Ryhmä-X 5/91

1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.

Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.

Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

Ryhmä-X 4/91

1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?

Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.

Sarjakuvalehti 1/91: Daredevil

1. Häkki etsii lintua...

2. Kuoleman suudelma!

3. Tyfoidi

4. Kiusaus!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Rick Leonardi / John Romita Jr

Tussaus: Al Williamson

Vähemmän iskevällä nimellä varustettu Sarjakuvalehti aloittaa toisen ilmestymisvuotensa tässä muodossa (kyseisen otsikon alla oli tosin ilmestynyt erilaisia epäsäännöllisiä julkaisuja vuosien ajan). Kun taannoin aloin lehteä käsitellä tässä blogissa, totesin että joitakin Tuomarin numeroita puuttuu, koska lahjoitin niitä kirpparimyyntiin vuosituhannen alussa. Puutoksia kokoelmassani onkin näköjään enemmän kuin luulin, koska paitsi yksi Tuomarin numero, vuosikerrasta 1990 puuttui myös sen kaksi viimeistä numeroa, jotka sisälsivät Millerin Daredeviliä. Perhana. Asiaansa vakavasti suhtautuva bloggaaja olisi tietysti nuo puuttuvat numerot käynyt divarista hakemassa, jotta Marvel-lukuprojekti olisi ollut täydellinen, mutta minä en ole sellainen, joten harpataan suoraan uuteen vuoteen.

Ja uuteen alkuunkin saman tien, koska Miller on nyt jäänyt taakse, ja Daredevilin ohjaimiin astuvat Ann Nocenti ja John Romita Jr. Enkä muuten valita yhtään. Ei pidä käsittää väärin: Miller on hyvä, paikoitellen loistava, mutta ainakin itse nautin aikoinaan Nocenti & Romita -Daredevilistä enemmän, poislukien tietysti Millerin yhdessä David Mazzuchellin kanssa laatima Born Again, jonka jälkeisiin tapahtumiin nyt harpataankin, eikä edes kovin kauas. Born Againin ja tämän numeron väliin ei tosiaan montaa Daredevilin alkuperäisnumeroa mahdu, joten tilanne on vielä pitkälti tuon katharttisen de-sankarisoinnin jäljiltä vereslihalla. Matt Murdock on menettänyt asianajajalupansa, ja enimmäkseen koko entisen hyvinvoivan elämänsä. Hän on nyt eräänlainen tyhjä taulu, uusien mahdollisuuksien äärellä. Yksi tällainen on ryhtyminen varattomille lakineuvontaa tarjoaman klinikan "varjojuristiksi" – tuo pääasiassa Karen Pagen pyörittämä klinikka asiakkaineen käynnistyy tässä lehdessä, ja onkin keskeinen tapahtumapaikka suurelle osalle Nocentin DD-kautta.

Lain ja oikeuden asioissa liikutaan sujuvasti monella suunnalla. On New Yorkin alueen vesistöjä surutta saastuttava kemiantehdas, on asukkaitaan kiristävä paha vuokraisäntä, on kulisseisa myhäilevää Kingpiniä ja lakimiehen urallaan nousussa olevan Foggy Nelsonin ajautuminen lain harmaalle alueelle. Nocenti rakentelee juonia, jotka jatkuvat pitkään – montaa asiaa pohjustetaan, monia tärkeitä sivuhenkilöitä nousee esiin. Heistä tärkeimpänä luonnollisesti Tyfoifi, "Typhoid Mary", aivan huikean hyvä ja pysyvästi DD-tarinoihin jäänyt hahmo, joka on samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen yliampuva että Marvel-hahmoksi poikkeuksellisen realistinen. Vielä tässä numerossa Tyfoidi jää mysteeriksi, mutta koska kaikkea Nocentin kirjoittamaa leimaa tietty arvoituksellisuus, hän istuu kuvioon. Hyvän ja pahan persoonansa taistelukentäksi joutunut hahmo kerää Tyfoidina tarkoituksella puoleensa ongelmia, siviiliminässään on hiljainen ja auttamishaluinen. Mutta kun hänen ja Matt Murdockin tiet kohtaavat, kipinöitä sinkoilee paitsi konkreettisesti (Tyfoidi on pyrokineetikko) myös tunnetasolla: Karenin kanssa onnellisessa suhteessa oleva Matt on auttamatta vahaa Maryn vaikutuspiirissä, kun taas Tyfoidin ja Daredevilin kamppailu on hikisen seksuaalisviritteistä kähinää, eikä Daredevilillä tietenkään ole hajuakaan, että hänen molemmat minänsä kohtaavat saman naisen eri olomuodossaan.

Jonkun toisen käsikirjoittamana näin avoimesti seksuaalisuuden värisävyillä leikkivä naishahmo voisi olla hiukan kiusallista luettavaa, mutta Nocenti onnistuu mahdottomassa, ja tuo Marvel-sarjakuvan sivuilla aitoa intohimoa, ja niin lihallista kuin henkistäkin vetoa toisiinsa tuntevia aikuisia ihmisiä. No, jos nyt Marvelin hahmoja sellaisiksi voi sanoa. Tietyssä määrin kai sentään. Joka tapauksessa Nocenti kirjoittaa etenkin Maryn ja Mattin väliset kielletyillä jännityillä ladatut kohtaukset hienosti. Niissä on vääjäämättömän tuhon tuntua, onnea ja kauhua sopivassa suhteessa. Tyfoidin ja DD:n kohtaaminen taas on toistaiseksi melkein kuin kokonainen taistelukohtauksen mittainen kiertoilmaus seksille.

