Hämähäkkimies 2/91

Häät!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Paul Ryan

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden ensimmäisessä numerossa seurattiin Hämiksen sijasta lähinnä Peter Parkerin elämänvaiheita mm. kotibileiden ja aikuistumisajatusten jännittävissä merkeissä lehden huipentuessa kosintaan. Tästä jatketaankin sitten suoraan häihin, joskin lukija saa eteensä melkein 50 sivua kutkuttavaa "pitäiskö vai eikö sittenkään pitäis"-pohdintaa, kun Peter miettii onko hänestä aviomiehen vastuulliseen asemaan. Edesmennyt nuoruuden tosirakkaus Gwen Stacy palaa hänkin mieleen. Tuleva morsian Mary Jane Watson on myös kaikenlaisten kiusausten äärellä, kun toinen toistaan rikkaammat ja komeammat ex-sulhaset tai muuten vain seurapiirikuvioista tutut playboyt koittavat saada häntä luopumaan avioaikeista. Jännitystä kerrakseen siis.

En enää muista miten suhtauduin tähän käänteeseen Hämähäkkimiehen elämässä tuoreeltaan. Voi olla että Hämis hahmona oli lipunut jo aika kauas oman suosikkilistani kärjestä, joten ei tapahtuma tainnut minussa herättää mitään erityistä reaktiota. En ainakaan sitä vihannut tai pitänyt virheenä, Mary Janestakin tykkäsin, joten sikäli avioituminen tuntui kai ihan loogiselta jatkeelta näiden kahden pitkään jatkuneelle kuviolle. Jostain käsittämättömästä syystä Marvelilla on kuitenkin päätetty, että tähän mennessä tähteydestä niin mallina kuin näyttelijänä lähinnä haaveillut Mary Jane onkin jossain vaiheessa saavuttanut sen mihin on urallaan tähdännyt, ja on yhtäkkiä maailmankuulu supermalli. Tämä muutos hänen henkilöhistoriassaan tulee tosiaan melkoisen puskasta, eikä istu siihen kovia kokeneen mutta sisulla eteenpäin yrittävän puurtajan rooliin, missä hänet on totuttu näkemään. Tässä tarinassa Mary Jane on kotonaan Hollywood-piireissä, hänelle järjestetään jetset-polttarit täynnä tähtiä, Calvin Klein soittelee häntä kuvauksiin ja heilastelevat mijonäärit lahjoittelevat hänelle ohimennen mm. Ferrarin ja matkaliput Pariisiin. Kai tätä voi jollain tavalla pitää Peterin naistenmieskehityksen päätepisteenä: alkujaan tyttöjen nauramana high schoolin nörteimpänä luuserina aloittanut Parker on vuosien mittaan tapaillut toinen toistaan upeampia naisia ja ollut lopulta varsin tavoiteltu poikamies. Nyt on sitten miljonäärihuippumalli plakkarissa, hääseremoniakin järjestetään New Yorkin kaupungintalon portailla. Sen muistan, että tätä tarinaa lukiessa Mary Jane tuntui vieraalta. Ei tämä superjulkkis ollut se, johon lukijat olivat tottuneet, mutta jostain syystä tällä mentiin, ja se teki koko avioasetelmasta heti kättelyssä hiukan oudon. Lukijat olivat tottuneet siihenkin, että Peter Parker on köyhyysrajalla elelevä freelance-valokuvaaja. Tarkoittaisiko tämä sitä, että rahahuolet ovat Hämikseltä jatkossa pois pyyhkäistyt?

Sarjakuvana lehti on luonnollisesti aivan tyhjänpäiväinen. Peterin jo edellisnumerossa alkanut itsensä epäily sen kuin jatkuu, jopa aiempaa vähemmin toimintakohtauksin, ja kun sivumäärä on tuplaantunut, niin huh huh. Ovathan nämä kaksi toki kahdestaan ollessaan söpö pari, ja heidän keskinäinen kemiansa toimii, mutta ei tämä kyllä mitään sarjakuvan korkeaa taidetta ole. Tyhjää jauhetaan ja epämääräisiä epäilyksiä muka kasataan niin paljon, että lukijan ilmeisesti pitäisi jännittää kumpi, vaiko kenties kumpikin, osapuoli viime hetkellä peruu häät. Mutta eihän niin tietenkään käy. Kuvitus tuo mieleen sanomalehtisarjakuvan geneeriydessään, lopun kokosivun hääkohtauskin on vähän blah. Mutta sentään lehden kannen on piirtänyt itse John Romita vanhempi.

