Ryhmä-X 4/87

1. Mikä tuo oli?

2. Pelastamassa Armotonta?!?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Aina toisinaan näitä lukiessa huomaa, että Suomessa julkaistiin vain pienenpieni osa Marvelin tuotannosta. Esimerkkinä tämä R-X 4/87. Edellinen numero loppui shokkikäänteeseen, kun Rachel sai telepaattisen yhteydenoton Xavierin kartanolta... ja viestin lähetti Magneto! Mutta tämän numeron alussa X-miehet, Xavier ja Magneto ovat sitten kaikki saman dinerin pöydän ääressä pohtimassa mitä tehdä professorin ohimennen nappaamalle ajatukselle; joku hänen luentoaan kuunnelleista suunnittelee murhaa. Kuka suunnittelee ja kuka on uhri, se pitäisi pikaisesti selvittää.

Oletan (vaikka mitään viittauksia tai edes Mail-Manin selvennyksiä palstalla ei ole) että edellisnumeron tapahtumat ovat jatkuneet suoraan New Mutantsin puolella, jota Claremont myös kirjoitti. Suurta merkitystä tällä ei ole; olen vain tyytyväinen siitä, että Magneto on nyt astumassa kuvioihin vihollisen sijasta eräänlaisena Xavierin radikaalimpana versiona. Tietenkään X-miehet eivät suoraan luota häneen; heillä on vain Xavierin sana siitä, että Magneto on muuttunut, eikä Xavierkaan ole itsensä. Hänen telepaattiset kykynsä toimivat huonosti, mikä johtuu hänen jokin aika sitten kokemastaan pahoinpitelystä, mistä taas ovat vastuussa ne, jotka suunnittelevat yliopiston kampuksella murhaakin – nimenomaan Xavierin. Kaikki kietoutuu nätiksi vyyhdiksi, jonka keskiössä on yhteiskunnassa alati kasvava mutanttiviha. Yliopiston alamaailmassa muhii, kaduilla juhlitaan sankarina Nimrodia, jonka väkivaltaiset otteet katurikollisuutta vastaan ovat kansan mieleen. Tulevaisuusvisioista tutun fasistisen dystopian uhka leijuu kutkuttavasti ilmassa...

Tarinaan kietoutuu myös Tuonpuoleinen, tuo omnipotentti hahmo joka aiheutti Salatut sodat, ja joka tämän tarinan aikoihin pyöri Maassa Salatut sodat kakkosen merkeissä. Ilmeisesti X-miehet ovat jossain Suomessa näkemättömässä tarinassa Tuonpuoleisenkin jo kohdanneet, sillä ainakin Rachel tunnistaa tämän kohtauksessa, joka on surrealistisine tunnelmineen aivan mainio. Koko lehden aloittava dineriin sijoittuva kohtaus on kuin suoraan David Lynchiltä. Outoja tapahtuu arkisessa ympäristössä, tunnelma on vaivautunut, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Olen aina pitänyt näistä muutamasta sivusta hirveästi, vaikka syynä voi kyllä olla osittain sekin, että tämä keskustelu on täynnä viittauksia tarinoihin, joita en ole koskaan lukenut. Mutta pidän tästä oudosti poreilevasta tunnelmasta silti.

Murhamysteerikin on kiinnostava poikkeus normaalimpaan superroisto-mätkintään. Vastassa on vain joukko tavallisia opiskelijoita, mutta toisaalta ihmisten ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko ovat vastustajia joita ei voi vetää kuonoon. Rachel ajautuu takaisin oman menneisyytensä kauhuihin ja mutantinmetsästäjän rooliinsa, ja hänen sisälleen patoutuneet aggressiot alkavat purkautua. Se, että läsnä tässä tilanteessa on juuri Magneto eikä Xavier, nostaa dialogin ihan eri tasolle. En kaipaa professorin isällistä asennetta, kun tiimissä on näin paljon monitahoisempia ja kiinnostavampia hahmoja tarjolla. Tämä on uutta, terävämpää X-tarinaa, ei supersankareita vaan oman kansansa ihmisoikeuksien puolesta taistelevia altavastaajia.

Kakkostarinasta on mukana vain puolikas, siitäkin suuri osa Kolossin näkemää painajaisunta. Herätessään Peter huomaa että hänet ja Kitty on kaapattu Armottoman Murhamaailmaan, jonne myös Tohtori Doom on ilmeisesti hyökkäämässä. Seuraavaa lehteä ei minulla koskaan kokoelmassani ollut, joten suurin osa tarinastakin jäi hämärän peittoon, mutta luvalla sanoen ei sillä niin väliä. Armoton alkaa olla jo aika kulahtanut yhden idean hahmo, ja Nimrod, xenofobia, Tuonpuoleinen ja Rachelin dystooppinen tausta ovat kaikki ajaneet hänen ohitseen kiinnostavampina juonikuvioina.

Arvio: Poikkeuksellinen maanläheinen, tietyssä realistisuudessaan jopa yllättävän tyly tarina, joka sijoittuu todellisten ennakkoluulojen ja ihmisyyden pimeiden puolten syöveriin. Loppuosa on mitä on, mutta ensimmäinen tarina on edelleen vuosien jälkeenkin kovaa luettavaa. Tämä numerohan sisältää toisen niistä kerroista, kun Kitty käyttää vertauskuvana sanaa "nigger" mutanteista puhuessaan. Claremontin tavasta käyttää todellisia rasistisia termejä fiktiivisen maailman verrokkeina voi olla montaa mieltä, mutta ajatus on sentään tärkein, ja tämä on todella rajusti syrjintää ja ennakkoluuloja vastaan käyvää sarjakuvaa. Hienoa työtä.