Hämähäkkimies 7/90

1. Mörön salaisuus!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Alan Kupperberg & Tom Morgan

Tussaus: Jim Fern

2. Valehtelet, Peter Parker!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Mike Mignola

Tussaus: Geof Isherwood

Jenkeissä Marvelin Hämis-lehtien tekijätiimit olivat näihin aikoihin aikamoisessa myllerryksessä, josta on kirjoitettu paljonkin (mm. Sean Howen Marvel Comics – The Untold Story, sekä Christopher Priestin blogi), ja jonka lukijoille asti näkyviin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi vuosia jatkuneen Mörkö-saagan lässähtävä lopetus. Pitkään vihjailtu ja arvailtu Mörön henkilöllisyys nimittäin selviää vihdoin, mutta hölmöllä tavalla. Tämän numeron enimmäkseen kattava ykköstarina on suoraa jatkoa varsin laadukkaalle edellisnumerolle, jossa Hämis ja Wolverine sotkeentuivat vaarallisiin vyyhteihin Itä-Saksassa ja jossa Peter Parkerin reportterikollega Ned Leeds murhattiin. Nyt käy ilmi, että murhan kohde ei ollut niinkään Leeds tai (kuten Peter itse syyllisyydentunnossaan uskoo) Hämähäkkimies: Ned Leeds nimittäin oli Mörkö, ja juuri Mörkön (vai "Mörön"? Paha sanoa kumpaa muotoa pitäisi käyttää, kun ei lehden toimituskaan tiedä – kannessa lukee "Mörkön", mutta tarinan otsikossa "Mörön") perässä ovat tehokkaat palkkamurhaajat Saksaan matkustaneet.

Ratkaisu ei oikein tainnut tyydyttää ketään sen paremmin lukijoissa kuin tekijöissäkään, mutta Hämiksen juonikuviot olivat menneet siinä määrin umpisolmuun, että tähän kompromissiratkaisuun päädyttiin. Ei käy kateeksi Peter Davidia, joka on tämän "paljastusnumeron" kirjoitettavakseen saanut. Toisaalta ei hänen silti olisi ollut mikään pakko ympätä omaa "Mary Sue"-hahmoaan Muukalaista tähänkin, mutta niin vain on, että Muukalainen on sen verran kova jäbä, että hänen nimettömät palkollisensakin pystyvät tuosta vaan tappamaan vuosia Hämiksen kanssa tasaveroisena taistelleen Mörkön. Tämän murhan häneltä tilasi Jason Macendale, alias Kurpitsalyhty, joka sitten ottaa Mörkön henkilöllisyyden tästä eteenpäin, jottei status quo sentään liikaa muutu. Vähän blah. Ja Peter David tietenkin tuo Muukalaisen cooliuden esiin joka käänteessä: hän esimerkiksi päihittää Kingpinin shakissa aivan leikiten.

David jaksaa lehden alkupuolella pitää yllä tunnelmaa (mm. Nedin hautajaiset on oikeasti hyvä kohtaus), mutta loppupuolelle mennessä kerronta läsähtää ponnettomaksi Hämiksen ja Uus-Mörön väliseksi nahisteluksi, samalla kun alkupuolinen jotenkin persoonaton mutta varsinkin nyt nähtynä aika kivan kolkko taide muuttuu amatöörimäiseksi "9 ruutua per sivu"-kerronnaksi. Tällaisena suht kokeneena Marvel-lukijana sanoisin, että piirroskrediitit jakaantuvat näin: Tom Morgan hoitaa tarinan alkupuolen, aiemminki vaisua jälkeä tehnyt Alan Kupperberg lopun.

Kakkostarina on lehden täytteeksi loppuun heitetty muutaman sivun surrealistinen unipläjäys, jossa seurataan valheidensa verkkoon kietoutuvan Peterin painajaisunta. Suomessa vielä melko tuntemattoman (tosin tämän saman kuukauden MARVEL muuttaa asiaa dramaattisesti – tästä lisää seuraavassa päivityksessä) Ann Nocentin tarinassa on humorista dialogia ja hulluja tilanteita, mutta Mignola/Isherwood-kaksikon taide on se, millä tämä jää mieleen. Oikein nättiä ja omaperäistä jälkeä – Mail-Mania onkin kehuttava siitä, että hän jaksoi näitä kummallisia pikkutarinoita lukijoiden ihmeteltäväksi lehteen laittaa.

Silti Hämiksen tarinoita vaivaa selvästi innottomuus ja paikallaan polkeminen. Nyt aikuisena pidän Tom Morganin piirrosjäljestä, mutta tuoreeltaan lukiessa se tuntui jotenkin liian Korkeajännitys / Mustanaamio -tyyliltä sopiakseen Marvel-henkeen. Uutta energisoivaa tiimiä tämä sankari totisesti kaipaa tekijäkseen, ja kuinka ollakaan, Todd McFarlane on jo ihan oven takana...