Romitan piirrosjälkeä olen tässä blogissa ylistänyt jo sen verran usein, että nyt se jää vähemmälle. Yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että tämä kausi Daredevilissä on hänen urallaan eräänlainen kulminaatio. JRJR on löytänyt tyylinsä, eikä ole vielä ajautunut niin pitkälle siihen jopa lievästi abstrahoivaan tyylittelyynsä, jota kohti 90-luvun myötä kehittyi. Onkin melko varmaa, että Nocentin kausi Daredevilin ohjaimissa ei nykyisin nauttisi samanlaista kulttimainetta jos kuvittajana olisi ollut joku muu. Romitan vähäeleisen realistinen piirostapa naulitsee nämä tunteiden, ajatusten ja tajunnanvirran otteessa rimpuilevan arkipäivän fantasiahahmot täsmälleen oikealla tavalla kohdalleen. Kun kirjoitustyyli on niin omanlaisella tavallaan rehevää kuin Nocentilla, on Romitan kaltainen vähäeleinen kuvittaja nerokas ja toimiva yhdistelmä – veteraani Al Williamsonin saaminen tusseihin on ollut vielä onnellinen bonus.

Tämän käsityksen voi oikeastaan vahvistaa lehden kahdella ensimmäisellä tarinalla, joissa piirtäjänä on Rick Leonardi. Hänen kuvituksessaan ei sinällään ole vikaa (joskin Williamsonin tussaus ei Leonardin levottomaan tyyliin kovin hyvin sovi), mutta jokin kriittinen tekijä on toisin. Hahmot ovat Nocentin kirjoittamina ja karrikoidun sarjakuvamaisiksi piirrettyinä liian kaukana todellisuudesta; ainakin toisen tekijän on oltava kiinni perinteisemmässä ilmaisussa. Toisaalta lehden avaustarinat ovat enempi supersankaritavaraa muutenkin: vastassa on mutantteja jonkun laskuun tappava nihilistinen Niittäjä – outo filosofoiva hahmo, jonka ensiesiintyminen tämä on, mutta jota nähdään vielä mm. Tuomarin kanssa varsin ikimuistoisessa tarinassa (no, minä ainakin muistan sen yhä). Wolverinekin piipahtaa, mutta ihan pikkuisen nyt kritisoin suomalaisen lehden kansitekstiä, jossa luvataan kohtaaminen "Daredevil vastaan Wolverine". Herrojen riitaisuus kun on noin yhden sivun mittainen, ja puhtaasti sanallinen. Muuten jahdataan ihan rinta rinnan ja yhteistuumin Niittäjää.

Leonardin puolustukseksi on muuten sanottava, että kyllä tämä sivu hänen piirtämänäänkin toimii. Nocentin poeettis-filosofista supersankarimeininkiä tyylipuhtaimmillaan:

Olen muuten näköjään taas kirjepalstalla, viimeksi juuri edelliskuun MARVELissa. On ollut putki päällä! Olinkohan niissä kokoelmastani kadonneissakin lehdissä? En kai sellaisia olisi kirppikselle laittanut.

MARVEL 11/90: Uudet mutantit

Isänpäivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice & Rick Leonardi

Tussaus: John Beatty

Mitä enemmän on kasarinostalgisessa Marvel-fandomissa viettänyt aikaa (itse olen varsin vähän, mutta silti), sitä useammin on törmännyt mielipiteeseen, että Chris Claremontin mutanttisarjakuvista New Mutants on itse asiassa se kirkkain kruunu. Tämä on suomalaisen lukijan näkökulmasta vähän harmittavaa, koska kyseistä lehteä ei meillä julkaistu juuri lainkaan. Vuosina 1989 ja 1990 Ryhmä-X:ssä sentään jonkin verran, mutta rippeitähän nämä vain olivat siitä tarinakokonaisuudesta, jota Claremont mutanttien junioriliigalle rakensi. Sitä ajatellen on toisaalta kiva että kyseistä ryhmää nähdään nyt MARVELissakin yhden numeron verran, mutta toisaalta tämä tuntuu niin irralliselta ja kokonaisuudesta väkisin repäistyltä näytepalalta, että lukijalle jää vähän ärtynyt olo. Tässäkö tämä oli? Tarina on täynnä kontekstittomia kohtauksia ja viittauksia Suomessa esittämättömiin tarinoihin, ja vaikka Marvelin historiassa tässä merkittäviä tulevia tapahtumia pohjataankin (INFERNO on tulossa... no, tässä vaiheessa vielä aika kaukana tulevaisuudessa), niin siltä ei lukiessa oikein tunnu.

Keskeinen hahmo tässä numerossa on aina yhtä ihastuttava Illyana Rasputin, joka on menettänyt demoniulottuvuus Limbon hallinnan, kun hänen tiimitoverinsa Sotakoneen isä Magus on istuttanut sinne tekno-orgaanisen viruksen, minkä myötä Limbon asukkaat sikaria pureksivan S'ymin johdolla ovat ryhtyneet kapinoimaan. (supersankarisarjakuvien juonia tiivistäessä tulee joskus kirjoittaneeksi aika häkellyttäviä virkkeitä, toim. huom.) Limbon kapina on vasta alussa, mutta kasvaa koko Marvelin universumin pyörteisiinsä kiskaisevaksi megatapahtumaksi aikanaan. Toinen pitkään ratkaisemattomana roikkunut juonikuvio on juuri Magus. Hänen ja Sotakoneen fataali kohtaaminen on vihdoin vuosien väistelyn jälkeen tosiasia, ja Uudet mutantit ovat avaruudesta löytyneen Xavierin (taistelu käydään jollakin tuntemattomalla planeetalla, koska Uudet mutantit ovat olleet... jossain? Tilanne jatkuu suoraan meillä esittämättömästä tarinasta) kanssa urheasti käymässä taistoon. Mutta Magus on ihmisten mittakaavassa aivan ylivoimainen tappokone, joten eeppinen taistelu käydään enemmänkin oveluuden kuin brutaalin voiman tasolla.

