ja Korppikotkien taistelu on aika mainiokäänteinen ja hyvin koreografioitu, mikä toki lienee enemmän Greg LaRocquen ansiota. Muuten kuvitus on korkeintaan ok ennen kaikkea siksi, että tussaaja Jim Mooney on onnistuneen edellisnumeron jälkeen palannut hänkin tyypilliseen ankeaan lepsuiluunsa. LaRocquen piirroksista kuitenkin käy ilmi se, että hänestä olisi paljon parempaankin. Erityisesti hänen käsialaansa oleva kansi on oikein tyylikäs, ja osoittaa, ettei Byrneä olisi välttämättä tarvittu lainkaan – hänen kansiaanhan nähtiin paljon Web of Spider-Manin alkutaipaleella.

Salatut sodat sen sijaan saavuttaa näin loppumetreillään huippuhetkensä. Yhtäkkiä koheltaminen ja eestaas huopaaminen on poissa, ja jäljellä on erittäin mielenkiintoinen kuvio: Tohtori Doom on juuri voittanut unversumin voimakkaimman olennon Tuonpuoleisen ja imenyt tämän voimat itseensä. Nyt tämä ihmisen tasolta jonnekin jumalien yläpuolelle noussut olento on valmis jättämään inhimilliset nahistelut taakseen ja lupaa vielä täyttää sankarien toiveetkin, mutta ymmärrettävän epäluuloinen joukkio kiittää kauniisti ja poistuu takavasemmalle. Tarinassa itsessään ei tapahdu paljoa. On hyviä hetkiä, kuten Doom näyttämässä hiirulaismaiselle Molekyylimiehelle tämän potentiaalin, Kolossi rakastumassa päätä pahkaa kauniiseen muukalaiseen Zsajiin, jokin outo valoilmiö kulkemassa vaivihkaa sankarista toiseen – kaiken kaikkiaan tunnelma on hermostuneen odottava, epätodellinen, vähän väsähtänyt ja loppuun valmistautuva.

Keskiössä on kuitenkin Doom, ja tämän uusi kyseenalainen status universumin rakennetta hallitsevana olentona. Hieman huolestuneet sankarit pohtivat Doomin luota lähdettyään voiko tähän entiseen viholliseen luottaa; puheet ihmisyyden vaillinaisuuksien jäämisestä taakse eivät herätä luottamusta, koska Doomissa on edelleen havaittavissa inhmillisiä haluja ja toiveita, piirteitä jotka jumalaisen voiman kanssa tuntuvat pelottavilta. Loppu on mitä onnistunein: sankarit äänestävät hyökätäkö Doomia vastaan vai ei. Sillä sekunnilla, jona viimeinenkin heistä sanoo hyökkäämiselle "kyllä", iskee suunnaton salama koko porukan kappaleiksi. Jakso päättyy.

Arvio: Hämiksen oma osuus lehdestä ei taaskaan oikein vakuuta, mikä tässä vaiheessa vuotta alkoi jo pikkaisen turhauttaa. Salatut sodat on sen sijaan nyt luettuna kovempi kuin muistinkaan; kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Jim Shooterin kirjoittamasta Doomista, ja tämä omnipotenttiuden ja ihmisyyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Koko sarjan paras cliffhangerikin on tarjolla.

Hämähäkkimies 7/88

1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.

Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.

Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...

...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.

Hämähäkkimies 5/88

1. Pilkkuja pelissä!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Taistelu Galactusta vastaan!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämähäkkimies ja Musta kissa ovat matkalla kohtaamaan Kingpiniä, jolta Kissa viimein kertoi Hämikselle saaneensa epäonnea tuottavat supervoimansa. Eivät he sinne asti pääse, mikä tarkoittaa että koko tämän numeron olisi sinällään voinut skipata, koska mitään juonta edistävää ei tapahdu. No, Peter Parkerin naapuriin muuttaa kolme hemaisevaa blondia – Candi, Randi ja Bambi – jotka pysyivät sivuhenkilöinä ihan hyvän aikaa, muistelen. Ja sivuhenkilögalleria pui ihmissuhteitaan muutenkin melko kuivikkaaseen malliin.