Ihan hyväähän tästä lopulta Hämikselle seurasi. Avioliitto tarjosi paljon uudenlaista tarinapotentiaalia sitten kun tekijät pääsivät tapahtuneen kanssa sinuiksi, mutta sikäli kun muistan, se ei tapahtunut heti. Peterin ja Mary Janen avioliitto kesti lopulta 20 vuotta, missä vaiheessa Marvelin silloinen johtoporras päätti että nyt riittää, ei nuoriso tykkää lukea ukkomiehen seikkailuja. Peterin ja Mary Janen avioliitto kadotettiin Mefiston avulla tarinassa, joka on sittemmin rankattu yhdeksi Marvelin historian surkeimmista. Johtoporras ei ottanut huomioon sitä, että kaksi vuosikymmentä jatkuttuaan Hämähäkkimiehen avioliitto oli nimenomaan se status quo, johon jo useampi sukupolvi lukijoita oli tottunut, ja joille tämä Mefisto-tarina oli märän rätin läjäys. Lukijat eivät kaivanneet poikamies-Peteriä, mutta heitä vanhemmat, oman nuoruutensa Marvel-sarjakuvia nostalgisoineet tekijät sen sijaan kaipasivat. Itse en ole tuota avioliiton päättänyttä tarinaa koskaan lukenut, mutta tyhmältähän tuollainen ratkaisu tuntuu, etenkin kun jo silloin oli olemassa paljon "vaihtoehto"-Hämiksiä, kuten Miles Morales sun muut. Se alkuperäinen Peter Parker olisi ansainnut elää onnellisesti Mary Janen kanssa.

Bonusmateriaaliakin on lukijoille tarjolla. Ensimmäistä kertaa koko kotimaisen julkaisuhistoriansa aikana lisälehti Marvel-Saga tuntuu mielekkäältä, kun se kytkeytyy suoraan päälehtensä sisältöön: Peter Parkerin naissuhdehistoriaa luotaava läpyskä istuu tähän yhteyteen kuin nakutettu, ja onpa pappa-Romita piirtänyt paitsi tämänkin kannen, myös (sikäli kun tyylin tunnistan) oman paljon paremman versionsa tuosta ylle laittamastani hääruudusta. Vaikken kansikuvataiteilijoita olekaan ottanut tavaksi tägätä, niin kyllä Romitan panos tähän lämiskään on sen verran merkittävä, että vahvistakoon poikkeus nyt säännön. En sano, että Marvel-Saga on nytkään mikään superkiinnostava lukukokemus, mutta ainakin se taustoittaa tämän lehden tarinoita onnistuneesti.

Lehden lopussa on vielä Fred Hembeckin kolmeisvuinen Hämähäkki paljastaa: 25 tärkeintä naista elämässäni. Omituinen listamuotoinen artikkeli, jonka kuvitus on Hembeckin tyypillistä pilakuva-osastoa, mutta tekstisisältö kuivakkaan asiallista. Hiukan epäkorrektilta tällainen listaus kyllä vaikuttaa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi vain romanttisten naissuhteiden listaus, mutta kun mukana ovat niin sukulaiset, kollegat kuin vihollisetkin, on luokittelu vähän kyseenalainen. Meinaan vaan, että eipä ole ainakaan itselle tullut vastaan Hämiksen "25 tärkeintä miestä elämässäni"-listaa, vaikka kriteerit olisivat pitkälti samat.

Se siitä. Varsin mielenkiintoinen ja tärkeä hetki Marvelin historiassa tämä avioituminen tietenkin oli, mutta kaikki taiteelliset meriitit siitä puuttuvat. Kuriositeettina kuitenkin edelleen ihan luettavaa tavaraa. Yksi asia tosin jaksaa hämmentää. Marvel-Sagan esipuheessa Hämis-toimittaja M. Kinnunen kirjoittaa:

Hämähäkkivoimat auttanevat monessa asiassa, mutta ikävä kyllä niidenkään avulla ei voi suojautua erästä ilmiötä vastaan, joka on suistanut monen nuoren miehen turmion tielle. Tätä ilmiötä kutsutaan kansanomaisesti "tennariksi". Varttuneemmat lukijat tietänevät, mitä sillä tarkoitetaan, ja nuoremmat ovat varmasti nopeita oppimaan.