Tai siis taistelun pitäisi olla eeppinen, mistä pääsemme lehden keskeisimpään ongelmaan. Kuvitus on aivan anteeksiantamattoman tylsää. Kritisoin Jackson Guicen piirrosjälkeä jo Tekijä-X:n syntytarinassa, ja pitkälti samat kommentit sopivat tähänkin. Kuvitus on kuivakkaan mitäänsanomatonta, kuvakerronta on jäykkien paperinukkien seisoskelua, mikä vesittää varsinkin potentiaalisesti räväkän Magus-taistelun. Itse Uudet mutantit näyttävät myös noin nelikymppisiltä bodybuildereilta, mikä saa jatkuvasti unohtamaan että heidän olisi tarkoitus olla teini-ikäisiä. Onkin mielenkiintoista, että kun (ilmeisesti pian tämän jälkeen?) Louise Simonson ja Brett Blevins hyppäsivät New Mutantsin suitsiin, hahmoja tarkoituksella nuorennettiin niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin ihan kunnolla. Tällaisenaan ryhmää ei oikein mikään erota Ryhmä-X:stä, "aikuisemmista" mutanteista.

Lehden loppuun on poimittu muutama sivu jostain toisesta numerosta, jonka kuvittaja (kuten myös numeron kannen) on tunnistettavalla tyylillään Rick Leonardi, vaikkei hänen nimeään lehdessä mainitakaan. Tämä näytepala keskittyy Illyanaan ja Limboon, ja petaa Infernoa oikein lupaavasti. Ihan kiva näyte, mutta saa toivomaan kokonaista numeroa samaa tavaraa. Tai itse asiassa enemmän New Mutantsia ylipäätään! Lukijalle jää käsitys, että näiden hahmojen tarinakudelmat ovat ihan yhtä rikkaita ja monipolvisia kuin Ryhmä-X:n, eikä tällainen näyte oikein riitä. Muistan että jo tämän tuoreeltaan lukiessa jäi vähän ärsyyntynyt fiilis. Kuin olisi katsonut jonkun pitkän tv-sarjan eeppisen tuotantokauden jaksot neljä ja viisi eikä ollut mitään tietoa siitä koska näkisi enempää vai näkisikö koskaan.

Liekö Mail-Manille tullut myös suomentaessa kiire, sillä kehon vasta-aineista (antibody) puhuttaessa hahmot käyttävät kieltämättä räväkämpää ilmaisua "epäkeho". Ehkä Marvelin maailmassa asioilla on vaan vähän coolimmat nimet.

Hämähäkkimies 4/90

1. Tekijä-X:n raivo

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Bob Layton

2. Joka puolella vihollisia

Tarina: Tom DeFalco

Taide: Ron Frenz

Hämiksen Suomessa ilmestymisen kymmenvuotisjuhlanumero ei näy muualla kuin mainintana kannessa, mitä nyt Mail-Man hetken palstallaan hehkuttelee. Tämä on ihan vaan sitä tuttua DeFalco-toimintaa, jossa ei toki sinällään mitään vikaa olekaan. Mutta maaliskuun numeron piristävän joukkotappelun jälkeen vuoden neljäs Hämppi on taas laimeammanpuoleinen kokonaisuus. Vierailevaksi tähdeksi ensimmäisessä tarinassa saadaan juuri äskettäin Ryhmä-X:n puolella virallisen ensiesiintymisensä tehnyt Tekijä-X, ja tarina haiskahtaa ikävästi tuoreen lehden promootiolta. Tosin vähän pidemmällä ryhmän historiassa nyt ollaan, koska Peto on ihmismuodossaan sinisen ja karvaisen sijasta, mitä seikkaa ei sen kummemmin selvitellä. Onneksi Hank McCoy palautui pian (ja pysyvästi) karvaturriuteen, koska ei hän tällaisena ole likimainkaan yhtä karismaattinen. Vaikea olisi kuvitella esim. Grant Morrisonin X-tarinoiden Petoa tässä isojalkaisessa painimatto-muodossa.

Tarinan lähtökohta on se, että Tekijä-X:n eeppisen epäonnistunut mainoskampanja (siis lukijan mielestä, ei niinkään ryhmän itsensä) saa J. Jonah Jamesonin palkkaamaan nämä jahtaamaan Hämähäkkimiestä. Ryhmä ottaa harkinnan jälkeen tehtävän vastaan, ja edelleen edellisnumerossa saamansa moukaroinnin jäljiltä tokkurainen Hämis jää nopeasti alakynteen. Itse tappelukohtaus on aika nopea ja mitäänsanomaton, ja tarina osoittaa jälleen kerran miten kömpelö koko Tekijä-X:n konsepti on: kun hahmot joutuvat jatkuvasti miettimään kumpana tiiminä milloinkin esiintyvät (ja vaihtavat sitten vaatteitaan eestaas vähän joka välissä), lukija toivoo nopeaa päätepistettä moiselle pelleilylle. No, olen tästä jo aiemmin marmattanut, joten eipä siitä enempiä...