Ääh, en minä tahdo puhua enää tästä, koko tarina on masentavan mitäänsanomaton. Se syy miksi Kingpinin luo ei koskaan päästä, on edellisnumerossa itsensä outoon ulottuvuuteen warpannut Kingpinin tiedemies, joka on saanut potentiaalisesti kiinnostavat ulottuvuusportteja käyttävät voimat, mutta jonka Milgrom on silti kirjoittanut puhtaaksi luuserihahmoksi jonka olemus on lähinnä vitsi, myös Hämikselle.

Sen sijaan Salatut sodat alkaa kerätä vauhtia ja kääntyä kohti loppuhuipennustaan. Hyvisten ja pahisten keskinäiset nahistelut jäävät taka-alalle, kun Galactus käynnistää planeetansyömisoperaationsa. Ennen sitä tämä kosminen olento yrittää puhua Reed Richardsin puolelleen...

...mutta vaikka Reed onkin aluksi sitä mieltä, että Galactuksen pitää antaa tuhota planeetta, (jotta Tuonpuoleinen julistaisi hänet kisansa voittajaksi ja täten, oletettavasti, poistaisi palkkioksi Galactuksen maailmoja tuhoavan "nälän"... on siinä ehkä vähän logiikkaa?) kääntyy näkemys lopulta siitä syystä että Reedkin on vain ihminen, ja haluaa palata perheensä luo. Niinpä Galactusta vastaan yritetään ottaa vähän matsia, mutta eipä siitä mitään tule. "Olemme kuolleita", Richards toteaa jakson lopussa kun Galactuksen aluksen ympärillä alkaa energia rätistä. Mutta Tohtori Doom on samaan aikaan käynnistämässä omaa suunnitelmaansa...

Zeckin taide on edelleen hyvää, joskin pientä uupumusta alkaa näkyä, jotkut kuvat ovat aika viimeistelemättömiä. Silti tuntuu tässä vaiheessa siltä, että 12 jakson sijasta Salatut sodat olisi voinut olla vaikkapa seitsenosainen, ja sellaisena paljon onnistuneempi ja tiiviimpi paketti. Keskivaiheella jaanailtiin ja mäiskittiin ilman sanottavaa pointtia kovin pitkään.

Arvio: Milgrom / Trimpe / Mooney -kolmikon Hämis on ponnettomassa latteudessaan vuoden surkein esitys. Vähän tästä sentään jatkossa noustaan, ja onhan joka kuukausi edelleen tarjolla pätkä julistetta. Seuraavaksi onkin luvassa sadas Suomessa julkaistun Hämiksen numero, minkä vuoksi koko lehti on päähenkilölle omistettu, Salatut sodat siis jää kuukauden tauolle mitä piinallisimpaan cliffhangeriin.

Hämähäkkimies 4/88

1. Tunnustuksia!

Käsikirjoitus: Al Milgrom

Piirrokset: Herb Trimpe

Tussaus: Jim Mooney

2. Hyökkäys

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty, Jack Abel & Mike Esposito

