MARVEL 4/91: Tekijä-X

1. Naamioita

2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.

2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.

3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.

4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.

"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.

Hämähäkkimies 4/91

Venom

Tarina: David Michelinie

Kuvitus: Todd McFarlane

Nykyään Marvel käynnistää kaikki julkaisunsa uudelleen numerosta #1 keskimäärin joka toinen vuosi, mutta tämän lehden ilmestymisaikaan mentiin vielä alkuperäisen numeroinnin mukaan, ja tasaluvun saavuttava lehti tarjosi aina jotain isoa ja käänteentekevää. Tässä mielessä tämä Amazing Spider-Manin numero #300 ei petä: Venom jysähtää laakista Hämiksen veriviholliseksi, sankarin "ilkeäksi" versioksi, jollainen Hämikseltä vielä näinkin pitkän ajan jälkeen vielä puuttui.

Hahmon kehityskaari on vähintäänkin häkellyttävä. Vieraalta planeetalta mukaan tarttunut "elävä" puku (koska Hämis erehtyi vaatteidenkorjauskoneesta) osoittautui loiseksi, joka oli viemässä isäntänsä terveyde ja hengen, kunnes onnistuttiin karkottamaan – minkä jälkeen otus fuusioitui sattumalta Peter Parkeria vihaavan Eddie Brockin kanssa, ja niinpä vastassa on olento, joka inhoaa niin Hämistä kuin tämän siviiliminääkin yhtälaisella hengenpalolla, tietää tämän kaikki salaisuudet, on varustettu samanlaisin voimin, ja johon edes päähenkilön hämähäkkivaisto (tm) ei reagoi.

Kyllähän Venom tuoreelta ja kiinnostavaltakin tuttavuudelta tuntui aikoinaan, mutta hänestä huolimatta oma Hämis-innostukseni oli tämän lehden ilmestyessä jo aika alhaisissa lukemissa, ja viimeisiä minulle kotiin tilattuna tulleita Hämiksen numeroita tämä alkaa jo olla. Vaikka Venomista hahmona pidinkin, en päässyt yli McFarlanen kuvituksesta, joka on nyt on täydessä kukoistuksessaan. Koomisesti sävyttynyt ja välillä melkein groteskilla tavalla liioiteltu tyyli on raju poikkeama perinteisestä Marvel-taiteesta, mutta kyllä tämä nykyään minuun uppoaa. Silti täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi pidän McFarlanen työstä enemmän Hulkin puolella, toki ehkä parempi käsikirjoitus vaikuttaa: David Michelinien Hämis-tarinointi jatkaa äärimmilleen pelkistettyä linjaansa, eikä edes tämä sivumäärältään tuplakokoinen juhlanumero ole juuri muuta kuin pitkä tappelukohtaus Venomin kanssa. Sellaisena toki kelpo rymistelyä; Hämähäkkimies on totisesti alakynnessä, ja vaikka lopulta matsin voittaakin, niin jatkoa on ilmiselvästi luvassa.

Venom on visuaalisesti tyylikäs hahmo, mikä ei ole yllätys, koska perustuu semi-legendaariseen mustaan pukuun, jossa Hämis itse hengasi suuren osan 80-lukua, ja josta itse olen aina pitänyt enemmän kuin siitä perinteisestä (johon hän tämän lehden lopussa pysyvästi palaa). Se, ettei tälle pahis-versiolle ole tehty muita muutoksia kuin raudanpumppaajan ruumiinrakenne ja keskelle naamion peittämiä kasvoja avautuva terävähampainen suu, on silkkaa hahmonluonnin neroutta: vähäeleisyydessä on voimaa! Merkillepantavaa on sekin, että vielä tässä McFarlanen versiossa ei Venomilla ole lainkaan sitä pitkää käärmemäistä kieltä tai sitä jatkuvaa massiivista vihreän liman eritystä, jotka pikapuoliin vakiintuivat osaksi hahmon ulkoasua. Mahtoivatko tulla jo Erik Larsenin Hämis-kauden aikana? Joka tapauksessa molemmat heikensivät Venomin visuaalista impaktia merkittävästi, mutta kaipa kansa tykkäsi, koska sellaisena hahmo on sittemmin nähty. Itse Eddie Brock on vähän väkisinväännetty hahmo, eikä, vaikka Peter tämän muka entuudestaan tunteekin, ole ennen tätä numeroa koskaan missään esiintynyt. En tiedä kuinka suurelta osin David Michelinie vastasi Venomin hahmonkehittelystä, mutta pohjatyöhän oli jo pitkälti olemassa aiempien kirjoittajien tekemänä, kenties hän ei tuonut mukaan kuin juurikin Eddie Brockin, Venomin mitäänsanomattoman ihmispuolen.

Kuten todettu, mäiskeen lisäksi ei tarinaan juuri muuta mahdu, mitä nyt aiempien numeroiden kuvioita toistetaan melkein sellaisenaan: Peter kokee alemmuudentunnetta miljoonapalkatun julkkisvaimonsa rinnalla, mutta onneksi aviopari sentään edelleen sekstaa kuin pupujussit konsaan. Avioliitto tosiaan sai niin Peterin kuin Mary Janenkin himokkaammaksi kuin millaisina näitä hahmoja on koskaan nähty. Lukija on vähän että jahah, tätä taas.

Lehden lopussa tarjotaan bonus-matskua luultavasti jostakin annualista. On sarjakuvamuotoinen infopaketti hämisvaiston toiminnasta, ja lisää Fred Hembeckin humoristisia listoja, Peterin elämän tärkeimpien naisten jälkeen nyt ovat vuorossa Hämiksen 30 pahinta vastustajaa. Venom kiilaa tuoreeltaan sijalle kahdeksan.