Tekijä-X luonnollisesti toteaa, ettei Hämis ole mutantti, joten se siitä keikasta. Vierailevana kuvittajana on niin Hämis kuin X-kuvioihinkin tottunut Rick Leonardi, jonka jälki Laytonin tussauksella on ihan nättiä, mutta DeFalco ei saa näistä X-hahmoista irti yhtään enempää (jos nyt ei vähempääkään) kuin heidän oman lehtensä kirjoittaja (ja siis tämän tarinan tussaaja) Bob Layton. DeFalco onkin jälleen omimmillaan sivuhenkilöiden parissa. Pidän varsinkin Daily Buglen toimituksen työskentelyn ja sisäisten ristiriitojen kuvauksesta; tätä puolta ei minun nähdäkseni Hämiksessä ole koskaan ollut liikaa.

Kakkostarinan kuvittaa tutusti Ron Frenz, tällä kertaa jopa itse itseään tussaten, ja liekö sitten syynä viime aikojen lepsumpaan jälkeen ollutkin työhönsä leipääntynyt vakiotussaaja Rubinstein, koska tällä kertaa kuvitus on selvästi harkitumman näköistä kuin vähään aikaan. Tarinan keskiössä on suomalaisille lukijoille lähinnä Salatuista sodista tuttu sittemmin pariskunnaksi muodostunut kaksikko Titania ja Imijä, jotka ovat kumpikin voimatasoltaan ihan eri luokkaa Hämähäkkimiehen kanssa; Thorin tai Hulkin kanssahan näistä kumpikin voisi ottaa tasapäistä matsia. Heissä on kuitenkin vähän maalaista simppeliyttä, tietynlaista ehkä sympaattistakin kovaonnisuutta – erityisesti pidän siitä, että heidät kuvataan nimenomaan toisistaan välittävänä pariskuntana. Ei sellaisia roistopuolella ole Marvelilla koskaan ollut montaakaan.

Valitettavasti tarina itsessään on aika mjäh. Ei huono, mutta pääpahisten kiinnostavaa keskinäistä dynamiikkaa lukuunottamatta mitäänsanomaton. Muutama sivu sentään uhrataan vankilasta tahtomattaan paenneen Flash Thompsonin pakomatkasta New Yorkin kaduilla, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, ettei hän oikeasti ole Mörkö, joten se juoni alkaa olla aika finaalissa.

Yleensä hyvin työnsä hoitavalla Hämis-suomentaja Kinnusella lienee muuten ollut vähän kiireitä, kun suomennoksessa on outoja lapsuksia. Pahimpana "Imijä" on monessa kohtaa jäänyt kääntämättä, eli onkin yhtäkkiä "Absorbing man", välillä jopa vuoronperään kummassakin muodossa samalla sivulla. Myös Hulktar alkaa olla jo niin tuttu hahmo meidänkin lehdissämme, ettei häntä enää pitäisi kutsua "She-Hulkiksi".

Ihan lukukelpoista perushämppiä tämä on, mutta ei millään tavoin ikimuistoista. DeFalcon meininki miellytti pitkään, mutta näillä main alkaa olla selvä, että Hämis kaipaisi tekijöikseen uusia räväköitä tyyppejä.

Hämähäkkimies 2/90

1. Ilman naamiota

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

2. Arvaamaton sapeli 

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden 1990 kaikkien neljän kotimaisen Marvel-julkaisun ensinumerot ovat takanapäin, ja niistä selkeäksi ykköseksi omalla kohdallani nousi niin tuoreeltaan kuin nytteminkin luettuna upouusi Sarjakuvalehti Millerin Daredevilin kera. Hämähäkkimies 1/90 oli lähinnä "mjäh", vaikka Mail-Man jälleen kerran mainosti alkamassa olevan kaikkien aikojen Hämis-vuosi. Blogini lukijat saattavat muistaa, että olen täällä useasti maininnut pitäväni DeFalco / Frenzin Hämiksestä, ja sitä julkaistiinkin Suomessa pitkään. Edelleen samojen tekijöiden materiaalia on tarjolla, joskin herrojen kausi alkaa olla lopuillaan, ja joko sen huomaa tekijöiden väsähtämisestä, tai sitten oma mieltymykseni on kasvanut näiden tarinoiden ohi. En oikein enää syty tälle perus-Hämpille. Parhaat DeFalco / Frenz -tarinat, kuten edelliskesäinen Tulilordi-matsi, ovat näin nelikymppisellekin edelleen kelvanneet, mutta jonkinlaista väsymystä aistin jo vuoden ykkösnumeron Mörkö-tarinassa, ja sen parissa jatketaan. Edellisnumero – ja totisesti myös tämän numeron kansi – lupaili, että Mörön (siirryn käyttämään tätä genetiivimuotoa, jota myös Hämiksen uusi vakiosuomentaja Kinnunen käyttää Mail-Manin "Mörkön" sijaan) salaisuus selviäisi, mutta kun Peter Parkerin vanha kaveri Flash Thompson sieltä naamarin alta paljastuu, niin on lukijalle turhankin osoitellusti selvää, että tämä on huijausta, ja että Flash on lavastuksen uhri. Koko ykköstarinan Mörkö-matsi on nähty jo niin moneen kertaan, ettei edes Frenzin kuvitus jaksa innostaa; kenties kynänjäljessä on jopa havaittavissa tiettyä urautumista. Tussaajan nimi piti muuten käydä tsekkaamassa Marvel-tietokannasta, kun puuttui tästä julkaisusta. Ikävää lepsuilua moinen, ärsytti minua jo teininä – silloin ei asiaa voinut mistään tarkistaakaan.