Tässä vaiheessa vuotta aletaan Hämiksessä päähenkilön oman osuuden suhteen rypeä jo aikamoisessa pohjamudassa. Vuoden ensimmäinen numero oli ok, toisen rupikonnakohellus menetteli, edellisnumeron ikivanha Daredevil-visiitti oli yhtä tyhjän kanssa ja yhä vain mennään huonompaan suuntaan. Tunnustuksia! on Hämiksen "kakkoslehdestä" poimituksi tarinaksikin käsittämättömän sisällyksetön ja kökkö. Milgrom on kirjoittajana aiemminkin keskittynyt Hämiksen ja Mustan kissan suhteeseen, ja jälleen sitä vatvotaan, mutta siten, ettei mitään uutta informaatiota oikeastaan anneta: koko stoorin idea on, että Hämähäkkimies ja Kissa käyvät samaa toistavaa parisuhdejaanaustaan (ja Peterin pakolliset "voima -> vastuu"-jargonit päälle) samalla kun mukiloivat ikään kuin ajatuksissaan New Yorkissa sähkökatkoksen aikana vaeltavia katurikollisjengejä. Tämä oli ärsyttävän tympeää luettavaa silloin joskus, ja nyt tuntuu vain hämmästyttävän turhalta sivuntäytteeltä. Välillä piipahdetaan Kingpinin laboratoriossa, jossa tiedemies löytää sattumalta pilkkuja täynnä olevan ulottuvuuden. Hiphei. Konkari Herb Trimpe ei ole kaksinen piirtäjä, mutta ilman Mooneyn todella rupuista tussausta hänen jäykkyydessään kömpelö tyylinsä saattaisi viihdyttääkin, mutta nyt ei kuvituskaan toimi yhtään. "Hauskasti" neljättä seinää rikkoen Hämis kesken kaiken toteaa lukijoidenkin jo kypsyvän. Nappiin menevä havainto.

Salattujen sotien kahdeksas jakso sen sijaan toimii kyllä. Kuten kannestakin voi päätellä, nyt vihdoin selviää mistä Hämiksen omissa tarinoissa jo taakse jäänyt loispuku oikein ilmestyi – paitsi ettei oikeastaan selviä; Hämis erehtyi laitteesta etsiessään muiden löytämää puvunkorjausvimpainta ja sai tätä kautta mustan kuosin ylleen. Tätä tapahtumaa lienee joskus minun Marvel-vuosieni jälkeen syvennetty, mutta sikäli kun itse tiedän, tällä loisella ei ollut tämän kummempaa alkuperää.

Meno on kyllä tämän ohellakin kiitettävän toiminnallista unettavan ykköstarinan jälkeen. Sankarit hyökkäävät pahisten päämajaan, ja nähdään paljon riuskaotteisia kaksintaisteluja, kun Shooter pistää hahmoja toisiaan vastaan: Liekki vastaan Ultron, Lumoajatar vastaan Kapteeni Amerikka, Hämähäkkimies vastaan Titania ja niin edelleen. Oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka dialogi onkin edelleen tönkköä ja nyt isompana huomaan muutamia kiusallisia loogisuusongelmia, mutta ei kai sellaisten pidä tällaisessa mäiskeessä antaa häiritä. Zeckin kuvituskin on tutun tyylikästä, mitä nyt pari heikkoa tussaajaa sählää jakson loppupuolta.

Arvio: Salatut sodat pelasti taas lehden. Mutta onko syynä se että päähenkilön omat tarinat ovat niin luokattomia vai parantaako Sodat otettaan, se tässä pistää miettimään.

MARVEL 2/88: Daredevil

1. Kaikella on hintansa

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil & Jim Shooter

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Kim DeMulder

2. Ilmestyskirja

3. Kiirastuli

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

Välittömästi sen jälkeen kun olin ehtinyt pettyä maaliskuun Hämikseen jossa tutustuin Daredeviliin, putkahti MARVELin kakkosnumero kaupanhyllylle. Tällä kertaa ovat tekijämiehet asialla: Frank Miller kirjoittaa ja sittemmin arthouse-sarjakuvan isoksi nimeksi noussut David Mazzuchelli piirtää. Kyseessä on mittavan "Born Again"-kokonaisuuden kaksi ensimmäistä lukua; loput, suurin osa, on luvassa MARVELin numerossa 4/88, joten ehkä tarinasta kokonaisuutena silloin enemmän. Todettakoon että tämä teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Mail-Man järjesti vuosittain kyselyn kotimaisten Marvel-lehtien lukijoille, minun vastaukseni kohtaan "Kaikkien aikojen paras Marvel-tarina" oli tästä eteenpäin aina sama: Daredevil ja "Born Again".