Olen nyttemmin aika tavalla varttuneempi kuin vuonna 1991, mutta ei vieläkään ole mitään hajua, mistä "tennarista" Kinnunen tuossa tarinoi.

MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

MARVEL 7/89: Hämähäkkimies

1. Tri Mustekala elää

2. Ja kuolema iskee!

3. Murskatkaa Hämähäkki!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita

4. Kuinka Peteristä ja Gwenistä tuli rakastavaiset

Tarina: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Kuukausittaisen lehtensä lisäksi Hämähäkkimiestä tarjoiltiin meille 80-luvun lopun marvelisteille aika tasaiseen tahtiin myös erikoisjulkaisuina, mikä oli ihan jees, koska sen lisäksi että seittiveikon seikkailuja oli määrällisesti paljon mistä valita, olivat nuo vanhat tarinat yleisesti ottaen korkeatasoisia. Silti tuntui vähän väärältä antaa juuri parhaaseen nousukiitoonsa päässeestä MARVELista peräti neljännes vuoden numeroista Hämikselle – ja vieläpä kolmena kuukautena putkeen.

Muistan toki pitäneeni näistä vanhoista tarinoista (totisesti ikivanhoista – melkein 20 vuotta näilläkin ikää jo silloin) jo nuorena, vaikka niitä vaivasikin tietynlainen muuttuneesta maailmasta johtuva vieraus. Nuorison vaatetus ja tavat, kaupungit autoineen, tekniikka ja mediamaailma ja niin edelleen olivat jotenkin niin 60-lukuisia, että tunnelma oli kuin olisi seurannut rinnakkaistodellisuuden Peter Parkerin elämää, vaikka samaa kanonisoitua kronologiaahan nämä tietenkin olivat kuin ne kasaritarinat joita Hämpyn omassa lehdessä tuolloin seurasin. Nyt kun noista 80-luvun tarinoistakin on jo paljon kauemmin kuin näistä Stan Leen ja Gil Kanen taidonnäytteistä oli silloin, historiallinen konteksti ei enää juuri vaivaa; kaikki minulle tutut Marvel-sarjakuvat ovat jo enemmän tai vähemmän historiallisia (joskin viime vuosina olen pikkuisen aktivoitunut myös modernimman Marvel-tuotannon parissa, mutta tämä blogi ei ole sitä varten...). Tarinat tapahtuvat omassa aikakuplassaan, ja ovat kaikki oivallisia katsauksia omaan aikakauteensa.

Ajallisesta vieraudesta huolimatta Stan Leen Hämähäkkimiehessä on myös outoa autenttisuuden tuntua, joka puuttuu kasarihämiksestä. Oudolla tarkoitan sitä, että eihän tämä Leen Hämis ollut minulle juuri lainkaan tuttu näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, mutta jotain "oikeaa" näissä silti oli. Kenties Lee vain hallitsi Peter Parkerin hahmona niin hyvin; ei liene liioiteltua väittää, että nimenomaan Hämähäkkimies oli se, minkä parissa Stan Lee ylsi parhaimpiin suorituksiinsa. Tämän lehden tarinat ovat hänen aktiivisen käsikirjoittajauransa loppuvaiheelta, vuodelta 1970, jolloin Lee kirjoitti enää Hämistä ja Ihmenelosia, joka sekin on ollut lähinnä Jack Kirbyn sooloilua. Lee pisti paukkunsa Hämähäkkimieheen, ja se näkyy. Henkilöhahmot (taas pitää kehaista Hämiksen laajaa ja hyvin rakennettua sivuhenkilöjoukkoa) ovat kiinnostavia, dialogi rullaa, ihmisten ongelmat ovat monesti paitsi samaistuttavia maanläheisyydessään (raha- ja rakkaushuolet, sairaudet, huumeet, rikollisuus), myös usein ajankohtaisista uutisaiheista poimittuja, kuten tämän numeron ilmansaasteet ja poliittinen korruptio. Viimemainitusta käy mainiona esimerkkinä Sam Bullit, jonka retoriikka on kuin suoraan tämän päivän oikeistopampulta.