Suomentajasta puheen ollen, heitähän on vuoden 1990 alusta nähty vaihtelevin laatutasoin kaikissa Marvel-lehdissä, mutta Hämikseen on tämä Kinnunen asettunut jo vähän aiemmin, ja oikein pätevää Mail-Manin hengessä etenevää suomenkieltä hän suoltaakin. Mutta tämänkaltaiset ruutuihin lisätyt ilmeisen sisäpiiriset vitsit eivät lukijaa naurata sitten alkuunkaan:

On muuten myös mainio esimerkki DeFalcon yleensä ihan hyvin toimivasta dialogista heikoimmillaan: "Kuten miehet yleensä". Yäh.

Kakkostarinassa pääosassa on Hopeasapeli, tuo silloin tällöin Hämiksessä esiintyvä omaperäinen hahmo. Rahan perään oleva kansainvälisiä tehtäviä hoitava omaa kaupallista sotilasorganisaatiotaan johtava naispuolinen palkkasoturi (jonka johtama järjestö on alun perin perustettu natsien metsästykseen) ei ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä Marvel-sankareita. Nyt hän kaipaa Hämähäkkimiestä avuksi bisneksiinsä, ja tätä etsiessään mm. ostaa koko sivun ilmoituksen Daily Buglesta ja sotkeutuu Mörkö-vyyhtiin. Tarina on valitettavan mitäänsanomaton, etenkin kun Sapeli ja Hämis eivät lopulta kohtaa – Hämähäkkimies ei esiinny tarinassa ollenkaan, vaan hänen yhtäkkisestä katoamisestaan tehdään jonkinasteinen mysteeri. Taustalla lienee jokin Suomessa näkemätön tarina, en ainakaan muista, että tähän olisi mitään sen kummempaa liittynyt. Enimmäkseen näkemättömiä ovat myös Peter Davidin ja Bob McCleodin Spectacular Spider-Manit tältä aikakaudelta, joskin tähän lehteen on muutama sivu näitäkin ympätty mukaan – lähinnä ne esittelevät Davidin omaa Mary Sue -hahmoa Muukalaista, joka on supercool ja kaikkeen kykenevä uusi pahis, jota kukaan muu käsikirjoittaja ei Davidin lähdettyä viitsinyt käyttää enää lainkaan. Hahmo onkin lähinnä rasittava, mutta tulee esiintymään vuoden 1990 kuluessa vähintäänkin tarpeeksi.

Hopeasapeli-tarinan kuvitus on Rick Leonardin ja paljon parjatun tussaaja Vince Collettan, ja on jollain oudolla tavalla miellyttävää. Leonardin yleensä varsin vapaasti soljuva tyyli ja Collettan "tussaan vain sen mikä on aivan välttämätöntä"-perussuoritus saavat aikaan etäisesti art deco -vaikutteisen lopputuloksen. Huomattavasti huonompaakin jälkeä on Hämiksessä nähty.

Ja Marvel-Sagaa meille jälleen tuputetaan lehden välissä. Tunnen itseni vähän kiittämättömäksi, kun tällaisesta ilmaisesta bonuksesta nillitän, mutta minun nähdäkseni Saga ei toimi. Idea kronologisesta Marvel-universumin historiasta on toki mainio, mutta näiden vanhojen tarinoiden pätkiminen muutamiksi ruuduiksi on ikävän kömpelö ratkaisu. Lisäksi näiden 60-luvun tarinoiden kuvitus ei oikein kolahtanut minuun – eikä totta puhuen kovin paljon vieläkään. Kirbykin on varhaisimmissa Marvel-tarinoissaan vielä kaukana loistonsa päivistä.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Ryhmä-X 5/88

1. Viimeinen juoksu (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

2. Tajunta

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary

Edellisnumeron massamurhan jälkiseuraamuksia puidaan edelleen. Xavierin kartano toimii tilapäisenä sairaalana ja ruumishuoneena niin Morlokeille kuin muutamille X-miehillekin, samaan aikaan kun Wolverine nuuskii Morlokkien tunneleita etsien jotakuta jonka viedä koululle mukanaan kuulusteltavaksi. Hän törmää yhteen Maraudereista, Sapelihampaaseen, joka on tavallan Wolverinen itsensä ilkeä versio, ja joiden välillä on ilmeisesti runsaasti historiaa. Sitä totisesti tuleekin jatkossa paljastumaan paljon, mutta julkaisuhetkellään tämä on ollut Sapelihampaan ja Wolverinen ensikohtaaminen. Uusi hahmo ei kyseessä kuitenkaan ole, vaan Claremont ja Byrne loivat Sapelihampaan jo 70-luvulla Iron Fist -sarjaan, minkä jälkeen tämä kohtapuoleen klassisten X-vihollisten joukkoon nouseva psykopaatti oli pysytellyt enempi taustalla. Sinänsä yllätys, sillä Sapelihammashan on kuin tehty juuri Wolverinen veriviholliseksi, mistä tulevat käsikirjoittajat kyllä sitten ottivatkin jatkossa kaiken mahdollisen irti. Jo tässä lehdessä potentiaalin tuleviin stooreihin aistii.

Ensimmäisessä tarinassa nähdään myös Stormin hetkellinen romahdus kaiken tapahtuneen jälkeen, ja juuri kansansa menettäneen Calliston suorapuheinen yritys kiskoa tämä takaisin pinnalle. Pidän Stormin ja Calliston väleistä; toisiaan inhoavat veriviholliset ajautuvat jatkuvasti tilanteisiin, joissa joutuvat olemaan samalla puolella, kohtaamassa samoja ylivertaisia vastuksia. Heitä voisi pitää ystävinäkin, vaikka itse nämä kaksi sitä tuskin myöntävät. Callistohan roikkuukin Ryhmä-X:n liepeillä tämän jälkeen jonkin aikaa, ja kun vanhoista jäsenistä kolme (Kolossi, Kitty ja Painajainen) on Marauderien jäljiltä joko halvaantuneina, koomassa tai muuten vain katoamassa tyhjään ilmaan, on hyvä että uusia tyyppejä saadaan tilalle.