Niin että en minä tätä nytkään osaa lähteä kovin neutraalista näkövinkkelistä katsomaan. Todettakoon kuitenkin että on ollut aika kiinnostavaa tulla tämänkaltaisen tarinan ääreen käytännössä ilman mitään pohjatietoa hahmosta. En ollut lukenut niitä kuuluisia Millerin kirjoittamia ja piirtämiä tarinoita, joilla Daredevil nousi Marvelin hahmogallerian eliittiin ryvettyään pitkään pohjamudissa; tämä tarinahan on Millerin paluu muutaman vuoden tauon jälkeen DD:n pariin. Kiinnostavaa siis sikäli, että tämä tarinahan on nimenomaisesti Daredevilin, ja ennen kaikkea hänen alter egonsa, asianajaja Matt Murdockin, täydellinen hajottaminen, henkinen ja fyysinen romuttaminen, irrottaminen yhteiskunnan rattaista, saavutuksistaan, maineestaan, läheisistään. Ja vaikkei hahmoa sanottavammin etukäteen tunnekaan, tämä silti toimii.

Kaikki alkaa pienestä: Murdockin entinen tyttöystävä Karen Page myy heroiinintarpeessaan DD:n salaisen henkilöllisyyden, mikä tieto päätyy Kingpinin käsiin, ja tämä alamaailman johtohahmo käyttää seuraavat kuukaudet hitaasti hajottaen Murdockin elämää. Hänen lainanmaksueränsä katoavat, hänen laskunsa jäävät maksamatta, häntä syytetään todistajan lahjomisesta; lopulta hän menettää asianajo-oikeutensa, ja alati vainoharhaisemmaksi käydessään ajaa myös tyttöystävänsä Glorin etsimään seuraa muualta. Lopulta, siinä vaiheessa kun Kingpin loppusilaukseksi räjäyttää Murdockin kotitalon, tämä on jo epäluulon hajottama ja syömä, koditon ja omaisuutensa menettänyt, kostonhimoinen ja hullu.

Useita näkökulmia ja kertojanääniä ja nopeita leikkauksia paikasta toiseen käyttävä tarina on kuin ammattitaitoisesti ohjattua elokuvaa, tai poikkeuksellisen karua tv-sarjaa. Maailma on armoton ja näkökulma on kyyninen (joskaan ei vielä tässä ensimmäisessä osassa kumpaakaan vielä täysillä). Pitää todeta vähän kauhistuneena että olen tosiaan ollut 11-vuotias lukiessani tätä ensimmäisen kerran. Ei ihme että vaikutuin. Niin Mazzuchellin painostavan realistinen kuvitus kuin Millerin pyörteenä vainoharhan hulluuteen käyvä näkemys sankaruudesta tuuliajolla iskevät syvälle alitajuntaan edelleen. Mutta kuten todettua, ehkä kokonaisuudesta enempi sitten kun teos on kokonaan taas luettuna.

Paitsi että niin – kuten yllä krediiteistäkin huomaa, tämän lehden alkuosaan on koottu "Born Again"iin kuulumatonta matskua. On yksi kokonainen tarina ajalta hieman ennen tätä tarinaa, itse asiassa sellaisenaan jopa aika hyvä – mutta joka tietenkin kalpenee verratessa Milleriin. On myös epämääräisiä sivun tai parin katkelmia Daredevilistä ja tämän eri tyttöystävistä vuosien varrelta. Hieman hämäräksi jäi näiden tarkoitus, mutta ne voi huoletta ohittaa kun harppaa lukemaan lehden varsinaista sisältöä.

Arvio: Taisi tulla jo sanottua tarpeeksi. Tähän lehteen sisältyvät kaksi ensimmäistä lukua kuvaavat Matt Murdockin putoamista pohjalle, ja sieltä jatketaan sitten MARVELin numerossa neljä.