Huomaan että vuonna 2020 pidän näistä tarinoista vielä aiempaa enemmän. Leen dialogi on runsasta, mutta elämänmakuista, eikä voi mitään sille, että vaikkapa Peter Parker ja Gwen Stacy ovat hänen kirjoittamanaan piristävän todellisia ihmisiä; elämänmakuisia etenkin verrattuna muuhun 60- ja 70-luvun vaihteen Marvel-sarjakuvaan. Eroa esimerkiksi Roy Thomasin saman vuoden X-Meniin on kuin yöllä ja päivällä. Tietenkin Lee tiesi tekevänsä supersankarisarjakuvaa, eikä tämä puoli ole yhtään sen hullummin hoideltu; aika paljon vaikuttavammin Tohtori Mustekalaa on tässä numerossa käsitelty kuin hänen aneemisissa modernimmissa esiintymisissään, joita Suomessa nähtiin vuoden 1988 lopulla. Tämän numeron Tohtori on pelottava ja skarppi vihollinen, jonka toiminnan seurauksena Hämiksen tyttöystävän Gwenin isä, sarjassa jonkun aikaa sivuhenkilönä esiintynyt poliisikapteeni Stacy saa surmansa. Sen verran harvinaista (käytännössä olematonta) oli sivuhenkilöiden menehtyminen vielä tuohon aikaan Marvel-lehdissä, että tapahtumalla oli painoarvoa. Ja vielä synkempäähän oli tietysti pian luvassa...

Kuvituspuoli toimii. Gil Kanen tyyli on vaihtelevine kuvakulmineen ja terävine varjoineen dramaattisempi kuin häntä edeltäneen John Romitan pehmeys, mutta koska Romita pysyttelee tussaajana, säilyy jonkinlainen visuaalinen yhteys aiempaan. Vaikka yleinen konsensus taitaakin kallistua Romitan puoleen parempana Hämis-artistina, itse pidän enemmän Kanen välillä jopa elokuvamaisista otoksista ja ekspressiivisemmistä kasvonpiirteistä. Molemmat ovat kovan tason tekijöitä tietenkin. Lehden lopussa on tilaa vielä sen verran, että Mail-Man on saksinut viisisivuisen koosteen aivan Hämiksen alkuajoilta, jossa keskitytään Peterin siviilielämän kuvioihin. Ei mitään mullistavaa – Leen dialogi on lähes kymmenen vuotta aiemmin ollut vielä vähän kömpelöä, mutta Ditkon erikoista ja kiehtovaa piirrosjälkeä näkee aina mielellään. Ja onhan kieltämättä historiallinen hetki, kun tavataan niin Harry Osborn kuin Gwen Stacykin ensi kertaa. Olisivathan nämä historiallise(mma)t tarinatkin ansainneet kokonaisena julkaisun, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään, ja Marvel-Sagassa nähtyyn "kuva sieltä, toinen täältä"-tilkkutäkkiin verrattuna tällainenkin parin sivun kooste on suorastaan tarinallinen.

Mutta jos mielestään sai Hämistä vuonna 1989 ihan tarpeeksi omassa lehdessään, niin olihan tämä kova paikka: kolme kuukautta putkeen MARVEL näitä Hämis-klassikoita tosiaan tykitti. Ainakin niistä ensimmäinen oli kyllä kovaa kamaa, mitenköhän seuraavat?

Hämähäkkimies special

Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...

Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.

Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.

Hämähäkkimies 6/88

1. Bänks, bänks!

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Geof Isherwood & Vince Colletta

2. Ei pakopaikkaa

Käsikirjoitus: Bob DeNatale

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Brett Breeding

Liite: Hämähäkkimies Kingpinin käskyläisenä!