Uusista puheenollen yksi kerrassaan merkittävä astuukin framille toisessa tarinassa: Elisabeth Braddock, alias Tajunta. Vilaukselta hänet on jo parissa numerossa nähty, mutta nyt tämä vähän tyhjästä jostain paikalle ilmestynyt (Suomessa vasta myöhemmin julkaistavassa New Mutants Annualissa selviää miten ja mistä Betsy saapui) telepaatti saa vihdoin tilaa esittäytyä todella. Teki kertakaikkiaan vaikutuksen ainakin minuun. Olin nuorena kenties siten konservatiivinen lukija, että jo tässä vaiheessa minulla oli käsitys ideaalista Ryhmä-X:n kokoonpanosta, ja järkytystä siitä että puolet tästä porukasta poistettiin yhtäkkiä kuvioista seurasi epäluulo noin vain estradille heitettyjä uusia tulokkaita kohtaan. Mutta Tajunnan ensiesiintyminen on niin vaikuttava, että olin laakista myyty. Aikaa on hieman kulunut, uusi päivä on koittanut, muut X-miehet ovat Morlokkien tunneleissa etsimässä viimeisiä mahdollisia eloonjääneitä, Tajunta toimii psyykkisenä linkkinä kartanolla. Ja kuinka ollakaan, aiemmin tavattu Sapelihammas saapuu paikalle, kaksi metriä silkkaa lihasta, verenhimoa ja raivoa. Seuraa eloonjäämiskamppailu, joka ei ole "taistelu" siinä merkityksessä kuin supersankarisarjakuvissa yleensä, vaan Tajunnan yritys paitsi pysyä elossa, myös johdattaa hyökkäävä vihollinen kauemmas kartanon sairaalaosastolta.

Tämän toisen tarinan kuvittaa Alan Davis, tässä vaiheessa suomalaisille Marvel-lukijoille uusi tuttavuus. Tekijänä hän ei kuitenkaan ollut uusi, vaan oli piirtänyt jo jonkin aikaa brittiläisen Marvel UK:n julkaisemia Kapteeni Britannian seikkailuja, missä Betsykin oli sivuhahmona jo jonkin aikaa pyörinyt. Claremont siis toi Tajunnan X-maailmaan muualta samalla tavoin kuin Sapelihampaan, ja Tajunnan myötä myös Alan Davis kotiutui mutanttikuvioihin oikein hyvin. Pari numeroa aiemmin tavattiin Arthur Adams, ja nyt Davis... Vuosi 1988 tuo suuren osan suosikkikuvittajistani nimenomaan Ryhmä-X:n kautta kuvioihin mukaan, etenkin kun Marc Silvestri liittyy joukkoon vielä syksymmällä.

Alan Davisin kyky piirtää valloittavia hymyjä ja ilmavasti lainehtivia hiuksia naulitsee tähän asti vähän geneerisesti piirretyn Tajunnan lopullisesti visuaalisesti kohdilleen, eikä Betsy Claremontin kirjoittamanakaan ole mitään tavallisinta tavaraa. Korostetun prinsessamaisen pinkin puvun alle kätkeytyy suorapuheinen, usein äärimmäisiin ratkaisuihin melko mutkattomasti suhtautuva ja paljon kokenut kovapintainen nainen, jonka persoonassa on jotain piristävän brittiläistä joka erottuu mukavasti muusta X-jengistä. Kuten sanoin, pidin Tajunnasta välittömästi, ja vaikka tämä on oikeastaan ensimmäinen lehti jossa hänet nähdään kunnolla toiminnassa (no oli hän siinä Adamsin piirtämässä Mojo-tarinassakin, mutta suurimman osan ajasta aivopestynä), tuntuu viimeisellä sivulla kuin olisi Betsyn jo pitkäänkin tuntenut. Hänet otetaan ryhmän jäseneksi, ja aika pysäyttävä kohtaus tämä tarinan lopetus on sitenkin, että näissä kuvissa näkyy konkreettisesti miten raju muutos Ryhmä-X:n kokoonpanossa on tapahtunut: vain Storm, Wolverine ja Rogue ovat perusjengistä jäljellä; Magneto ja Callisto ovat eräänlaisina ulkojäseninä myös paikalla. Tajunnan lisäksi muitakin uusia naamoja on tulossa pian paikalle; kuten olen aiemmin todennut, mutanttien kuviot mullistuivat näihin aikoihin todella railakkaasti. Sen seuraaminen oli kerrassaan kiehtovaa.

Arvio: Ensimmäisen tarinan kuvitus on vähän sotkuista, mutta Alan Davis, Tajunta ja Sapelihammas on sen verran kova kolmoisisku lehden jälkipuoliskolla, että täydet pointsit tipahtaa taas. Tajunnan ylivoiman edessäkin lannistumaton raivonsekainen yritys selviytyä oli hyytävän hyvää luettavaa edelleen.