Hämähäkkimies 3/88

1. Sokea auttaa sokeaa

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Frank Springer

2. Kuoleman jalka kulkee!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Heti kun kesällä -87 aloin kerätä Marvelin lehtiä, panin merkille Mail-Manin palstalla julkaistujen lukijakirjeiden toistuvan pyynnön: Julkaiskaa Daredeviliä! Kyseisen hemmon seikkailuja oli ilmeisesti ollut Hämiksessä kakkossarjana vuonna -86, ja lukijat olivat siinä määrin vaikuttuneita, että pommittivat Mail-Mania pyynnöillä saada lisää. Minulla ei tietenkään ollut mitään käsitystä kuka tai mikä on Daredevil, mutta toivoin tietenkin että itsekin näkisin tätä odotettua hahmoa. Tässä Hämiksen numerossa sitten kohtasin DD:n ensi kerran, ja... No, taas voi vaan hämmästellä millä perusteella tämä tarina on päätetty julkaista. Ensinnäkin se on kronologisesti monta vuotta vanhempaa matskua kuin mitä Hämiksessä tuolloin esitettiin, toiseksi se jatkuu suoraan tarinasta, jota Suomessa ei ole julkaistu, ja kolmanneksi se ei ole laatutasoltaan oikein millainenkaan.

Tottahan tässä on kuvittajana sittemmin juuri Daredevilin parissa kannuksensa hankkinut Frank Miller, mutta tämä on hyvin varhaista Milleriä; enimmäkseen hän pyrkii piirtämään Marvelin "house stylen" mukaisesti. Lisäksi tussaaja (veteraani Frank Springer, jonka 60-luvulla piirtämään kulttisarjakuvaan The Adventures of Phoebe Zeit-Geist pitäisi kyllä joskus tutustua...) hukuttaa Millerin loputkin omaleimaisuudet aika vanhanaikaisen loppusilauksen alle; vain siellä täällä on ruutuja, joista myöhemmin legendaksi kohoavan tekijän tyyli jo pilkistää esiin, esim tässä:

Kun vielä kirjoittajana on parhaimmillaankin aika keskinkertainen Mantlo, tämä on jokseenkin puuduttavaa luettavaa. Joku kajahtanut sarjakuvaroisto uhkaa ydinpommilla New Yorkia, Hämähäkkimies on sokeutunut, mutta itsekin sokea Daredevil osaa auttaa tätä silti toimimaan. Lopuksi Hämis kehittää itselleen tutka-aistin (!) joka sitten häviää samantien kun näkö palautuu. Koko tarinaa leimaa naiivi 70-lukuinen yliampuvuus, jollaista vielä vuosikymmenen alkupuolen Hämiksissä esiintyi taajaan. Itse DD on tämän perusteella kuivikas ja yltiöhyveellinen hahmo – ei tehnyt minuun vaikutusta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään kauheasti tästä tarinasta pitäneen, ja tällaisen keskeltä muuten julkaisematonta ikivanhaa kokonaisuutta reväistyn pätkän esittäminen ilman sen suurempia selittelyjä on kotimaisen Hämiksen toimitukselta aikamoista töpeksintää.

Salatuissa sodissa tapahtuu vähän enemmän. Edellisjaksossa tylysti tapetun (hän paranee kyllä) Ampiaisen ruumis viskataan sankarien päämajaan, mutta Kapteeni Amerikka kieltää kostoretkelle lähtemisen, koska pitää vanhtia Galactusta (miksi, kysyn nyt lukijana, mutta vastausta ei kuulu...). Raivostunut Hulktar lähtee sitten yksin vetämään ystävänsä tappajia turpaan, ja tämä onkin hyvä kohtaus. En ollut Hulktarta (nimen "She-Hulk" hyvä suomennos muuten!) ennen Salattuja sotia nähnyt, mutta opin nopeasti pitämään hahmosta. No, Hulktar saa sitten myös kuonoonsa. Kaiken kaikkiaan tässä taas otetaan yhteen siellä sun täällä eikä juoni liiemmin etene mihinkään, mutta ehkä lehden alkuosan kökköyden tai ehkä Zeckin nätin taiteen takia tämän kuitenkin luki ihan ilokseen.

