Nollapisteessä
Tarina: Ann Nocenti
Piirrokset: John Romita JR
Tussaus: Al Williamson
Tämä Numero on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Marvelin hahmojen jaettu universumi toimii parhaimmillaan. Jonkin toisen lehden tapahtumat heijastuvat toisaalle siten, että seuraukset ovat suuret, vaikka itse pääjuonesta ollaan kokonaan sivussa, jopa siinä määrin, ettei Daredevilin lukijoille – tai tarinan henkilöille – lopultakaan täysin selviä mistä tässä oikein oli kyse. Hiukan koomistakin on sitten se, että tämä "sivupolku" on moninkertaisesti parempi kuin se Iso Tapahtuma, jonka liepeillä tässä ollaan, toisin sanoen Tekijä-X:n ja Tuhon kamppailu jälkimmäisen aluksessa, joka leijuu Manhattanin yllä. Tuo tarina nähtiin Suomessa MARVELin vuoden 1991 numeroissa 4 ja 5, ja oli, kuten täällä olen tuskaillut, kökköistäkin kökömpää tusinasarjakuvaa. Mutta mitä tapahtui maan pinnalla samaan aikaan kun isot tyypit matsasivat yläilmoissa menemään?
Blogiani seuranneille ei ole enää yllätys, että arvostan Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevilin sinne Marvel-lukukokemusteni ehdottoman kärjen tuntumaan. Jo viimeksi tätä tavaraa käsitellessäni totesin että piru vie miten tämä toimiikaan, ja tuntuu että mitä syvemmälle "omaan kuplaansa" tekijät pistävät Daredevilin, sitä paremmaksi meno muuttuu. Kuplalla tarkoitan paitsi sitä, että Daredevin on Manhattan-sijainnistaan huolimatta yhä etäämmällä normaalista supersankaritouhusta näiden tekijöiden käsittelyssä, myös sitä, että tekijät itse uskaltavat astua yhä kauemmas tyypillisestä Marvel-sarjakuvasta ja innovoida omiaan niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella.
Tämän (melkein) koko numeron mittaisen tarinan ytimessä on se epätietoinen kauhu ja paniikki, joka laskeutuu miljoonakaupungin ylle, kun tuntuu että taivas kirjaimellisesti romahtaa niskaan. "Tuhon ratsumiehet", jotka nähdään vain aavistuksenomaisina vilahduksina tarinan alussa, levittävät räjähdyksiä ja sairautta, samaan aikaan taivas pimenee ja sähköt katkeavat, ihmiset pelkäävät sodan syttyneen ja ydinpommin räjähtäneen; anarkia, kauhu ja pelonsekainen raivo valtaavat kadut. Matt Murdockin ja Karen Pagen jonkinlaiseksi yleiseksi vähäosaistenauttamisasemaksi laajentunut lakiklinikka on Hell's Kitchenin asukkaiden tukipiste, josta sokea Matt johtaa ihmisiä pimeyden koittaessa maan alle turvaan laskeumalta – hänkään ei tiedä mitä on tapahtunut, eikä kukaan pidä ydinasetta mitenkään mahdottomana, eletäänhän kylmän sodan aikaa.
Mutta kun anarkia alkaa levitä ja ihmiset jengiytyvät (melko nopeasti kyllä...) tarvitaan Daredeviliä. Karen jää hoitamaan klinikkaa ja ihmisiä siellä, Matt saa avukseen Mustan lesken (hahmoilla muuten oli pitkä romanssi 1970-luvulla, mihin ei ainakaan tässä suomennoksessa pahemmin viitata) ja lähtee kaduille pitämään järjestystä yllä sen minkä voi. Vaikka taivaalla taistelevat apokalyptinen Tuho ja koheltavat mutantit, ei supermeiningistä ole maan päällä tietoakaan. Pimeä Manhattan on muuttunut pelottavan rujoksi anarkian ja väkivallan näyttämöksi, jota hallitsevat ihmisvihamieliset ja omaa kaaosteoriaansa levittävät jengit. Niistä tylyintä johtaa Ammo, entinen Vietnam-veteraani, jonka suuruudenhullut suunnitelmat DD lopulta katkaisee. Meininki on tylyä, Nocentin tapaan varsin kyynistäkin, mutta sentään pieneen positiiviseen kohtaukseen lopetetaan: koditon resupekka löytää roskiksesta jonkun sinne hylkäämän vauvan, ja huomaa vanhemmuusvaistonsa heräävän siinä määrin, että alun hämmennyksen jälkeen päättääkin pitää vauvan tykönään. Toivokaamme heille parasta!
Kuvitus on tietenkin timanttia. Romita ja Williamson (tussaajan merkitys tuntuu tässä tarinassa erityisesti korostuvan) loihtivat ahdistavan synkeitä ja klaustrofobisia näkymiä, joissa maailmanloppu tuntuu totisesti joka hetki painavan niskaan. Pisteet myös väritykselle: Christie Scheele on malttanut pitää skaalan minimissä, melkein monokoromaattisena paikoitellen. Hienoa jälkeä, josta näkee että tekijät ovat pistäneet parastaan tämän vähän erikoisemman Marvel-julkaisun parissa. Harmi sinänsä, etä tarinan ei ole Suomen julkaisussa annettu kantaa lehteä yksinään (no, lehti olisi tavalliseen meikäläiseen sivumäärään vähän lyhyt sellaisena), vaan loppuun on pätkäisty kymmenisen sivua aiempaa joulutarinaa, jonka ensipuolisko julkaistiin jo edellisessä DD-numerossa. Samojen tekijöiden sarjakuvaahan sekin on, mutta tonaalinen ristiriita on silti häiritsevä.