Ryhmä-X 4/88

1. Verilöyly!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr. & Bret Blevins

Tussaus: Al Williamson

2. Viimeinen juoksu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Dan Green

Jokin aika sitten mainitsemani Ryhmä-X:n elämän synkkä vaihe sukeltaa syvimpiin syövereihin tämän numeron myötä. Itselleni tämä lehti oli aikoinaan kertakaikkisen mullistava kokemus, käänteentekevä suhteessani niin X-miehiin kuin kenties Marveliin yleensäkin. (no, hyvin pian tämän jälkeen lukemani Daredevil ja Born Again olisi varmaan tehnyt saman – mutta ehdin lukea tämän numeron aiemmin) Yhtäkkiä oli selvää, ettei enää oltu tekemisissä lapsille suunnatun sarjakuvan parissa. Eikä edes monimutkaisia ja aikuisia teemoja käsittelevien nuorille suunnattujen sarjakuvien, vaan yksinertaisesti oltiin elämän julmien, rumien tosiasioiden äärellä. Näin siis minusta tuntui tätä lukiessani yksitoistavuotiaana. Henki salpaantui. Oli hirvittävää nähdä tämä murhenäytelmä, näille tutuille ihmisille, tutuiksi kasvaneille sympaattisille hahmoille tapahtuva tragedia.

Enimmäkseen Verilöyly tapahtuu viemäritunneleissa Manhattanin alla. Maraudereiksi itseään kutsuva ryhmä on saapunut siellä asuvien mutanttihylkiöiden Morlokkien luokse aikomuksenaan ilman sen suurempia selityksiä tappaa heidät kaikki.

Siinä he enimmäkseen onnistuvat, ja kun apuun hälytetyt vielä kovin puolikuntoiset X-miehet saapuvat paikalle, on koko joukkomurha enemmän tai vähemmän jo takanapäin ja viemärit täynnä ruumiskasoja. Marauderit ovat kuitenkin yhä paikalla, ja käyvät yhteenoton brutaaliuteen varautumattoman Ryhmä-X:n kimppuun ja seuraukset ovat vakavat – eivätkä ainoastaan fyysisesti. Jo pitkään henkisellä vereslihalla ollut Kolossi, ryhmän lempeä runoilijasielu, surmaa yhden hyökkääjistä kylmäverisesti. Fyysisten vaurioidensa ohella Ryhmä-X on nyt rikki myös henkisesti. Painolasti on käynyt liian suureksi, he ovat astuneet tielle joka armotta vie mennessään.

Claremont ei kuvaa hyökkäyksen väkivaltaa glamourilla eikä glorifioiden. Ruumiit kasaantuvat viemäriveteen, melko persoonattomiksi jäävät Marauderit suorittavat tehtäväänsä lähinnä vitsaillen ja suuremmin stressaantumatta. Piirrospuolikin on iskussa, joskin krediitit ovat vähän oudot: Viimeistä numeroaan Uncanny X-Meniä tässä piirtävä Romita on saanut kanssapiirtäjäksi Bret Blevinsin, ja jälki sekä on että ei ole tuttua Romitaa. Mielenkiintoisen näköistä joka tapauksessa, onnistuneen synkkää, raskaampaa ja varjostetumpaa kuin totuttu Romitan jälki. Mutta tämä on tosiaan JRJR:n pitkän kauden päättävä numero, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin seuraava vakiokuvittaja saadaan lehteen palkatuksi, minkä vuoksi tämä Ryhmä-X:n statusta väkivalloin mullistava kausi koostuu usean vierailevan kuvittajan piirtämistä jaksoista. Metatasollahan tämä kuvaa oivallisesti sitä kaaosta jonka kouriin ryhmä joutuu.

Jälkimmäisen tarinan on piirtänyt Rick Leonardi, ja kun aiemmin mainitsin että nyt ihan pidän tämän nuorena inhoamani tekijän kynänjäljestä, niin nyt pitää todeta että tussaajalla on selvästi vahva vaikutus siihen miltä Leonardin tyylitelty työ näyttää. Dan Green ei oikein ole hänen kanssaan yhteensopiva; lopputulos on turhankin levottoman ja luonnostellun näköistä. Tarina on kuitenkin hyvä: Wolverine on jäänyt tunneleihin etsimään jotakuta Maraudereista kuulusteltavaksi, muut ovat palanneet Xavierin kartanolle, jonka lentokonehangaari on täyttynyt ruumiista ja jossa eloonjääneitä yritetään pitää kunnossa. Tässä vedetään henkeä edellisen tarinan rajun palleaiskun jälkeen, mutta on selvää, että tämän jälkeen status quoon palaaminen on jo kerta kaikkiaan mahdotonta. Puolet tiimistä on toimintakyvyttömänä, loput enemmän tai vähemmän shokissa. Uhka ja epätieto roikkuvat raskaana Xavierin kartanon yllä.

Arvio: Klassinen lehti, jossa nyt luettuna yllättää lähinnä se, miten nopeasti koko Marauderien verilöyly on ohi. Tämä teki nuoreen minuun niin ison vaikutuksen, että kohtausta on mielessään tottunut pitämään eeppisempänä kuin se lopulta onkaan. Edelleen toki silti vaikuttava.