Arvio: En olisi Hämiksen edellisnumeron rupisammakkokohelluksen jälkeen uskonut että taso voi laskea, mutta niin vain kävi. Ehkä juliste on silloin aikanaan lohduttanut vähän. Ja vaikka Salatut sodat ei ollut mikään huippujuttu enää tässä vaiheessa, se oli nyt jo toista kuukautta peräkkäin lehden ehdottomasti paras osuus. Huolestuttavaa.

Hämähäkkimies 2/88

1. Hyppää pois tai Kevättä ilmassa

Käsikirjoitus: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Josef Rubinstein & co.

2. Kuolema kolkuttaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Ah, Peter David. Tulevina vuosina yhdeksi suosikkikäsikirjoittajistani kohoava herra tekee ensiesiintymisensä ainakin omalla Marvel-aikajanallani... Eikä kokemus ole järin mairitteleva. Tämän ja parin seuraavankin (loppuvuodesta julkaistun) tarinan perusteella ehdin jo lyödä Davidiin leiman: keinohauska vitsinvääntäjä jonka kirjoittamilla hölmöilyillä aina välillä tuhlataan Hämiksen sivuja. No vuoden kuluttua tästä iskettiin sitten framille juurikin Peter Davidin käsikirjoittama Synninpäästäjä-stoori... Huh huh.

Tämänkertainen on kuitenkin vähän eri kaliiperia. Hämis pelastaa itsemurhaa yrittävän Rupisammakon, entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan jäsenen, joka on pitkän Marvel-uransa tähän vaiheeseen mennessä jo taantunut pelkäksi vitsiksi. Rupisammakko saa Hämiksestä obsession ja päättää ryhtyä tämän uudeksi partneriksi.

Samaa haluaa myös Sammakkomies-niminen jousikenkiä käyttävä pelle (ilmeisesti jostain aiemmasta tarinasta tuttu?) ja loppusähläyksessä kuvioihin mukaan astuu myös Hämähäkkipoika, tuo yhdessä edellissyksyn numerossa nähty mekaanisia lonkeroita käyttävä nörtti. Hämiksen tehtäväksi jää lähinnä epäuskoinen kommentointi ja jonkinnäköinen holtinpito etteivät nämä kahelit sentään loukkaa itseään ja toisiaan. Lopussa paikasta Hämiksen auringossa taistellut kolmikko ystävystyy ja perustaa Roskasakin, josta ihan oikeasti pelkäsin tulevan vakiovieras lehteen, mutta onneksi ei.

Busceman piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta tarina itsessään on onneton eikä hauskuus oikein välity, tosin epäilen, Peter Davidin myöhempää työtä tuntien, että paljon sanaleikkeihin liittyvää huumoria on jäänyt kääntymättä. Rupisammakkohan koko 90-luvun kuluessa onneksi jonkinnäköisen reformin ja on sittemmin palautunut suht varteenottettavaksi hahmoksi. Ketään toista ei muuten liene Marvelin historiassa käsitelty yhtä mielivaltaisesti. Rupisammakon luonne, ulkonäkö, olemus, myöhemmin voimatkin ovat kaikki vaihdelleet laidasta laitaan, vaikka sama hemmo koko ajan kyseessä. Tämä on vähän outoa, kun yleisesti ottaen Marvelilla on aika tarkat speksit hahmojen käsittelyyn.