Käsikirjoitus: Stan Lee

Taide: John Romita

Sadas Suomessa julkaistu Hämiksen numero on nasevasti osutettu yhteen Peter Parker, The Spectacular Spider-Man -lehden numeron #100 kanssa, joten juhlantuntua on ilmassa. Isoja käänteitä nyt vähintään, koska niitähän Marvel tapasi näihin tasanumerolehtiinsä sisällyttää. Tällä kertaa käänne ei ole kyllä lukijan näkökulmasta mitenkään valtaisa, etenkään ei millään tavoin dramaattinen; päinvastoin, itse olin lukijana mitä huojentunein tämän numeron myötä. Iso tapaus nimittäin on jo jokusen vuoden jatkuneen Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhteen päättyminen, jota Milgrom on pedannutkin jo parin edellisen numeron ajan. Ensin Kissa myönsi saaneensa supervoimansa Kingpiniltä, ja sitten kaksikko on ollut matkalla kohtaamaan tätä rikollispomoa, mutta on kovin huonosti päässyt perille asti. Tällä kertaa päästään, mutta tapahtumat vitkailevat silti majesteettisen pitkään (tarinassa on tuplamäärä sivuja tavalliseen verrattuna) ennen mitään ratkaisevaa. Jo aiemmin nähty luuseri Pilkku käväisee paikalla, mutta ottaa Hämikseltä siinä määrin turpaan, että häipyy näkyvistä ja ilmeisesti Marvelin hahmogalleriastakin samantien. Kingpin paljastaa Kissalle, että tämän epäonnea tuottavat voimat vaikuttavat paitsi hyökkääjiin, myös niihin, jotka viettävät pitkiä aikoja Kissan seurassa; tästä ovat johtuneet Hämistä viime aikoina kiusanneet onnettomuudet. Musta kissa ei keksi muuta ratkaisua kuin lopettaa suhde, mutta Hämähäkkimies on tahollaan päätynyt samaan ratkaisuun, ja ehtii asialle ensin. Ja se oli sitten siinä; pitkään lähes joka numerossa Hämiksen rinnalla roikkunut Musta kissa häipyy kuvioista varsin tehokkaasti heti tämän lehden jälkeen.

Ei sillä että tämä olisi ihan onneton tarina kuitenkaan. Milgrom kuljettaa tapahtumia ja dialogia ammattitaitoisen rennosti, ja onneksi piirtääkin tarinan itse parin edellisen Herb Trimpen tuhertaman numeron jälkeen; nyt kun tusseissa on joku muu kuin Jim Mooney, huomaa taas ettei Milgrom ole ollenkaan niin rupuinen piirtäjä kuin mikä hänen maineensa tuntuu olevan. Hyvin tehtyä perus-Marveliahan tämä juhlanumero on.

Lehden loppuun on jäänyt muutama sivu tilaa, joka on täytetty hämmentävällä tarinalla Ei pakopaikkaa, jossa Hämis ei vilahdakaan – kyseessä on varhainen Marvels-henkinen "tosielämän" kuvaus siitä, millaisia tunteita supervoimaisten ihmisten kanssa samassa maailmassa eläminen herättäisi tavallisissa kansalaisissa. Vain viisi sivua, mutta kyseessä on oikeastaan erittäin hyvä ontossa pelontunteessa vellova tarina, johon Mazzuchellin kynänjälki istuu oivallisesti.

Ja lisääkin löytyy: Lehden keskellä on nimittäin 16-sivuinen mustavalkoliite Hämähäkkimiehen sanomalehtisarjakuvaa, josta ei liikoja infoja anneta, mutta tihrustamalla olen näkevinäni stripeissä copyright-vuoden 1977. Loogisuuden rajoja venyttelevässä stoorissa Kingpin palkkaa Hämähäkkimiehen apurikseen pyrkiessään New Yorkin pormestariksi. Naiivi juonikuvio, sanomalehtisarjoille tyypilliset hypernopeat käänteet ja typistetty dialogi sikseen – Stan Lee ja John Romita ovat siinä määrin konkareita, että jälki on ammattitaitoista ja oikein luettavaa. Vanhojen Lee / Romita -Hämisten fiiliksen aistii tässä typistetyssä muodossakin. "Säilytä tarkoin tämä keräilyharvinaisuus – siitä maksetaan vielä maltaita joskus tulevaisuudessa!" lukee liitteen kannessa. Jotenkin epäilen ettei tuolla hirveästi tienaa.

Salattuja sotia ei tässä kuussa ole kun lehti on täynnä Hämistä itseään, mutta onneksi lukijoille tarjotaan seuraavan jakson alkuperäiskansi. Mike Zeck tunnetaan kovan luokan kansitaiteilijana, ja tämä onkin kyllä tyrmäävän hyvä Doom-kuva. Pakkohan tuollaisella kannella varustettu lehti olisi kaupasta napata mukaan.

Arvio: Ehkä tunnen vain helpotusta siitä, että Mustan kissan ympärillä vatvotut kuviot nyt poistuvat lehdestä, mutta tämä oli lievästä tapahtumattomuudestaan huolimatta ihan ok, toisin kuin pari edellistä Milgromin kirjoittamaa tarinaa. Bonusmateriaali oli erikoista mutta kiinnostavaa. Oikein kivasti koottu sadas Hämis.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.