Sarjakuvalehti 3/90: Daredevil

1. Kirotut

2. Viimeinen käsi

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Maanläheisemmän Marvel-menon julkaisukanava Sarjakuvalehti tarjoaa kolmannessa numerossaan 60 sivua Daredeviliä ajalta jolloin Frank Miller oli jo ottanut lehden tukevasti haltuunsa, tykitti täysillä menemään eikä paljon katsellut taakseen. Tämä on suoraa jatkoa vuoden ykkösnumerolle, joskin tuolloin isossa osassa ollut New Yorkin pormestarinvaalit -juonikuvio lopahtaa vähän ohimennen, kun suurimman huomion vievät Kingpinin ykköspalkkamurhaajan paikalle palkattu Elektra ja tästä tilanteesta katkera ja kostonhimoinen Napakymppi. Näiden kahden kaksintaistelu nähdään tämän numeron lopussa, ja on yksi niistä Marvelin sarjakuvien ikonisista hetkistä, joihin on sittemmin palattu monesti erilaisten pastissien ja uudelleentulkintojen myötä.

Mutta sitä ennen käydään viemäreissä asuvan (ja tämä siis aikana ennen kuin Claremont toi Morlokit mukaan Marvelin universumiin) hylkiökansan luona, jonne Kingpinin vaimo Vanessa taannoin muistinsa menettäneenä ajautui. Daredevil uskoo Vanessalla olevan Kingpinille rauhoittava vaikutus, ja haluaa palauttaa tämän viemäreistä aviomiehensä luokse. Luottoreportteri ja Matt Murdockin ystävä Ben Urich on mukana, mutta muutamia mutkia matkaan tietenkin tulee.

Kahdesta DD:n alkuperäisnumerosta koostuva lehti on oikeastaan varsin kaukana tyypillisestä supersankarisarjakuvasta. Ensimmäinen tarina on paikoitellen melkein surrealistista goottilaista kauhukerrontaa, kun taas jälkimmäinen – tuplakokoinen – numero kulkee yksinomaan Napakympin minäkerronnan varassa. Itse lehden nimikkosankari nähdään vain kohteena; hänen ajatuksiaan ei kuulla. Ratkaisu on hieno. Miller antaa Napakympille sivukaupalla tilaa kehittyä mielenkiintoiseksi ja kokonaiseksi henkilöhahmoksi, joka onnistuu jopa selvittämään Daredevilin henkilöllisyyden (tosin uskoo myöhemmin sittenkin erehtyneensä). Ihan varma en ole siitä, olisiko Napakymppi voinut pärjätä niin hyvin koulutettua ninjaa vastaan kuin mitä tässä Elektra-matsissa, mutta no – Millerin tarina, Millerin säännöt. Vankilasta tarinan alussa lähtevä Napakymppi palaa lopulta epäonnistuneen DD-matsin jälkeen takaisin entistä tiukempaan vankilaan, mutta Miller tekee varsin selväksi, että hahmoa tullaan näkemään jatkossakin.

Näiden tavallisesta hitusen poikkeavien tarinoiden myötä Millerin kerrontakin tuntuu olevan aiempaa korkeaa tasoaan kovemmassa iskussa. Hän luottaa jatkuvasti enemmän pelkkien kuvien avulla kulkevaan tarinaan, ja säännönmukaisesti onnistuu siinä hyvin. Hän kuvaa hienosti niin ajan kulumista kuin tilan tuntuakin, valo ja varjo leikkivät näillä sivuilla rajuja leikkejään. Suuri osa kuvituspuolen kehuista lienee tietenkin syytä osoittaa niin tussauksesta kuin värityksestäkin vastaavan Klaus Jansonin suuntaan. Jonkun "perinteisemmän" Marvel-tussaajan jäljiltä nämä tarinat näyttäisivät kovin toisenlaisilta.

Nimimerkki M. Ahmedin suomennoksia olen päässyt jo aiemmin kehaisemaan varsin päteviksi, mutta hetkinen... eikös tämä sama rallattelu juuri esiintynyt myös Ihmenelosissa? Mitäs hilipatin helevettiä?

Ryhmä-X 4/90

Tarina: Chris Claremont

Taide: Alan Davis

Ja näin olemme jälleen palaamassa perusasioihin, mikä tarkoittaa nuoruuteni Marvel-kokoelman kronologista läpikäymistä. Pikkuisen pitkäksihän tuo tauko venähti, mutta niin tuppaa tämän blogin kanssa käymään. Ei elämässä toki kiire olekaan, ettei sillä.

Näköjään olen käsitellyt Ryhmä-X:n edellisen numeron viime vuoden toukokuussa, joten pieni kertaus lienee paikallaan: vuosi 1990 oli, kuten edeltäjänsäkin, eräänlainen "väliinputoajavuosi". Näiden kahden vuoden aikana lehti ilmestyi vain harvakseltaan ja siinä julkaistiin erilaisia väliinjääneitä mutanttitarinoita vuosien varrelta kun odoteltiin että muut Pohjoismaat etenevät päälehden juonessa samaan pisteeseen jossa Suomi oli jo vuoden 1988 lopulla. "Yhteispainatus tulee halvemmaksi", selitti Mail-Man tätä aina, mutta minä en sitä koskaan täysin tajunnut, koska pitihän ne puhekuplat printata joka lehteen kumminkin omalla kielellään. Pöh.