Ryhmä-X 8/87

1. Taistelu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Whilce Portacio

2. Ryhmä-X... Olen lähtenyt tappamaan... Tuonpuoleista!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Al Williamson

Claremont pistää mutanttitiimiä urakalla uuteen uskoon, kun viime numerossa Xavier singahti avaruuteen, Magneto asettui hänen tilalleen koulun rehtoriksi ja tämä numero alkaa sillä, että Scott Summersin ja Madelyne Pryorin lapsi on syntynyt, ja tämän kieltämättä varsin mielenkiintoisen kaaren myöhemmin elämässään saavan juniorin ympärillä tarinan aluksi hyöritään. Itse pääjuonikin on tiimin tulevaisuuden kannalta merkittävä: Scott Summers, Kyklooppi, kun on pitkän tauon jälkeen palannut X-kuvioihin aivan hiljakkoin, ja olettaa automaattisesti palaavansa ryhmän johtajaksi tehtävään jota Storm on Kykloopin lähdettyä osaavasti hoitanut. Scottia revitään kahtaalle: toisaalla on Ryhmä-X, joka on ollut hänen todellinen perheensä teinipojasta asti, toisaalla tuore vaimo Madelyne ja vastasyntynyt lapsi. On ilmiselvää mitä Scott haluaa, mutta kukaan muu oikeastaan ei: Madelyne on katkera siitä että hänen miehensä edes harkitsee ryhmään jäämistä, ja X-miehet tuntuvat kaikki olevan enemmän tai vähemmän Stormin puolella. Asia päätetään ratkaista kaksintaistelulla Vaarahuoneessa. Mutta koska Storm on nykyään ilman supervoimia, eikö tämä ole kovin epäreilu kamppailu...

No, Claremont (ja valtaosa lukijoistakin, oletan) on X-enemmistön puolella, ja pistää taistelun päättymään Stormin jopa yllättävän helppoon voittoon. Tämä oli minullekin aikamoinen huojennus aikoinaan; montaa niin kuivaa hahmoa ei X-lehdissä ole kuin Kyklooppi, joten olin tyytyväinen että hänestä päästiin. Ja kestikin sitten tämän numeron jälkeen pitkään ennen kuin miestä nähtiin uudestaan, valitettavasti entistä surkeampana hahmona (sanottakoon etten varsinaisesti odota Tekijä-X -tarinoiden alkamista... vai pidänkö niistä enemmän nyt? Aika näyttää). Mutta nyt lukiessa kyllä pidin onnistuneena sitä, miten Claremont on Scottin sisäisen kamppailun kirjoittanut. Hän todella on mies joka on kykenemätön muuhun kuin siihen supersankaritoimintaan mitä on melkein lapsesta asti tehnyt. Tavallaan se on hyvin surullinen kohtalo, eikä lupaa tuoreelle perheelle kovin onnellista jatkoa.

Tämän kaksintaistelutarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka ensimmäisiä esiintymisiä Suomessa tämä lienee, mutta joka tuli sitten tutuksi niin tämän lehden kuin Hämiksenkin sivuilta hyvin säännöllisesti vierailevana artistina. Silloin aikoinaan en kerta kaikkiaan voinut sietää hänen piirrosjälkeään. Että vihasinkin Leonardia! Nyt kuitenkin... Pakko myöntää, että pidän tätä vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita imenyttä jälkeä aika mielenkiintoisena. Kyllähän Leonardi piirtää varsinkin henkilöiden kasvot välillä vinksalleen, mutta joissakin ruuduissa on toisaalta aivan hengästyttävän vahva tunnelma:

Tyylin erikoisuutta korostaa tussaaja Whilce Portacio, jonka ensimmäisiä Marvel-pestejä tämä numero lienee. Myöhemmin Portacio nousi supertähdeksi, joka piirsi X-miehiäkin hyvän tovin, ja erittäin persoonalliseen tyyliin hänkin; jotain hänen levottomasta viivastaan on kyllä jo tässä nähtävissä. Hyvinhän nämä kaksi omintakeista taiteilijaa pelaavat yhteen. Pääsevät muuten piirtämään myös Ronald Reaganin:

Romita on taas ohjaimissa kakkostarinassa, tosin tussajanaan Al Williamson, jonka kanssa mies teki myöhemmin hedelmällistä yhteistyötä Daredevilissä. Williamson on tussaajana hyvin toisenlainen kuin Romitan vakiokumppani Dan Green; ohut, melkein välillä katoava viiva ja vain satunnaisia varjoja. Jälki on kiehtovaa.

Pääosassa toisessa tarinassa on Rachel Summers, joka, Feenixin voimat hiljakkoin saatuaan, on päättänyt lähteä poistamaan edelleen Maassa hengailevan Tuonpuoleisen uhan kerralla ja pysyvästi. Tarina ei pääse tässä numerossa kuin hyvään alkuun. Rachel ja Tuonpuoleinen kohtaavat Alcatrazilla, missä Feenix pistää kaikkensa peliin, mutta Tuonpuoleisessa tämä herättää lähinnä kevyttä mielenkiintoa. Onpa muuten upea tuo Romitan kokosivun kuva Feenix-linnusta iskemässä Alcatraziin. Tai siis olisi ilman tuota aneemista ääniefektiä...

Nyt luettuna Tuonpuoleinen on jokseenkin omituinen ja irrallinen hahmo, jonka tarina eteni enimmäkseen muualla kuin X-lehdissä, mutta Claremont kietoo tämän omnipotentin olennon mielenkiintoisesti Rachelin kasvukertomukseen Feenixiksi ja senkin ohi. Tämä ei tosiaan ole enää se traumatisoitunut ja säikky Rachel, joka tulevaisuudesta vuotta aiemmin tupsahti. No, on Feenix-Rachelkin edelleen traumojensa vanki. Mutta nyt hänellä on melkein rajattomat voimat ja hirveästi patoutunutta aggressiota...

Arvio: Erittäin hyvä numero. Leonardi / Portacio -taide on kiehtovaa (vauvoja ei kukaan Marvelilla tosin edelleenkään osaa piirtää), ja Stormin helppo voitto itsevarmasta Kykloopista yhä nautinnollista luettavaa. Rachel ja Tuonpuoleinen ottamassa yhteen on jo niin korkealentoista kamaa, että meinasi mennä naperona minulta vähän yli, mutta mikäs sen hienompaa.