Showing posts with label Frank Giacoia. Show all posts
Showing posts with label Frank Giacoia. Show all posts

Tuesday 13 October 2020

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies


1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!
2. Menninkäisen viimeinen isku!
3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee
Piirrokset: Gil Kane
Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee
Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.


Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.



Monday 27 May 2019

Hämähäkkimies 1/82


1. Musta kissa tietää vaaraa
2. Mustan kissan yhdeksän henkeä

Käsikirjoitus: Marv Wolfman
Piirrokset: Keith Pollard
Tussaus: Frank Giacoia / "M. Hands"


Löysin Marvelin sarjakuvat vuonna 1987, ja tätä kohtaamista seurasi hyvin nopeasti paitsi kaiken Suomessa julkaistun hankkiminen tuoreeltaan, myös satunnainen divareissa kiertely. Nyt nähtynä kokoelmassani ei kuitenkaan ole hirveän paljon tuota vuotta -87 vanhempaa tavaraa; varsinkaan näitä Hämähäkkimiehen muinaisia numeroita en kauheasti hankkinut. Ne tuntuivat tuolloin jokseenkin vanhanaikaisilta, tarinoissa ei koskaan ollut sellaista imua kuin vaikkapa Ryhmä-X:ssä, jonka vanhoja numeroita metsästin tosissani. Tämän näkyy esim. siinä, että tässä kohtaa Hämiksissäni on vuoden harppaus eteenpäin. Lehden tekijät ovat vaihtuneet (käsikirjoittaja Marv Wolfman on muuten kreditoitu tässä suomenkielisessä lehdessä nimellä Mary), Peter Parkerin siviilielämäkin heittänyt häränpyllyä – Mary Jane on kokonaan kadonnut kuvioista, ja Peter on kärttyisä ja ystäviensäkin karttama. Hämiksenä hän saa vastaansa mielenkiintoisen hahmon nimeltä Musta kissa, joka on ehkä sinällään melko tyypillinen tapaus – mies-sankari ja tämän naispuolinen vastustaja, jotka myöhemmin päätyvät yhteen. Mutta Felicia Hardy ei koskaan ollut varsinaisesti vihollinen. Hän on kyllä murtovaras ja taidokas akrobaatti, mutta (toistaiseksi) ilman supervoimia, ja toisaalta tämän ensiesiintymisen motiivitkin ovat jalot: Musta kissa kaappaa kuolemansairaan isänsä vankilasta antaakseen tälle mahdollisuuden kuolla kotonaan. Isä on nuorempana ollut legendaarinen kissavaras (käsitteen "cat burglar" suomennos kuulostaa varkaalta joka anastaa kissoja...) ja näistä rikoksistaan istuu nyt tuomiotaan. Isäänsä jumaloiva Felicia on halunnut tulla tämän kaltaiseksi, ja näitä taitojaan käyttää sitten osapuilleen samoin kuin esikuvansakin. Mutta hän sattuu törmäämään öillisillä retkillään Hämähäkkimieheen, ja vaikkei mitään romanttista vielä ilmassa olekaan, niin kyllä tässä ensikohtaamisessa jo jonkinlaiset kipinät sinkoavat.


Musta kissa on hyvä hahmo, ja tämä ensiesiintyminen varsinkin on onnistunut. Kun itse aloin kerätä Hämistä, oli näillä kahdella jo pitkä rakkaussuhde takanapäin, hiipumassakin, ja tätä eroavatko-vai-eivätkö -debattia käytiin lehdessä tuolloin kymmenvuotiaan mielestä piinallisen pitkään. Mustan kissan juonikaarta kokonaisuutena katsoen tuo myöhempikin vaihe kyllä toimii; Felicia Hardy on pääsääntöisesti hyvin käsitelty hahmo, joka on rämäpäisempi, fyysisesti ja seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli suhteessa, ronski ja riskejä ottava, lievästi hullu mutta rakastettava. Pakko myös todeta, että tämä hänen alkuperäinen asunsa, jonka käsittääkseni suunnitteli itse John Romita, on todella tyylikäs; 90-luvulla hahmolle yritettiin pukea uusia aikakauden tyylin mukaisia erittäin paljastavia asuja, mutta tämä yksinkertainen peittävä musta on silti aina se, mistä Musta kissa muistetaan, ja johon hänet ilmeisesti myöhemmin palautettiinkin.


Lehdessä on, kuten kansikin lupailee, myös kiva kilpa. Aika hupaisaa, että Marvel-sarjakuvan kilpailusta voi voittaa Teräsmies-pyyhkeen. Ei ollut niin tarkkaa tuolloin.


Arvio: Kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen on hyvä, ja varsinkin retroaktiivisesti luettuna mielenkiintoinen. Keith Pollard on kuvittajana ok – kenties modernimpi kuin edeltäjänsä Ross Andru, mutta varsinkin toisen tarinan sotkuinen tussaus ("M. Hands" on lyhennys Marvelin käyttämästä käsitteestä "Many Hands" ja tarkoittaa aina sitä, että lehti on ollut vaarassa myöhästyä, joten kynänjälkeä on haalittu tussaamaan kaikki ja naapurit, yleensä piirrosjäljelle tuhoisin seurauksin) haittaa. Ei Pollard kyllä koskaan lukeutunut suosikkeihini, mutta Mustan kissan hän hahmottelee mainiosti.