Salatut sodat ottaa onneksi kierroksia taas parin hyytyneen jakson jälkeen. Ehkä syynä on paluun kuvittajaksi tekevä Mike Zeck, jonka jälki on taas tyylikästä. Uusia hahmoja tippuu vielä tässäkin vaiheessa näyttämölle, kun Tohtori Doom samoilee Galactuksen "aurinkokunnan kokoisella" kotialuksella ja löytää sinne varastoituneen, Klawin, "äänen mestarin". Kyseessä on ilmeisesti Lee-Kirby -aikakauden Ihmenelosissa esiintynyt vihollinen, joka on aiemmissa inkarnaatioissaan ollut ihan järjellinen hahmo. 80-luvun lukijat muistavat hänet kuitenkin aina Salattujen sotien outouksia hoilottelevana kylähulluna, josta tuleekin samantien eräänlainen tanssahteleva narrihahmo keisarillisen Doomin ympärille pyörimään. Outo ratkaisu, mutta onnistunut. (silti en vieläkään tajua, miten Klawin keho on "kiinteää ääntä"... Noh, sarjisfysiikka on oma tieteenalansa...)

Muualla pedataan vähän kolmiodraamaa, kun paikallisten asukkaiten kylässä sekä Liekki että Kolossi ovat rakastumassa kylän hehkeään parantajanaiseen Zsajiin, ja oleellisempana käänteenä Magneton tukikohdasta paennut Ampiainen törmää keskellä rämettä Liskoon. Ampiainen ehtii hoitaa tämän haavoittuneen käden kuntoon (vähänkö muuten en lapsena tajunnut kenestä Guccista Ampiainen tuossa puhuu ja miksi) juuri ennen kuin tulee roistojen yllättämäksi. Tämä oli aika tyly hetki, ja ensi kerran tätä lukiessa tuntui siltä että ohoh, tässähän ovatkin isot asiat kyseessä. Ampiainen kuului Kostajiin, ja noin vain otettiin henki; poikkeuksellisen graafinen kuvakulmakin muuten, kun sentään Comics Coden alainen lehti kyseessä.

Arvio: Saatiinhan tässä uusi pala julistetta, muuten vähän plääh. Itse asiassa kummastuttaa että kun Hämiksellä on tuolloin Jenkeissä ollut kolme kuukausittaista lehteä joista poimia julkaistavaa materiaalia, miksi ihmeessä tämä on katsottu aiheelliseksi Suomessa painaa? Palaute Mail-Manin palstalla ei varsinaisesti ollut kehuvaa. Toisaalta tuo Salattujen sotien jakso oli oikeastaan aika hyvä; siinä tapahtui yhtäkkiä taas hirveästi. Ei mitään huippusarjakuvaa, mutta lukihan tuon.

Hämähäkkimies 1/88

1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."

Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.

Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.

Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!

Hämähäkkimies 12/87

1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.

DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.

Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.

Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.

Hämähäkkimies 11/87

1. Hämmästyttävää Hämähäkkipoikaa!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding & John Beatty

2. Onko joukossamme pettureita?!?

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämiksen oma tarina (jonka puhekuplaan sisältyvä otsikko muttuu suomennoksessa melko tönköksi johtuen partitiivimuodon käytöstä...) on aika kevyttä kamaa, mutta tavallaan aika sympaattinen. Perusjuoni on syrjityn mutta teknisesti lahjakkaan nörttipojan omatoiminen päätös ryhtyä Hämähäkkimiehen partneriksi. Hän pukeutuu Hämis-pukuun ja itse rakentamiinsa Tohtori Mustekalalta kopioituihin lonkeroihin ja lähtee New Yorkin öisille kaduille. Eihän siitä seuraa kuin ongelmia, mutta lopulta Ollien kuviot kuitenkin asettuvat jotenkuten uomiinsa. Hän ei ole hahmona kiinnostava (on ilmeisesti esiintynyt Hämiksessä aiemminkin – ja esiintyykin jonkin ajan kuluttua vielä ainakin kerran), vain eräänlainen Peter Parkerin negatiivisempi versio. Kiusattu nörtti tämäkin, mutta ylipainoinen, itsestään liikoja luuleva ja vähän yksinkertainen. Etupäässä tarinassa kuitenkin liikutaan Hämähäkkimiehen mukana, ja kuten olen ennenkin sanonut: Tom DeFalco kirjoittaa Peter Parkerin arkielämän ja Hämiksenä toimimisen yhteentörmäyksistä hyvin. Nytkin Hämis, kuten varmasti on aika realistista, huomaa kotiin palattuaan pukunsa olevan pyykkäyksen tarpeessa. No sinne altaaseenhan ne trikoot sitten unohtuvat...