Vuoden -89 tarjonnasta puolet oli tuubaa, mutta 1990 on sentään ollut pikkuisen tasokkaampi. Nyt on vuorossa koko lehden täyttävä Uusien mutanttien annual, jossa tekijät ovat kovaa tasoa: Claremont ja Davis ampuvat kovilla, eikä tässä numerossa tosiaan jarrutella, meno on hektistä ja melkein surrealistisen tripahtavaa välillä, kun ulottuvuuksissa harpotaan, ihmisiä nuorennetaan lapsiksi tai vanhennetaan aikuisiksi, Claremontin tavaramerkiksi lukeutuvaa aivopesua on suuntaan jos toiseen, ja visuaalinen antikin on varsin villiä.

Jos tämän lehden saisi nyt kätösiinsä ilman sen laajempaa tietämystä Marvelin universumista, olisi lukijaparka varmaan pihalla kuin puutarhatonttu. Selittelyihin ei turhaa aikaa uhrata, paitsi jos uhrataan niin ihan kajahtanutta dataahan siinä silmille lyödään näennäisen tieteellisellä varmuudella. Sinänsähän tämä numero on melko historiallinen hetki X-maailmassa, koska Claremont poimii muutaman muista yhteyksistä tutun sittemmin tärkeän elementin tässä ensi kertaa mukaan mutanttijatkumoon: paitsi Ann Nocentin luoma niljakas mediamoguli Mojo maailmoineen, myös yksinomaan Britti-Marvelin lehdissä liikuskellut Elizabeth Braddock, Tajunta, tipahtaa tässä osaksi X-maailmaa, ja varsin keskeiseksi hahmoksi jopa. Tajunta on tästä 80-luvun loppupuolen "ensi"esiintymisestään lähtien ollut ryhmän keskeisimpiä ja pidetyimpiä jäseniä. Briteistä Claremont nappasi myös piirtäjä Alan Davisin, joka oli tehnyt meidän puolellamme rapakkoa jo pitkää uraa, mutta astui tämän annualin myötä keskeiseksi mutanttitaiteilijaksi, sittemmin kirjoittajaksikin. Niin Mojoa, Tajuntaa kuin Davisiakin oli Suomessa jo vuonna 1988 nähty ajallisesti myöhemmäksi sijoittuvissa tarinoissa.

Kaoottistahan meno tässä tarinassa on, mutta Claremontin itsevarmuus paljon aivopesua, symbolisia ja konkreettisia ulottuvuuksia, henkistä ja fyysistä orjuutusta ynnä muita miehen tarinoille tavallisia trooppeja vilisevässä juonenkuljetuksessa on huipussaan. Hän tietää olevansa Marvelin ykköskirjoittaja, ja luottaa täysin omaan visioonsa, mistä seuraa että näinkin kajahtaneen trippaileva tarina pitää otteessaan ja kulkee sujuvasti. Luonnollisesti Claremont tuntee henkilöhahmonsa niin hyvin, että pienet ohikiitävät arkielämän vinjetitkin istuvat kokonaisuuteen. Dialogi toimii, myös suomeksi. Suomennoksesta  muuten vastaa tässä blogissa aiemmin parjaamani nimimerkki Verlaine, mutta liiemmin nipottamista ei nyt ole; paitsi että tarinalta tuntuu puuttuvan kokonaan kunnollinen otsikko. 

Davisin taide ei ehkä vielä ole niin herooisen maalauksellista kuin vaikkapa hänen vuosituhannen vaihteessa tekemissään tarinoissa, mutta toisaalta pidänkin tästä hänen vähän vähäeleisemmästä varhemmasta tuotannosta enemmän. Tussauksen mies hoitaa poikkeuksellisesti itse – siltikin siis, vaikka suomennoksessa tussaajaksi on merkattu Tom Orzechowski, alkuperäisnumeron tekstaaja. Davis vaihtelee arkisten tilanteiden taidokkaan kehonkielen ja tripahtavien Mojomaailman visioiden välillä sujuvasti, ja etenkin Sotakoneen teknisen pintarakenteen kuvaamisessa hän on nähnyt vaivaa. Hyvää kamaa, vaikka kyllä Art Adamsin piirtämä Sotakone on edelleen minulle tämän sympaattisen hahmon ykkösversio.

Kiva numero siis. Ehtaa X-hämyilyä, ja Mojostahan olen aina hahmona pitänyt. Taas tämän luettua tosin harmittaa, että Claremontin Uusia mutantteja julkaistiin Suomessa niin vähän.