Mutta onneksi kaapista löytyy Mustan Kissan tekemä toisinto mustasta puvusta, jota siis nähdään vielä tästä eteenpäinkin jonkin aikaa ilman lois-ominaisuuksia. Tämän lisäksi nähdään Harry ja Liz Osbornen lapsen syntymä, sekä Hämiksen ja Mustan Kissan jo kovasti rakoilevaan suhteeseen ilmestyviä uusia säröjä. Ylipäätään Peterin yritykset puhua järjen ääntä eri ihmisiin menevät tässä tarinassa enemmän tai vähemmän harakoille; tykkäsin näistä toistuvista hetkistä:

Ron Frenzin kuvituskin on kovaa huolimatta tarinan rauhallisesta temmosta. Tussaajan merkitys korostuu jälleen: Brett Breeding tekee hiuksenhienoa ja pikkutarkkaa jälkeä, mutta osan stoorista viimeistellyt John Beatty ei sovi Frenzille ollenkaan, vaan jälki näyttää jotenkin keskeneräiseltä ja huolimattomalta.

Beatty kyllä tekee ihan oivallista työtä Salatuissa sodissa Mike Zeckin kanssa; vielä tässä saagan kolmannessa osassakin kuvitus on vaikuttavaa. Kuten lehden kansikin ehkä kertoo, tässä numerossa Hämis ottaa yhteen Ryhmä-X:n kanssa. Mutantit nimittäin suunnittelevat sankarien selän takana omiaan ja harkitsevat hakeutumista muista eristäytyneen Magneton pariin. Hämis sattuu vahingossa kuulemaan nämä suunnitelmat... Tuntuu kyllä oudolta lukea X-miehiä Jim Shooterin kirjoittamana. Hahmot kuulostavat vääriltä, toimivat oudosti, kaiken kaikkiaan saavat lukijan huomaamaan miten omassa luokassaan Chris Claremont Ryhmä-X:n käsikirjoittajana onkaan.

Magneton ja X-miesten kuviot ovat tässä Sotien kolmannessa jaksossa pääosassa, mutta lopussa sentään viholliset tekevät yllästyshyökkäyksen sankarien päämajaan ja saavat pahanlaista tuhoa aikaan. Shooterin tapa liioitella kaikkea maksimiin asti alkaa näillä main kyllä kärsiä pienestä inflaatiosta: Sankarien tukikohta on "Chicagon kokoinen", Hämähäkkimies päivittelee toinen toistaan seuraavia "World Trade Centeriä isompia huoneita", planeetalla riehuva myrsky on "kuin maapallon kaikkien aikojen myrskyt riehuisivat yhtä aikaa" ja kyseisessä myrskyssä kivenmurikoita rikkova Thor "ei ole koskaan kokenut yhtä voimakasta voitontunnetta". No huh huh, sanon minä. Toisaalta pidän tuosta myrskystä, joka raivoaa melkein tarinan keston ajan taustalla, ja varsinkin Zeck / Beattyn ikuistama kohtaus Thorista nauttimassa luonnonvoimista on tyylikäs.

Arvio: Sympaattista Hämis-arkipäivää ja eeppisen hyperbolista Salattua sotaa. Kaikessa hölmöydessäänkin oikein viihdyttävä Hämiksen numero, sain taas huomata. Mutta sepä yllätti, että Mail-Manin palstalla ei vieläkään pukahdeta sanaakaan vuoden 1988 alussa isolla paukkeella aloittaneesta kolmannesta Marvel-lehdestä Suomessa. Aika viime hetkiin on hehkutus jäänyt.